Olenko ruma jos minusta tuntuu siltä? Mitä rumuus teidän mielestä on? Minulla siis historiaa on koko peruskoulun ajan kiusaamisesta, joka johtui lähinnä erilaisesta ulkonäöstä esim. olin koko ajan aina ylä-asteeseen asti kaikkia pitempi, isompi ja hiljasempi - olin myös hyvin ylipainoinen. Usein kuulin "Mikä susta tulee isona? Sumopainijako" , "Metsästetään tuo mammutti!" jne. Minua myös tultiin läskeihin tökkimään ja vihjailtiin hintiksi "Mennäänkö tonne nurkan taa hoitelee asioita hintti" ja tuli semmonen olo, että se tyyppi ois tehny oikeesti jotain jos oisin suostunut, mut onneksi en suostunut - tosin olen kyllä homo, mut en sitä vielä peruskoulussa tajunnu. Tämä oli siis kiusatuksitulemisurani ahdistavin insidenssi. Kiusaaminen kokonaisuudessaan alkoi päiväkodin loppupuolella ja se johtui vanhempien köyhyydestä: olin aina paikatuissa tai siskolta tai veljeltä lainatuissa ´menneen muodin´ vaatteissa. Lisäksi mulla oli aina tosi pitkä tukka, koska parturointi oisi maksanut. Sama ongelma oli vielä ylä-asteellakin, mutta jouduin käyttämään oman äitini vaatteita: paitoja ja housuja yms. koska omat vaatteeni oli jääneet pieniksi, eikä ollut varaa ostaa uusia. Pahin juttu oli tosin siinä, että ne vaatteet näytti selkeesti naisten vaatteilta ja vieläkin 21-vuotiaana häpeän puna nousee kasvoille tätä kirjottaessa.
No, sitten ylä-asteella laihdutin itseni normaalipainoiseksi - ei kukaan kiusannut enää, mutta monella oli kuitenkin sanottavaa minun silmälaseista, hammasraudoista sekä juuri alkaneesta hyvin rajusta kolmannen asteen keloidisesta aknesta, jonka jäljiltä kasvoni, hartiani, selkäni, takapuoleni ja nivusalueeni on arvilla. Tunsin itseni silloin oikeasti ihan kehariksi (ei millään pahalla kehitysvammaisia kohtaan).
Lukiossa minua ei enää kiusattu ja pystyin huokaisemaan vähän helpotuksesta. No, kävi niin että ihastuin ihan päistikkaa yhteen luokkani poikaan - siis se oli semmonen paljon voimakkaampi kuin teini-ihastus juttu. No, tunsin itseni vieläkin rumaksi sillä olin ahminut epämukavaan olooni itseni vielä paksumpaan kuntoon. No, se laukaisi minussa keskivaikean masennuksen, minkä osasyynä oli se ihastus, opiskelun paineet, perhesyyt ja vuosia jatkuneen kiusaamisen jälkimainingit. Etäännyin kavereistani, joista suurinosa ei ollut ikinä kokenut samaa kuin minä ja he olivat muutenkin niin paljon occupied omissa ajatuksissaan - en syytä heitä. Emme ole olleet yhteyksissä sen jälkeen. Menin terapiaan vanhemmiltani salaa ja se auttoi. Mulla on vieläkin lievä masennus, mutta se ei haittaa elämää kunhan huolehdin jaksamisestani jne. Oloni on vähitellen alkanut tasapainottua. Itseäni auttoi paljon sivariaika vanhusten avohoidossa ja työskentely sijaisena kyseisessä paikassa. Paino-ongelmatkin ratkaisen lähitulevaisuudessa, kunhan pääsen opiskelemaan.
