Olen todella ruma ihminen. Niin jäätävän ruma, etten pysty olemaan kauaa ilman meikkiä edes itse itseni seurassa kun alkaa kuvottaa. Minulla on niin korkea hiusraja, että näytän kaljuuntuvalta vaikken ole koskaan kärsinyt minkään sortin hiustenlähdöstä. Otsatukka ei sovi eikä mikään muukaan hiusmalli, kaikki on kokeiltu. Joudun luovimaan ja muovaamaan hiuksiani joka aamu järkyttävän kauan ja pikkutarkasti, jotta voisin muistuttaa edes lähimain ihmistä jokka on tukkaa siellä missä pitääkin.
Minulla on erittäin rumat kasvonpiirteet, mutta olen taitava meikkaamaan itsestäni ihmisemmän näköisen. Mutta mitä lohtua siitä on kun tiedän, että meikin alla olen luonnostaan niin kuvottavan ruma? Ehkä se joskus lohduttaa että sentään saan meikillä itseni näyttämään edes etäisesti ihmiseltä, mutta samalla ahdistus siitä, että joku näkee minut ilman meikkiä, kasvaa äärettömän suureksi. Voin lukeutua normaaliksi ihmiseksi täydessä tällingissä, mutta olen alinta pohjasakkaa ilman meikkiä. Se on raastavaa, ja totta kai suurempi houkutus on elää edes feikisti mukamas normaalina ihmisenä kuin hyväksyä kuvottava rumuuteni ja olla ihmisten keskellä meikittä, halveksittuna ja syrjittynä kenties.
Ihonikin on niin kuvottavan huono. Teininä kärsin aknesta, joka edelleen aika-ajoin muistuttaa läsnäolostaan ja on myös jättänyt rumat arvet kasvoilleni. Lääkityksen sekä ruokavalion avulla aknen olen aikoinaan saanut kuriin, mutta silti taidan aina olla taipuvainen saamaan rumia näppylöitä, herkemmin kuin muut. Kaiken lisäksi ihoni on hyvin läpikuultava, kalpea ja atooppisen kuiva, rypistyn helposti koska iho on rasvaamisesta ja hyvien rasvojen syönnistä huolimatta kuin hiekkapaperia.
Lapsena minulla oli huomattavan vinot hampaat, niistä kiusattiin mutta sain sentään avun oikomishoidosta ja nykyisin hampaani ovat huomattavasti suoremmat. Olen myös ollut pienestä asti sairaalloisen laiha, anoreksiavihjailut ja jopa lääkärin ihmettelyt ovat olleet tuttuja. Nykyisin, 28-vuotiaana olen lähes saavuttanut normaalipainon kun olen treenannut salilla itselleni lisää massaa oikean ruokavalion ohella. Tissejä minulla ei ole koskaan ollut nimeksikään, miksen kaiken rumuuteni ohella ole saanut edes tuntea itseäni naiselliseksi naiseksi normaalilla rintavarustuksella...
Olen niin kyllästynyt läheisteni neuvoihin siitä, kuinka kaikki on vain omassa päässäni ja teen härkäsestä kärpästä, helppojan se on sanoa sellaisten, jotka eivät ole koskaan kärsineet niin huomattavista vioista ulkonäössä kuin minä. Eivät ne tiedä miten ruma voin olla kaiken tällinkini ja treenatun kroppani antaman illuusion alla. Ei kukaan normaali ihminen pieninen vikoineen ja epäsymmetrioineen osaa kuvitella mitä on elää niin käsittämättömällä tavalla poikkeavamman näköisenä ihmisenä. Myötätuntoa on siis turha saada mistään.
Ristiriitaista on se, että nykyinen kroppani kerää kehuja ja meikattuna saan joskus huomiotakin. Jopa kadulla on tuntemattomat pari kertaa kutsuneet kauniiksi. Tämä on kovin kaksipiippuinen asia. Normaalin ihmisen voi olla vaikea kuvitella tai edes hyväksyä, että minä valitan ulkonäöstäni, jos joku voi sitä kehuakin. Mutta sepä se, kun en oikeasti, omana itsenäni ole kaunis, tai edes normaali millään tasolla. Olen mestarillisesti onnistunut huijaamaan ihmisiä uskomaan, että olen normaalin näköinen. Siksi on tavallaan entistä riipivämpääkin elää kahden identiteetin alla, joko olen se tällätty, huoliteltu, timmi nuori nainen tai sitten kaiken sen feikin alla olen niin suunnattoman ruma, etten näytä edes etäisesti ihmislajin edustajalta, ja jonka rinnalla oikeasti vammaiset, sairaalloisen ylipainoiset tai huomattavan ryppyiset ja rupsahtaneet tai jopa palovammauhrit näyttävät kuitenkin ihmisiltä, toisin kuin minä.
