Synnintunto

Tämä on sairain piirre koko kristinuskonnossa. Pitäisi tuntea olevansa kurja ja huono! Ihminen on perustaltaan hyvä!

Lain kautta tulee synnintunto . Jeesus taas armon tunteen . Kyllä kristitty vihaa pahaa mutta syntinen liha ei alistu lain alle vaan hengellään yhtyy jumalan lakiin mutta elää armosta lihansa kanssa tämän elämän . Armosta pelastuu armosta. Ihminen ei kertakaikkiaan voi pelastaa itse itseään mitenkään. Yrität lihaasi ympärileikata eikä se onnistu ikinä.

En ole tullut uskoon synnintunnon seurauksena, en ole ylipäänsä "tullut uskoon", vaan pikemminkin kasvanut uskoon ja uskoon kasvettuani kasvanut uskossa, ja toivottavasti kasvan edelleen. Uskossa kasvamisen kanssa on kasvanut myös synnintunto.

Synnintunto kyllä ajaisi ihmisiä tehokkaasti Vapahtajan luo, mutta kuinka moni jumalankieltäjä aidosti kokee olevansa läpeensä syntinen? En tiedä, mutta jos ateistissa tällainen synnintunto herää, hän luultavasti on pian entinen ateisti, ainakin jos on saanut kuulla Vapahtajasta.

Voiko ihminen edes ymmärtää omaa syntisyyttään, jos Pyhä Henki ei häntä valista? Jos joku tulee syvästi tietoiseksi omasta syntisyydestään, eikö Jumala ole jo koskettanut häntä?

Nuorempana, kun olin vielä jumalankieltäjä, päällimmäisin kokemukseni oli viattomuus: koin olevani joka suhteessa syytön ja viaton, koska en ollut valinnut olemassaoloani. Tämän takia ajattelin ja koin, että kristinuskolla ei ole vastauksia ongelmiini.

Erinäisten vaiheiden kautta kasvoin uskoon, mutta synnintunto ei ollut merkittävä tekijä tässä prosessissa. Sittemmin synnintunto on tullut musertavana, sillä olen tehnyt ja yhä teen elämässäni hirveitä asioita ajatuksin, sanoin ja töin. Oman kelvottomuuden ja pahuuden ymmärtäminen ja tiedostaminen on tietysti tuskallista, mutta silti hyväksi, koska se tekee riippuvaiseksi Vapahtajasta. Syntiäkin tarvitaan.

Joku kirjoitti yllä, että ihminen on perustaltaan hyvä. Minä en ole, mutta jos joku on, olkoon rauhassa. Sellainen ihminen ei tarvitse Jeesusta. Mutta minä tarvitsen, ja sen takia koen kaikkein pahimmiksi raatelijoiksi nämä sovituksenkieltäjät, joita nykyään on liikkeellä.

Ilman Vapahtajani sovittavaa ristiä voisin ampua saman tien aivoni makuuhuoneen seinälle, koska ilman ristiä minulla ei olisi mitään toivoa päästä oikeanlaiseen suhteeseen Jumalan kanssa.

Siitä on niin monta vuotta aikaa, etten oikein tarkasti muista. Minäkään en tietoisesti ole tullut uskoon jollain tietyllä hetkellä, Jumala vain veti puoleensa, en toki ollut ateistikaan ennen sitä, mutta kenties Kristus ei ollut ihan avautunut kaikessa täydellisyydessään. Tämä tuli luettuani Raamattua, ja tunsin itseni jumalattoman syntiseksi ja olin ihan varma, että olin kadotuksen oma; sitä kesti jonkin aikaa, ehkä muutaman kuukauden. Sitten vain jossain vaiheessa pääsin ikään kuin ahtaan portin läpi, kilvoiteltuani ja nimenomaan kilvoiteltuani siinä, onko Kristus sovittanut minut, voiko se mitenkään olla mahdollistä. Myöhemmin sitten kasvoi kristittynä ja tietenkin ymmärsi jättää kaikenlaiset tuntemukset omaan arvoonsa, sillä muistan aikoja, jolloin samana päivänä olin sekä pelastettu että kadotettu sitten muutaman tunnin kuluttua. Mutta tosiaan, itselleni tuli siis Raamatun luvusta, kukaan ei uhkaillut todellakaan millään kadotuksella.

Kiitos kaikille vastauksista, kiitos erityisesti herrens_tiggarelle ja tuhlaajatyttärelle. Todella mielenkiintoista. On hyvin avartavaa lukea toisten kokemuksia. Olen todella saanut nähdä sen että Vapahtajan luo tullaan "monia eri reittejä" ja polkuja pitkin, mutta lopulta tie johtaa kuitenkin ristin juurelle.