Tosin, jotenkin tuntuu että vaikka laihtuisin miten paljon tahansa, se ei poistaisi tunnetta eksistentiaalisesta rumuudestani. Tarkoitan, että laihtumiseni ja terveenä pysymiseni kannalta tärkeää minun olisi oivaltaa oma riittävyyteni, etten välttämättä ole niin ruma kuin luulen olevani. En usko sitä, jos joku sattuisi kehumaan ulkonäköäni painostani huolimatta, en usko itseäni, jos katson peiliin ja sanon "Näytätpä ihmeen hyvältä tänään" En yksinkertaisesti näe sitä itsessäni. Pahinta tässä on se, että minusta tuntuu kuin olisin myös muuttumassa sisäisesti rumaksi. Olen alkanut ajattelemaan pahaa ihmisille, vaikka minulla on elämässä kaikki nyt ihan ok, vois olla paremminkin, mutta ok. Kun puhutaan kouluampumisista, niin tarinoita lukiessa se olisin voinut ylä-asteaikaan olla minä! Vaikka tosin pääsin ajatuksesta eroon. Olin joskus katkera ja vihainen kaikesta siitä, mitä minulle tapahtui, mutta terapia autto siihen. Toisaalta tuntuu joskus että olisi oikein mukava satuttaa jotakuta esim. tuikkasta puukolla tai hakata joku, toisaalta joskus toivon että joku tekisi niin minulle. Tuntuu, että kohta todella kuohahtaa, vaikkei kukaan minua kohtaan väärin teekkään, mutta tunne katoaa sen siliän tien. Joskus myös olo on myös vitun himokas - tuntuu oikeesti että voisin harrastaa kaikkein irstainta seksiä kaikkien kotikaupunkin miesten kanssa, mutta samalla kauhistun ajatuksiani. Tunnen muuttuvani pahaksi sisältäpäin, vaikka olen tehnyt tietoisen valinnan olla hyvä. Olen aina ollut hyvin kiltti: auttanut heikompia, lahjoittanut hyväntekeväisyyteen jne. Moni varmastikin sanoisi minusta, että olen hieno, hyvää ihminen, mutta en tunne sitä itsessäni.
Jostain artikkelista luin, että ulkonäön takia kiusatut ovat oikeastaan usein olleet ulkonäöllisesti spektrin paremmassa päässä - ei siis ihan superhyvännäkösiä, vaan nättejä jne. En tiedä onko sama asia minulla - kaveri kyllä kerran sanoi, että näyttisin hyvältä jos laihtuisin, hän kyllä lisäsi että en kyllä ihan ruma ole näinkään, mutta nuhjuinen olemus, akne ja raudat eivät hänen mielestään olleet hyvä yhdistelmä, puhumattakaan huonosta itsetunnosta jne.
Minua ajatukseni häiritsevät! Mitä mieltä työ ootte?
No, sitten ylä-asteella laihdutin itseni normaalipainoiseksi - ei kukaan kiusannut enää, mutta monella oli kuitenkin sanottavaa minun silmälaseista, hammasraudoista sekä juuri alkaneesta hyvin rajusta kolmannen asteen keloidisesta aknesta, jonka jäljiltä kasvoni, hartiani, selkäni, takapuoleni ja nivusalueeni on arvilla. Tunsin itseni silloin oikeasti ihan kehariksi (ei millään pahalla kehitysvammaisia kohtaan).
Lukiossa minua ei enää kiusattu ja pystyin huokaisemaan vähän helpotuksesta. No, kävi niin että ihastuin ihan päistikkaa yhteen luokkani poikaan - siis se oli semmonen paljon voimakkaampi kuin teini-ihastus juttu. No, tunsin itseni vieläkin rumaksi sillä olin ahminut epämukavaan olooni itseni vielä paksumpaan kuntoon. No, se laukaisi minussa keskivaikean masennuksen, minkä osasyynä oli se ihastus, opiskelun paineet, perhesyyt ja vuosia jatkuneen kiusaamisen jälkimainingit. Etäännyin kavereistani, joista suurinosa ei ollut ikinä kokenut samaa kuin minä ja he olivat muutenkin niin paljon occupied omissa ajatuksissaan - en syytä heitä. Emme ole olleet yhteyksissä sen jälkeen. Menin terapiaan vanhemmiltani salaa ja se auttoi. Mulla on vieläkin lievä masennus, mutta se ei haittaa elämää kunhan huolehdin jaksamisestani jne. Oloni on vähitellen alkanut tasapainottua. Itseäni auttoi paljon sivariaika vanhusten avohoidossa ja työskentely sijaisena kyseisessä paikassa. Paino-ongelmatkin ratkaisen lähitulevaisuudessa, kunhan pääsen opiskelemaan.
