Onko totta, että olen ruma, koska tuntuu siltä? En siis koe itseäni mitenkään hyvänäköseksi - en edes nätiksi, komeaksi jne. Koen, että kaikki vastoinkäymiset elämässä johtuu minun rumuudestani, jota eivät meikki tai nätit vaatteetkaan poista. Olen 21-vuotias, minua kiusattiin koko peruskoulu, koska olin hyvin ylipainoinen. Aluksi päiväkodissa kiusattiin siitä, että perheeni oli köyhä, mikä näkyi ulkonäössäkin. Sitten yhdeksän vuotta hujahti peruskoulua kestäen sitä, että painosta, pituudesta ja koosta kuittailtiin aina. Olin poikana aina kaikkia päitä pidempi ja vähintäänkin parikymmentäkiloa painavampi, hiljainen ja asiallinen - melkein kympin oppilas, josta tuli alisuoriutuja sitten lopulta. Laihdutin itseni ylä-asteella normaalipainoiseksi, mutta tunsin silti itseni rumaksi, joten lihoin taas. Enää mua ei kiusattu painon takia, vaan hammasrautojen ja keloidisen aknen takia - minkä jäljiltä kasvoissa, selässä, pakaroissa ja nivusalueella isoja aknearpia, huoh. Minulla on ollut myös koko ikäni vaikea atooppinen ihottuma ja olen saanut koko ajan sanomisia siitä että miksi sun iho on aina verillä ja että sun pitäs hoitaa ihoosi paremmin, vaikka varmasti hoidan ihoani monta kertaa paremmin kuin ikäiseni poika yleensä. Joskus kaverini sanoi, että olisin hyvännäköinen normaalipainoisena ja joskus on nykyäänkin (ylipainoisena) päiviä kun katson peiliin että ajattelen "Vau, näytänpä hyvältä tänään!" mutta se menee nopeasti ohi.
Tässä tulee se vakava asia: minusta tuntuu, että rumuudesta on tulossa osa minua: siis että alan vähitellen muuttua sisäisesti rumaksi ihmiseksi, jos en pääse ajatuksistani eroon. Moni sanoisi, etten ole luonteeltani ruma, vaan enemmänkin lempeä jättiläinen: olen rauhallinen, kiltti, empaattinen jne. Lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen, autan mielelläni ihmisiä ja erityisesti vanhuksia - suoritin sivarini vanhusten hoivakodissa ja olen jopa ollut sijaisena siellä ja henkilökunta sekä vanhukset pitivät minusta tosi paljon, mikä oli yllätys sinänsä sillä usein tuntuu että minua katsotaan hieman alaspäin jne.
Mutta minussa on myös se toinen puoli, josta kukaan, ei kukaan tiedä: voin olla hyvinkin armoton ja kylmäverinen,himokas, katkera, kaunainen, ovela ja voin katumatta oikeasti sanoa asioita, jotka satuttaa toisia syvältä. Minussa on noussut puoli, jota en itsessäni ennen ole tunnistanut, joka on valmis menemään tilaisuuden tullen pitemmälle kuin pelkkään väkivaltaan. Toisaalta se väkivalta, josta puhun kohdistuu enimmäkseen itseeni: olen joskus, en tiedä käyttäisinkö sanaa fantasioinut, kuvitellut miltä tuntuisi, jos minua kidutettaisiin oikeasti melkein henkihieveriin, minut joukkoraiskattaisiin tai kokisin hyvin extremeä bdsm:ää. Tykkään mm. ihmissusielokuvista ja usein mietin, miltä tuntuisi tulla raadelluksi ihmissudelta tai miltä tuntuisi ihmissutena, kun repii ihmisen lihaa. Toisaalta olen kuvitellut millaista olisi kiduttaa jotakuta toista ja sitä miten luovia tapoja kiduttaa keksisin. En tiedä sitten onko väkivallasta tullut minulle fetissi, en tiedä. En kyllä oikein tykkää katsoa esim. Saw elokuvia, mutta toisaalta joissain kauhuelokuvissa oikein ihastelen sitä tapaa miten luovasti henkilöitä tapetaan. Kouluampumistapauksista lukiessani usein mietin että aikoinaan se olisi yhtähyvin voinut olla minä, joka olisi tehnyt sen, sillä kävin tosi syvissä vesissä - tämä oli ylä-asteella ja kerroin joskus kaverille vähän niinkuin vitsinä, että tohon ryhmään voisi hyvin heittää kranaatin ja hän sai onneksi kilarin ja sano että hitto vieköön lopeta nyt tuo tuommoinen - eikä ajatus käynyt mielessäkään sen jälkeen. Onneksi ei kertonut asiasta kellekään.
