Tämän viestin aloituksen aktivoi tämä uutinen:
Kun on pakko kokea avuttomuutta
http://www.ts.fi/kulttuuri/nayttamotaide/845236/Kun on pakko kokea avuttomuutta
Luin sen kerran ja toisenkin - missä oli se pakko kokea avuttomuutta? Onko se tuo sormien ja ranteiden jäykkyys?
Periaatteessa idea oli oikea, ja voin sen allekirjoittaa, mutta minusta, joka kamppailen tässä elämässä tämän asian kanssa, niin - voi hyvä helvetti! - kun tästä selvittäisiinkin vain sormien tai ranteiden jäykkyydellä. Mutta kun ei niin ei. Ei toimi jalat, ei ne ota pätkääkään alleen, näkö on osittain mennyt - ja tietysti kädet; minä puen syötän ja pesen hänet. Rakko ei pidä, ei hetkeäkään, mutta mitä sitten, ei pienillä lapsillakaan, niilläkin on vaipat. Vaatteet on pestävä joka päivä.
Kuulostaako karmealta?
Kuulostaa varmaan, mutta voin vakuutta, että se ei ole sitä. Puolisoni on hyvin arvostettu ja erittäin karismaattinen henkilö - pyörätuolissakin istuen. Hän ei anna pienintäkään avuttomuuden tunnetta kenellekään - en ole kokenut yhtäkään kiusallista hetkeä, kun hienoillakin illallisilla olen syöttänyt hänet. Kaikki kuuntelevat tarkkaan hänen mielipiteensä, ja itse tietysti myös arvostan häntä suunnattomasti.
Enkä väheksy kyllä itseänikään - teen joka päivä 24 tuntia työtä siinä, että hänen ei tarvitse kokea avuttomuutta. Ja se miten se tehdään, on jo taitolaji - väitän minä - kokemuksesta.
Meidän tulevaisuus on väistämätön - hänen tilansa huononee kuukausi kuukaudelta, ja lopulta hän on vain sängyssä, mutta sielläkin olemme yhdessä. Vain minun kuolleen ruumiini ylitse hänet viedään laitoshoitoon - siitä olemme samaa mieltä. Moni miettii, että miten minä jaksan - suotta. Jos en jaksa, palkkaan apua. Kätevää.
Mutta - luoja! - mikä potentiaali ihmisessä on vielä siinäkin vaiheessa, kun joku toinen puhuu avuttomuudesta, kokee avuttomuutta tai vaikuttaa siltä. Paljon, paljon pienemmästä asiasta.
Kyllä kuulkaa, se on korvien välissä tuo avuttomuuskin, eikä missään muualla. Maailmassa on reaaliteetteja, joita ovat mm. fyysinen suorituskyky, mutta miksi ihmeessä sille alttarille olisi uhrattava myös henkinen kapasiteetti?
En ymmärrä minä, eikä ymmärrä hänkään. Meidän elämä on elämisen arvoista elämää - joka päivä.
Kun on pakko kokea avuttomuutta
http://www.ts.fi/kulttuuri/nayttamotaide/845236/Kun on pakko kokea avuttomuutta
Luin sen kerran ja toisenkin - missä oli se pakko kokea avuttomuutta? Onko se tuo sormien ja ranteiden jäykkyys?
Periaatteessa idea oli oikea, ja voin sen allekirjoittaa, mutta minusta, joka kamppailen tässä elämässä tämän asian kanssa, niin - voi hyvä helvetti! - kun tästä selvittäisiinkin vain sormien tai ranteiden jäykkyydellä. Mutta kun ei niin ei. Ei toimi jalat, ei ne ota pätkääkään alleen, näkö on osittain mennyt - ja tietysti kädet; minä puen syötän ja pesen hänet. Rakko ei pidä, ei hetkeäkään, mutta mitä sitten, ei pienillä lapsillakaan, niilläkin on vaipat. Vaatteet on pestävä joka päivä.
Kuulostaako karmealta?
Kuulostaa varmaan, mutta voin vakuutta, että se ei ole sitä. Puolisoni on hyvin arvostettu ja erittäin karismaattinen henkilö - pyörätuolissakin istuen. Hän ei anna pienintäkään avuttomuuden tunnetta kenellekään - en ole kokenut yhtäkään kiusallista hetkeä, kun hienoillakin illallisilla olen syöttänyt hänet. Kaikki kuuntelevat tarkkaan hänen mielipiteensä, ja itse tietysti myös arvostan häntä suunnattomasti.
