Kolmen keisarin talouspolitiikka

Jos talouspolitiikka annetaan eteläsuomalaisten sauvakävelijöiden hoidettavaksi, on lopputulos ilmeinen. Ei siksi, että eteläsuomalaiset sauvakävelijät olisivat jotenkin erityinen ihmisryhmä, vaan juuri siksi, etteivät ole. Talouspolitiikka vaatii onnistuakseen juuri erityisosaamista.

Suomen tsaarinaikainen talouspolitiikka on perustunut ikimuistoisista ajoista muutaman perusprinsiipin varaan. Aina on pitänyt viedä maailmalle jotakin: milloin tervaa, oravannahkoja, tuohivirsuja tai kananmunia. Välillä maailma yritettiin täyttää Nokia –merkkisillä kännyköillä aina Intiaa myöten. Toinen prinsiippi on ollut se, ettei kansalaisille pidä antaa käytännöllisesti katsoen mitään.

Kansan pitää elää köyhyydessä ja mielellään vielä herran nuhteessa. Herra tarkoittaa tässä yhteydessä puhtaasti maallista herraa, joka on tavallisimmin pankinjohtaja, dosentti, EK:n nokkamies, kansanedustaja, ministeri tai muu virkamies, joka saa päähänsä lähteä julistamaan erityisesti säästämisen lähes sielun pelastavaa vaikutusta.

Sanalla sanoen suomalainen talouspolitiikka on aina ollut alisteinen ulkomaankaupalle. On tehty kaikki mahdollinen ja vähän ylikin sen varmistamiseksi, että muutamalla vientiyrityksellä menisi hyvin. Jopa rahan ulkoista arvoa on alennettu ”vientikeisareiden” hyvinvoinnin varmistamiseksi. Rähmällään olo Neuvostoliiton edessä oli lähinnä silakan luokkaa joulukalana suhteessa vientiin.

Toisaalta taas rähmällään oleva talouspolitiikka itään tuotti tuloksia. Munavuoret hävisivät ja talous kukoisti. Sen sijaan sama politiikka länteen ei tunnu toimivan lainkaan, vaan viimeaikojen tulokset ovat kerrassaan päinvastaiset.

Poliittiset päättäjät Suomessa on merkillinen joukko. Perustuslaiksi nimitetyn paperikäärön mukaan valta maassa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Siksi tuntuisi loogiselta, että päättäjät edustaisivat nimenomaan kansaa eivätkä vientiyritysten omistajia.

Mutta mitä vielä. Nytkin meillä on hallitus, joka pyrkii suorastaan heikentämään kansalaisten toimeentuloa, jotta VIENTI lähtisi niin kutsutusti vetämään, ja vientiyritysten omistajat lihoamaan ja kyseisten yritysten omistukseen sijoittaneet päättäjät lihoamaan niin ikään. Meneillään kerrotaan olevan kilpailukyky –niminen loikka tai tuottavuusloikka, joka jälkimmäinen loikka lähettää kansalaisille laiskuudesta kertovan signaalin.

Ruotsi on näköjään oivaltanut, että kysyntää on muuallakin kuin ulkomailla. Siksi Ruotsilla näyttää menevän hyvin. Syynä pidetään nimenomaan korkeaa kotimaista kysyntää. Sen sijaan Suomessa on tehty kaikki mahdollinen ja vähän ylikin, jotta kotimainen kysyntä saataisiin nitistetyksi.

Jo Jyrki Katainen alensi yhteisöveron lähes olemattomiin ja rahoitti tämän operaation mittavilla kotimaisen kysynnän leikkauksilla. Nyt sitten vallassa oleva ”kolmen keisarin allianssi” jatkaa edeltäjiensä viitoittamalla tiellä ja yrittää ”loikkauksillaan” hävittää lopunkin kotimaisen kysynnän. Jos talouspolitiikka olisi jääkiekkopeli, olisi ainakin valmentaja vaihtunut moneen kertaan.