Erityisen mielenkiintoinen oli herrens_tiggaren kommentti: "En ole tullut uskoon synnintunnon seurauksena, en ole ylipäänsä "tullut uskoon", vaan pikemminkin kasvanut uskoon ja uskoon kasvettuani kasvanut uskossa, ja toivottavasti kasvan edelleen. Uskossa kasvamisen kanssa on kasvanut myös synnintunto."

Uskossa kasvamisen kautta on kasvanut myös synnintunto.

Tämänhän vanhat uskovat varsinkin todistavat.

Mutta haluaisin herrens_tiggarelta vielä kysyä, että mikä oli se syy ja tekijä joka sai sinut kasvamaan uskoon?

Mikä veti sinut Jumalan luo?

Luitko Sanaa, oliko elämäsi kriisissä, miksi ja miten koit tarvitsevasi Jumalaa?

"Hei te kaikki, jotka olette tulleet uskoon tunnettuanne voimakasta synnintuntoa; missä ja millaisessa tilanteessa se heräsi? Milloin aloit tajuta olevasi syntinen, mikä sai sinut tuntemaan itsesi syntiseksi?"

Tuossahan on nimeomaan kyse tilaustyönä rakennetusta ihmisten itsensä luomasta uskon-dogmi-käsitteestä.

Sitten siihen tarjoillaan lääkkeeksi edelleen ihmisten itsensä luomia dogmi-oppeja joiden kautta kontrolidaan, alistetaan ja koetetaan ottaa valtaa toisiin.

Tyyliin Chaplinin 'The Kids' elokuva jossa ensin viskataan kivellä ikkunaruutu rikki ja sitten tullaan tarjoamaan siihen ratkaisua.

Uskonliikkeet suorastaan pervertisesti ratsastavat ihmisen epätäydellisyydellä ja itse rakentamallaan synti-käsitteellä ja sitten koettavat sairaasti orjuuttaa ihmisiä / uskonliikkeensä jäseniä.

Sitten taasen raamatullisesti ajatelleen ensimmäisen parin jälkeläiset eivät itse edes ole vastuussa epätäydellisyydestään.

Edelleen raamatullisesti ajatellen itse Jumala on vastuussa hyvästä ja pahasta.

Lisäksi hän uhkasi "rakkaudellisesti" ensimmäistä paria kuolemalla jo liki ensi sanoikseen ja alkaen lekitellä heille pakottamallaan sokealla uskollisuuden vaaimuksella, antamatta heille edes tietoa hyvästä ja pahasta.

Sitten Jumala koetellakseen tuota kokematonta ja naivia paria päästi itse S.aatanan, erittäin älykkään, kokeneen ja viekkaan heitä manipuloimaan ja johtamaan harhaan.

Tämä jo ennen kuin he edes ehtivät hankki elämänkokemusta ja hankkia jälkeläisiä, jotka olisivat voineet sitten päättää 'uskollisuudestaan' omalta taholtaan. Sitten homma karkasi hanskasta.

"Erittäin rakkaudellista" toimintaa Jumalan taholta ensimäisen parin jälkeläisiäkin ajatellen.

Onhan se nyt kumma kun epätäydelliset ihmisetkin, Raamatun Jumalasta poiketen osaavat tehdä B-plaaneja, varasuunnitelmia ja varautua jo edeltä ennakoivasti eri skenarioihin kun ovat ryhtymässä erilaisiin hankkeisiin, suurista sellaisista puhumattakaan.

Hei nimimerkki MietinMietin

Aloituksesi sai aikaan mielenkiintoisen keskustelun. Kun näitä tai mitä tahansa asioita pohtii, yksin ja erityisesti yhdessä, saattaa saada uusia oivalluksia, joskus jopa oma mielipide voi muuttua vaikkei niin ollut asennoitunut. Onneksi meillä on oikeus muuttaa mielipiteitämme ja meillä on uskonvapaus. Kiva, että sait vastauksia, kuten itsekin jo sanoit.

Meillä on niin monenlaisia polkuja elämässämme. Joillakin tie vie Jumalan luokse, jos niin hyvin käy, jokaisella sekin tie on ainutlaatuinen. On niitä, jotka joutuvat/pääsevät (näinkin on joku myöhemmin kuvannut) synnintuntoon ja sitä kautta löytävät tien Jumalan yhteyteen ja ovat kiitollisia armosta ja rakkaudesta, jonka osakseen saavat. Toiset, kuten esim. herrens_tiggare, tie on toisenlainen, aika seesteinen ja hiljalleen avautuu tie kohti Jumalaa. Kaikki tiet ovat omalla laillaan hyviä. Opimme elämästä joka päivä. Onneksi. Opimme Jumalasta (me, jotka uskomme Jumalaan), elämästä, toisistamme ja itsestämme - se on hienoa.

Jumala rakastaa ihmistä, Hän on armollinen ja laupias. Jumala tahtoo meille hyvää.

Ystävällisesti,
Pirkko-pappi