Olen niin loppu etten tiedä mitä tehdä, ainut keino paeta oloa on edes leikkiä että olen normaali ja panostaa 500% ulkonakööni joka ikinen päivä...
Minulla on erittäin rumat kasvonpiirteet, mutta olen taitava meikkaamaan itsestäni ihmisemmän näköisen. Mutta mitä lohtua siitä on kun tiedän, että meikin alla olen luonnostaan niin kuvottavan ruma? Ehkä se joskus lohduttaa että sentään saan meikillä itseni näyttämään edes etäisesti ihmiseltä, mutta samalla ahdistus siitä, että joku näkee minut ilman meikkiä, kasvaa äärettömän suureksi. Voin lukeutua normaaliksi ihmiseksi täydessä tällingissä, mutta olen alinta pohjasakkaa ilman meikkiä. Se on raastavaa, ja totta kai suurempi houkutus on elää edes feikisti mukamas normaalina ihmisenä kuin hyväksyä kuvottava rumuuteni ja olla ihmisten keskellä meikittä, halveksittuna ja syrjittynä kenties.
Ihonikin on niin kuvottavan huono. Teininä kärsin aknesta, joka edelleen aika-ajoin muistuttaa läsnäolostaan ja on myös jättänyt rumat arvet kasvoilleni. Lääkityksen sekä ruokavalion avulla aknen olen aikoinaan saanut kuriin, mutta silti taidan aina olla taipuvainen saamaan rumia näppylöitä, herkemmin kuin muut. Kaiken lisäksi ihoni on hyvin läpikuultava, kalpea ja atooppisen kuiva, rypistyn helposti koska iho on rasvaamisesta ja hyvien rasvojen syönnistä huolimatta kuin hiekkapaperia.
Lapsena minulla oli huomattavan vinot hampaat, niistä kiusattiin mutta sain sentään avun oikomishoidosta ja nykyisin hampaani ovat huomattavasti suoremmat. Olen myös ollut pienestä asti sairaalloisen laiha, anoreksiavihjailut ja jopa lääkärin ihmettelyt ovat olleet tuttuja. Nykyisin, 28-vuotiaana olen lähes saavuttanut normaalipainon kun olen treenannut salilla itselleni lisää massaa oikean ruokavalion ohella. Tissejä minulla ei ole koskaan ollut nimeksikään, miksen kaiken rumuuteni ohella ole saanut edes tuntea itseäni naiselliseksi naiseksi normaalilla rintavarustuksella...
Olen niin kyllästynyt läheisteni neuvoihin siitä, kuinka kaikki on vain omassa päässäni ja teen härkäsestä kärpästä, helppojan se on sanoa sellaisten, jotka eivät ole koskaan kärsineet niin huomattavista vioista ulkonäössä kuin minä. Eivät ne tiedä miten ruma voin olla kaiken tällinkini ja treenatun kroppani antaman illuusion alla. Ei kukaan normaali ihminen pieninen vikoineen ja epäsymmetrioineen osaa kuvitella mitä on elää niin käsittämättömällä tavalla poikkeavamman näköisenä ihmisenä. Myötätuntoa on siis turha saada mistään.
Ristiriitaista on se, että nykyinen kroppani kerää kehuja ja meikattuna saan joskus huomiotakin. Jopa kadulla on tuntemattomat pari kertaa kutsuneet kauniiksi. Tämä on kovin kaksipiippuinen asia. Normaalin ihmisen voi olla vaikea kuvitella tai edes hyväksyä, että minä valitan ulkonäöstäni, jos joku voi sitä kehuakin. Mutta sepä se, kun en oikeasti, omana itsenäni ole kaunis, tai edes normaali millään tasolla. Olen mestarillisesti onnistunut huijaamaan ihmisiä uskomaan, että olen normaalin näköinen. Siksi on tavallaan entistä riipivämpääkin elää kahden identiteetin alla, joko olen se tällätty, huoliteltu, timmi nuori nainen tai sitten kaiken sen feikin alla olen niin suunnattoman ruma, etten näytä edes etäisesti ihmislajin edustajalta, ja jonka rinnalla oikeasti vammaiset, sairaalloisen ylipainoiset tai huomattavan ryppyiset ja rupsahtaneet tai jopa palovammauhrit näyttävät kuitenkin ihmisiltä, toisin kuin minä.