Enkä väheksy kyllä itseänikään - teen joka päivä 24 tuntia työtä siinä, että hänen ei tarvitse kokea avuttomuutta. Ja se miten se tehdään, on jo taitolaji - väitän minä - kokemuksesta.
Meidän tulevaisuus on väistämätön - hänen tilansa huononee kuukausi kuukaudelta, ja lopulta hän on vain sängyssä, mutta sielläkin olemme yhdessä. Vain minun kuolleen ruumiini ylitse hänet viedään laitoshoitoon - siitä olemme samaa mieltä. Moni miettii, että miten minä jaksan - suotta. Jos en jaksa, palkkaan apua. Kätevää.
Mutta - luoja! - mikä potentiaali ihmisessä on vielä siinäkin vaiheessa, kun joku toinen puhuu avuttomuudesta, kokee avuttomuutta tai vaikuttaa siltä. Paljon, paljon pienemmästä asiasta.
Kyllä kuulkaa, se on korvien välissä tuo avuttomuuskin, eikä missään muualla. Maailmassa on reaaliteetteja, joita ovat mm. fyysinen suorituskyky, mutta miksi ihmeessä sille alttarille olisi uhrattava myös henkinen kapasiteetti?
En ymmärrä minä, eikä ymmärrä hänkään. Meidän elämä on elämisen arvoista elämää - joka päivä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
"missä oli se pakko kokea avuttomuutta?"
"Kyllä kuulkaa, se on korvien välissä tuo avuttomuuskin, eikä missään muualla."
Vastasit tavallaan itse kysymykseesi.
Uskon, että tässä näytelmässä kyse oli juuri siitä, että ihmiset ovat niin nuoria, heillä on kovasti tekemistä siinä, että oppivat sietämään sen, että eivät pärjää ilman apua, ja oppivat vastaanottamaan avun ilman tunnetta avuttomuudesta.
Jos puolisosi ei ole syntymästään saakka ollut pyörätuolissa, hänelläkin lienee joskus ollut synkät, avuttomuuden tunteella väritetyt hetkensä, kenties syyllisyys siitä, että joudut itse niin koville.
Hienoa, että koette tilanteen sillä tavalla, kuin annat meidän lukijoiden ymmärtää.
Kaikilla ei ole samoin. Muistan vielä ne ajat, jolloin äidinäitini hyvin nuorella iällä alkanut Parkinsonin tauti alkoi vaikuttaa hänen kehoonsa tavalla, joka sai hänet itsensä kokemaan avuttomuutta ja meidät läheiset kokemaan avuttomuutta siltä osin, että koimme, että emme halustamme huolimatta pysty auttamaan häntä tarpeeksi henkisellä tasolla prosessissa, joka vie hänet enneaikaisesti vuoteen omaksi, ja täysin avustettavaksi, ajatusten silti toimiessa täydellä terällä.
Avuttomuus tulee hitaasti hiipimällä tai joskus kertarytinällä.
On uusi kokemus olla nosteltavana, puettavana, riisuttavana, pyytää alusastiaa ja tehdä tarpeesi verhon takana yhteisessä potilashuoneessa.
Sinua kuljetetaan sängyssä, rullatuolissa, heitellään kuin säkkiä, vuoteelta leikkauspöydälle, mätkis ja läiskis, edestakaisin, nilkat kolisten toisiinsa ja tottuneet kädet lykkii neuloja suoniin. Ajatella siinä, josko heräät tästä taikka et, riippuu noiden toisten osaamisesta. Mitä sitten tapahtuu, jos et herääkään, ei yhtään mitään. Sellaistakin sattuu.
Todeta herättyäsi avuttomuutesi edelleen ja oksentaa sänkysi viereen.
Tai avuttomuutta on olla määrätty hoitoon, jossa tahtoasi ei kuunnella, sanomasi kyseenalaistetaan, tuntemuksesi ovat olemattomia vailla perusteluita ja ovi ulos ei vaan aukea.
Olla avuton. Huomata, kuinka maailma pyörii kuten ennenkin, vaikka sinä puutut siitä, etkä voi sille yhtään mitään. Mitä kovemmin huudat, sitä todennäköisemmin puutut omasta maailmastasi yhä kauemmin. Olla avuton, nöyrtyä, nähdä tilanne uusin silmin ja hyväksyä se, olla oma apunsa itse.