Kuvailisin tunnetta enemmän sanalla verenhimo - tunnen siis enemmänkin verenhimoa, ilman kannibaalisia konnonaatioita. Joskus tunne ottaa vallan, mutta se katoaa kuin tuhka tuuleen silloin, kun se kuohuu yli ja on tunne, ettei minulla semmoisia ajatuksia ole ollutkaan, kunnes muutaman viikon tai kuukauden päästä se tulee takaisin.
En tiedä olenko narsisti, sosiopaatti, psykopaatti, apaattinen vai mikä minä olen, koska minulle on tehty monia pers.testejä, eikä niissä näy mitään osviittaa pers.häiriöstä - kävin keskivaikean masiksen takia terapiassa lukioaikoihin ja se hoidettiin, nyt enää lievää masennusta jos sitäkään. Terapiassa kävi ilmi että mulla on enemmänkin estyneen pers.häiriön piirteitä.
Mikä mua vaivaa?
Tässä tulee se vakava asia: minusta tuntuu, että rumuudesta on tulossa osa minua: siis että alan vähitellen muuttua sisäisesti rumaksi ihmiseksi, jos en pääse ajatuksistani eroon. Moni sanoisi, etten ole luonteeltani ruma, vaan enemmänkin lempeä jättiläinen: olen rauhallinen, kiltti, empaattinen jne. Lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen, autan mielelläni ihmisiä ja erityisesti vanhuksia - suoritin sivarini vanhusten hoivakodissa ja olen jopa ollut sijaisena siellä ja henkilökunta sekä vanhukset pitivät minusta tosi paljon, mikä oli yllätys sinänsä sillä usein tuntuu että minua katsotaan hieman alaspäin jne.
Mutta minussa on myös se toinen puoli, josta kukaan, ei kukaan tiedä: voin olla hyvinkin armoton ja kylmäverinen,himokas, katkera, kaunainen, ovela ja voin katumatta oikeasti sanoa asioita, jotka satuttaa toisia syvältä. Minussa on noussut puoli, jota en itsessäni ennen ole tunnistanut, joka on valmis menemään tilaisuuden tullen pitemmälle kuin pelkkään väkivaltaan. Toisaalta se väkivalta, josta puhun kohdistuu enimmäkseen itseeni: olen joskus, en tiedä käyttäisinkö sanaa fantasioinut, kuvitellut miltä tuntuisi, jos minua kidutettaisiin oikeasti melkein henkihieveriin, minut joukkoraiskattaisiin tai kokisin hyvin extremeä bdsm:ää. Tykkään mm. ihmissusielokuvista ja usein mietin, miltä tuntuisi tulla raadelluksi ihmissudelta tai miltä tuntuisi ihmissutena, kun repii ihmisen lihaa. Toisaalta olen kuvitellut millaista olisi kiduttaa jotakuta toista ja sitä miten luovia tapoja kiduttaa keksisin. En tiedä sitten onko väkivallasta tullut minulle fetissi, en tiedä. En kyllä oikein tykkää katsoa esim. Saw elokuvia, mutta toisaalta joissain kauhuelokuvissa oikein ihastelen sitä tapaa miten luovasti henkilöitä tapetaan. Kouluampumistapauksista lukiessani usein mietin että aikoinaan se olisi yhtähyvin voinut olla minä, joka olisi tehnyt sen, sillä kävin tosi syvissä vesissä - tämä oli ylä-asteella ja kerroin joskus kaverille vähän niinkuin vitsinä, että tohon ryhmään voisi hyvin heittää kranaatin ja hän sai onneksi kilarin ja sano että hitto vieköön lopeta nyt tuo tuommoinen - eikä ajatus käynyt mielessäkään sen jälkeen. Onneksi ei kertonut asiasta kellekään.
Kuvailisin tunnetta enemmän sanalla verenhimo - tunnen siis enemmänkin verenhimoa, ilman kannibaalisia konnonaatioita. Joskus tunne ottaa vallan, mutta se katoaa kuin tuhka tuuleen silloin, kun se kuohuu yli ja on tunne, ettei minulla semmoisia ajatuksia ole ollutkaan, kunnes muutaman viikon tai kuukauden päästä se tulee takaisin.
En tiedä olenko narsisti, sosiopaatti, psykopaatti, apaattinen vai mikä minä olen, koska minulle on tehty monia pers.testejä, eikä niissä näy mitään osviittaa pers.häiriöstä - kävin keskivaikean masiksen takia terapiassa lukioaikoihin ja se hoidettiin, nyt enää lievää masennusta jos sitäkään. Terapiassa kävi ilmi että mulla on enemmänkin estyneen pers.häiriön piirteitä.
Mikä mua vaivaa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.