Olen niin loppu etten tiedä mitä tehdä, ainut keino paeta oloa on edes leikkiä että olen normaali ja panostaa 500% ulkonakööni joka ikinen päivä...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sun pitäisi tavata joskus nainen, jonka ulkonäkö on pilattu plastiikkakirurgialla tai vakavan ihosairauden/onnettomuuden seurauksena tai miehen toimesta, heittämällä happoa naisen päälle. Sillä niitäkin naisia on pilvin pimein, ja mieti miltä heistä tuntuu, yrittää vaan olla ja elää, kun joka ikinen vastaantulija kysyy samat kysymykset, ääneen tai vain katseellaan.
Kaikki nuo sun luettelemasi "viat" johtuvat mm. siitä, että meille markkinoidaan kaikkea mahdollista nuoren naisen naamalla ja vartalolla, jotka on vieläpä manipuloitu kuvankäsittelyllä vastaamaan jotain ihannetta joka ei ole todellinen. Nykynainen on siksikin niin hirvittävän tietoinen ulkonäöstään, että se voi jopa sairastuttaa mielenkin.
Voit siis kysyä itseltäsi, haluatko sinä sairastuttaa oman mielesi jankkaamalla pääsi sisällä tuota negatiivista mantraa omasta ulkonäöstäsi?
Olethan sinä toki muutakin kuin vain ulkoinen habituksesi, ja muutkin ihmiset kokevat sinut kokonaisuutena, eivät pelkkänä ulkonäkönä jota pitää koko ajan analysoida.
Olen katsonut lukuisia dokumentteja kasvoiltaan vammautuneista ihmisistä, viimeksi juuri happohyökkäyksen uhreista. Kuulostaa sairaalta, mutta mielestäni hekin näyttävät ihmisiltä, minä en. Ei minun tarvitse mikään kaunis olla, edes nätti tai välttävä, kun olisin NORMAALI. En ihannoi mannekiineja, ihannoin tavallisia ihmisiä. Kuinka kaunis voi olla iäkäskin ihminen ryppyineen, roikkuvine piirteineen ja ohentuneine hiuksineen, tai ylipainoinen ihminen liikakiloineen, kun ovat kaikki kuitenkin normaalin ihmisen näköisiä. Minä en näytä ihmiseltä, olen jotain niin rumaa että sattuu vatsaan kun katson peiliin. Ihan sama vaikka olisin ihmisten mielestä sysiruma ihminen, kunhan vain silti näyttäisin normaalilta. Mutta eihän täällä kukaan tervepäinen ymmärrä miksi ihminen, jolla on kaikki jäsenet tallella , voi kokea itsensä niin hätkähdyttävän vastenmielisenä ettei kuuluisi elää.. Turhaa edes avaudun. On niin valtavan helppoa sanoa, että unohda se ulkonakö, kunpa joku eläisi päivän minuna niin tietäisi mitä helvettiä tämä on.
En oikeasti istu päivät pitkät peilin edessä vatvomassa rumuuttani. Treenaan, yritän olla edes paras versio itsestäni pitämällä huolta itsestäni, panostamlla positiivisiin asioihin elämässä ja yrittämällä sulkea tietoisesti negatiivisia ajatuksia pois. Yksi vilkaisu peiliin ja romahdan lähtöpisteeseen. Olen lamaantunut tämän isteinhon kourissa.
Synnynnäinen fyysinen ohkainen rumuus on vaan pintaa. On olemassa sisäinen elämä. Jos sitä ei ole menetetty, rumuudellakaan ei ole niin iankaikkista merkitystä.
Minua julkisesti halveksitaan ja vältellään. Niiden ilmekieli, kertomassa niiden inhontunteista, on niin heikkarin läpinäkyvää.
Tänäänkin näin ivallisia, pahansuopia mulkoiluja, nyt kun olen lähes sossuluukun varassa eläjä. En vielä, mutta ruokaan käytän vain halvimpia tuotteita.
Sitä leimautuu luuseriksi.
Jokaisessa päivässä on muutama hyväkin hetki. Iloitsen valon lisääntymisestä näin keskitalvella. Olen miehenkilö.