Voiko (valtion)velkaa syödä?

Näinhän Neuvosto-Venäjä teki 1918. Siellä otettiin saman tien valtiolle kaikki maassa oleva tuotannollinen omaisuuskin. Seuraavat 20 vuotta olivat kyllä aika tiukkoja, kun ulkomailta ei luottoa irronnut. Suurvallalla kuitenkin on keinonsa löytää liikekumppaneita ja käteistä välttämättömiin ostoksiin. Eikä vallanpitäjiltäkään puuttunut ns. munaa ajaa tahtonsa läpi.

Suomessa olisi sikäli vaikeampaa, että elintasomme perustuu jo nyt jatkuvaan lainanottoon. Tuollainen kieltäytyminen tietysti katkaisisi lisälainan saannin, jolloin valtiontalous pitäisi saada tasapainoon heti. Viime vuoden leikkaukset tarvittaisiin siis välittömästi kymmenkertaisina.

Sinänsä ajatus, että otettaisiin 100 miljardia velkaa aina kun sille löytyisi käyttöä, voisi jossain mielessä olla ihan hyvä ajatus. Ikävä kyllä lainaraha ei ole ilmaista.

Lainasta maksetaan korkoja, muutenhan kannattaisi aina ottaa uutta lainaa ja maksaa sillä vanha pois, jos velkoja alkaa vaatia rahojaan takaisin.

Rahaa lainataan aina riskillä. Olet varmasti itsekin lainannut rahaa jollekin ja miettinyt, maksaako hän ikinä takaisin. Mitä suurempi riski on lainan jäämisestä maksamatta takaisin, sitä suurempi on korko. Lainaaja haluaa siis suuremman tuoton lainalleen, koska hän ottaa sen myöntäessään suuremman riskin, että menettää rahansa.

Valtiot maksavat veloistaan korkoa. Voidaan sanoa, että mitä enemmän valtiolla on velkaa suhteesssa tuloihin, sitä enemmän siltä vaaditaan korkoa lainoille. Valtion velka ei ole yksittäinen laina, jolla olisi jo sovittu korko. Lainoja otetaan monista eri lähteistä ja niiden korot sovitaan erikseen.

Suomen valtion velasta maksetaan vuosittain korkoja jo miljardeja. On siis lainattava rahaa, että valtio selviää entisten lainojensa koroista.

Jos lainaajien luottamus valtion kykyyn maksaa velkansa tai niiden korkoja, alkavat lainojen korot nousta reilusti. Tällöin valtion budjetista entistä suurempi osuus menee vain lainojen korkoihin ja lainaa on otettava entistä enemmän.

Jos valtion kassasta loppuvat rahat, ei niitä voida painaa lisää kuten joskus markka-aikana. Tällöin jäävät palkat ja muut menot maksamatta.

Viime kädessä puuttuvat varat revitään veronmaksajilta, joiden ei olisi mittavaan velkaantumiseen pitänyt ikinä suostuakaan.

Kulta ei ole ainoa metalli johon valtion raha on kiinnitetty. Myös hopeaa on tähän tarkoitukseen käytetty. Hopeaa on käytössä paljon enemmän kuin kultaa ja rahat lyötiinkin usein hopeisina. Valuutalla oli siis jokin arvo vaikka siihen lyöty nimellisarvo katosikin.

Arvometallien arvo vaihtelee kysynnän ja tarjonnan mukaan. Tilanteissa, joissa hopearahan nimellisarvo kävi pienemmäksi kuin sen arvo metallina, se luonnollisesti katosi kierrosta ja suli metalliköntiksi. Valtion täytyi tällöin ostaa kovaan hintaan lisää hopeaa, että kierrossa olisi rahaa. Raha kallistui ja siihen piti lyödä suurempi nimellisarvo.

Jos palkka ei noussut, piti yhtä hopearahaa kohti tehdä enemmän töitä. Jos välttämättömien elintarvikkeiden hinnat eivät laskeneet, joutui tekemään tosissaan töitä, että selvisi edes hengissä. Näin ollen pelkkä metallin kysyntä vaikutti suuresti inflaatioon.

Kultaisiakin rahoja on joissain tapauksissa lyöty ja käytetty.

Ymmärrettävästä syystä seteleitäkin käytettiin, joilla pankit tai valtio sitoutuivat maksamaan haltijalle sen nimellisarvon verran hopeaa tai kultaa.

Voidaan ajatella, että valtiolla oli suuri köntti kultaa ja kaikki käytössä ollut raha oli täsmälleen sen kultamäärän arvoinen. Näin ollen kultamäärä oli jaollinen kaikilla käteisenä olevilla markoilla.

Ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen kultakannasta luovuttiin. Rahaa lyötiin kuin punatukkaista ottotytärtä ja keskuspankkien kulta ei olisi millään riittänyt lunastamaan painettuja seteleitä takaisin.

Saatiin aikaiseksi kaaos ja 1930-luvun lama.

Toisen maailmansodan jälkeen perustettiin Bretton Woods järjestelmä, jossa maailman valuutat suhteutettiin Usan dollariin. Tällöin dollari sidottiin kultaan edelleen.

1970-luvulla Yhdysvallat irtautui kultakannasta ja kaikki valuutat sen myötä viimeistään.

Raaka-aineita myydään maailmassa pääasiassa US-dollareilla. Näin ollen dollarin arvoa ei määritä yksin kulta ja sen arvo vaan useimmat raaka-aineet, kuten öljy.

Valuutat ovat jatkuvan kysynnän ja tarjonnan kohteena. Niillä on oma arvonsa suhteessa toisiinsa.

Kultaa on maailmassa hyvin rajallinen määrä. Nykyisillä rahamäärillä eurolla saa aika pienen hipun. Tuhannella eurolla saanee noin 30g.

Joku voi esittää kysymyksen, että miksei raaka-aineita voisi kahden valtion välisillä kaupoilla vaihtaa muutenkin kuin sitomalla arvoja dollariin?

Ajatellaan vaikkapa, että yksi tarvitsee toiselta öljyä ja toinen sellua. On selkeää, että kumpikin osapuoli hinnoittelee tuotteensa samassa valuutassa ja vaihto käydään arvonmukaisissa suhteissa.

Mitä etua tästä on Usalle?

Käsittääkseni kaikkien raaka-aine ostajien on tehtävä tarjouksensa dollareissa ja kun kaupat tapahtuvat, on suoritus tehtävä dollareilla, vaikka kaikki tapahtuu sähköisesti.

Tätä varten on saatava dollareita. Luonnollisesti dollareita saadaan amerikasta tai muualta.

Tämä jatkuva kysyntä pitää yllä dollarin arvoa.

Arvokas oma valuutta antaa mahdollisuuden ostaa halvalla muiden tuotteita.

Toisin sanoen amerikkalaisen ei välttämättä tarvitse työskennellä sen hopealanttinsa eteen ihan samalla tavoin kuin muiden ihmisten. En ota kantaa tässä yhteydessä tilanteeseen Suomessa.

Valuutat ja niiden arvojen määräytymisen perusteet ovat sangen monimutkaisia, itsekin olen ihan aloittelija. Yritän silti perehtyä asiaan.