Tosin, jotenkin tuntuu että vaikka laihtuisin miten paljon tahansa, se ei poistaisi tunnetta eksistentiaalisesta rumuudestani. Tarkoitan, että laihtumiseni ja terveenä pysymiseni kannalta tärkeää minun olisi oivaltaa oma riittävyyteni, etten välttämättä ole niin ruma kuin luulen olevani. En usko sitä, jos joku sattuisi kehumaan ulkonäköäni painostani huolimatta, en usko itseäni, jos katson peiliin ja sanon "Näytätpä ihmeen hyvältä tänään" En yksinkertaisesti näe sitä itsessäni. Pahinta tässä on se, että minusta tuntuu kuin olisin myös muuttumassa sisäisesti rumaksi. Olen alkanut ajattelemaan pahaa ihmisille, vaikka minulla on elämässä kaikki nyt ihan ok, vois olla paremminkin, mutta ok. Kun puhutaan kouluampumisista, niin tarinoita lukiessa se olisin voinut ylä-asteaikaan olla minä! Vaikka tosin pääsin ajatuksesta eroon. Olin joskus katkera ja vihainen kaikesta siitä, mitä minulle tapahtui, mutta terapia autto siihen. Toisaalta tuntuu joskus että olisi oikein mukava satuttaa jotakuta esim. tuikkasta puukolla tai hakata joku, toisaalta joskus toivon että joku tekisi niin minulle. Tuntuu, että kohta todella kuohahtaa, vaikkei kukaan minua kohtaan väärin teekkään, mutta tunne katoaa sen siliän tien. Joskus myös olo on myös vitun himokas - tuntuu oikeesti että voisin harrastaa kaikkein irstainta seksiä kaikkien kotikaupunkin miesten kanssa, mutta samalla kauhistun ajatuksiani. Tunnen muuttuvani pahaksi sisältäpäin, vaikka olen tehnyt tietoisen valinnan olla hyvä. Olen aina ollut hyvin kiltti: auttanut heikompia, lahjoittanut hyväntekeväisyyteen jne. Moni varmastikin sanoisi minusta, että olen hieno, hyvää ihminen, mutta en tunne sitä itsessäni.
Jostain artikkelista luin, että ulkonäön takia kiusatut ovat oikeastaan usein olleet ulkonäöllisesti spektrin paremmassa päässä - ei siis ihan superhyvännäkösiä, vaan nättejä jne. En tiedä onko sama asia minulla - kaveri kyllä kerran sanoi, että näyttisin hyvältä jos laihtuisin, hän kyllä lisäsi että en kyllä ihan ruma ole näinkään, mutta nuhjuinen olemus, akne ja raudat eivät hänen mielestään olleet hyvä yhdistelmä, puhumattakaan huonosta itsetunnosta jne.
Minua ajatukseni häiritsevät! Mitä mieltä työ ootte?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vau. Hyvin kuulostaa terapiakin auttaneen. Sinä kirjoitat selkeästi analysoivaa, johdonmukaista ja aikuista tekstiä, ja vaikutat olevan jo kovasti voiton puolella kaikista negatiivisista kokemuksistasi. Rumaa sinusta ei saa enää tekemälläkään, niin voit itsekin jo päättää ajatella.
Ja anyway, pitkät miehet ovat komeita jo siksi, että saavat katsella maailmaa ylempää kuin muut. Siinä sinulla on yksi muuttumaton etu verrattuna kaikkiin lyhempiin jätkiin.
Tuhoisat ja shokeraavaat ajatuksesi kumpuavat arvatenkin niistä kouluaikojen kokemuksistasi, jotka olivat negatiivisia ja loukkaavia. Sisälle kertynyt "kauna ja kostonhimo" yrittävät pyrkiä ulos tekojenkin muodossa, vaikka asioita on käsitelty verbaalisesti terapioissa.
Tuhoisat ja negatiiviset teot jättävät kuitenkin jälkensä myös tekijään. Ne eivät voi tuoda kuin korkeintaan hetkellisen "nautinnontunteen", sen ymmärtää kun perehtyy esim. kouluampujien nykyisyyteen (jos he elävät) ja heidän uhriensa omaisten kertomuksiin.
Ilman hirmutekojakin voi toki pelastua oman henkilöhistoriansa painolastin alta. Aikuistumalla ja ymmärtämällä syitä mm. siihen, miksi jotkut nuoret alentuvat jopa ikätoveriensa kiusaamiseen, jne. Negatiivinen menneisyys menettää otettaan sitä mukaa kun elämä menee eteenpäin ja pääsee elämään todeksi myös positiivisia kokemuksia, ystäystyy uusiin ihmisiin, rakastuu, jne.
Ei siis kannata antaa periksi vihan tunteelle, ei tarvitse alentua samalle tasolle kuin muinaiset kiusantekijät ja panna pahaa kiertämään ollakseen jotenkin "tasoissa". Voi valita olla se joka selviytyy ilman kostoakin, joka kykenee jo ymmärtämään typerien tekojen taustasyitä, eikä vain tuomitse ja kanna kaunaa.
Sinulla on kaikki mahdollsuudet löytää itsellesi rakastava kumppani ja elää tasapainoista ja onnellista elämää, joten usko itseesi ja siihen mieheen, joka katsoo sinuun peilistä. Se on ihan fiksu ja rakastamisen arvoinen kundi, uniikki yksilö, aikuinen mies, jonka menneisyyden haavat eivät enää vuoda, kutittavat korkeintaan...