Tämän voisi kai laittaa joko masennus tai yksinäisyys –palstalle kun ne minun tilanteessa kietoutuu yhteen niin merkittävästi mutta laitanpa tänne yksinäisyyteen.
Haluan kuolla, tai oikeastaan en, mutta en haluaa elääkään. Mulla on menny elämässä kaikki pilalle ja olen epäonnistunut suoraan sanottuna kaikessa mikä tekisi elämästä merkityksellistä, elämisen arvoista, tai edes jollain tavalla siedettävää. En kestä tätä tilannetta, kaikki on pelkkää paskaa, opiskelut on menny pieleen, ei ole ystäviä/kavereita (ystäviä ei ole ikinä ollutkaan, kavereita oli viimeksi kouluaikoina n. 10v sitten), sosiaalisten pelkojen ja koulutuksen puuttumisen takia ei ole mitään toivoa saada mitään järkevää työtä, työn puutteen takia ei ole rahaa ja rahan puutteen takia ei voi asua missään rauhallisessa paikassa jossa ei joutuisi kuulemaan naapureiden metakkaa. Olen jotenkin kasvanut itsevihaan, itseinhoon, huonoon itsetuntoon, se on tavallaan normalisoitunut pysyväksi olotilaksi kiitos koulukiusaamisen ja vanhempien, joista ei ollut mitään tukea, ei niiden kanssa voinut koskaan puhua mistään (Ja vanhemmilta ja lapsuuden/kouluajan kokemuksista on mulle muutoinkin tullut tällainen tavallista arempi ja ujompi olemus, kiitti vitusti kusipäät!) Eikä muutenkaan ollut ketään jonka kanssa puhua vaikeista asioista ja niiden kanssa jäi aina yksin. Olen keskimääräistä herkempi ja tunteellisempi mutta en näytä sitä ulospäin. Ja miksi en näytä sitä ulospäin johtuu siitä, että kun nuorempana jos erehtyi niin tekemään niin sitä käytettiin heti lyömäaseena minua vastaan. Ja nuoruudesta ja kouluajoilta on jäänyt todella syvä epäluottamus muita kohtaan. Siitä epäluottamuksesta en ole päässyt yli vieläkään.
Tuntuu, että kaikki pitää minua ihan paskana tyyppinä ja haluaa vain minun kärsivän. Ikinä ei ole ollut tyttöystävää kun ei kukaan tyttö ole ikinä tykännyt minusta. Vieläkin tuntuu todella pahalta se kun kouluaikoina samalla vuosiluokalla olevat tytöt haukkuivat minun ulkonäköä ja nauroivat mulle. Tuntuu, että vielä nykyäänkin kaikki tytöt nauravat mulle ja arvostelevat kävelinpä sitten kaupungilla tai olin kaupassa. Sekin ainoa kerta kun onnistuin voittamaan päänsisäiset epäilykseni ja uskalsin oikeasti mennä tutustumaan yhteen tyttöön johon olin ihastunut, niin hän torjui minut todella tylysti ja piti minua ihan tyhmänä tyyppinä. Siitä on jo pari vuotta aikaa mutta edelleenkin tuntuu tosi pahalta ja usein tulee itku kun ajattelen sitä tapausta. Tuon jälkeen en enää ikinä voi mennä tutustumaan yhteenkään tyttöön, en pysty. Näköjään olen kaikkien tyttöjen mielestä ihan paska tyyppi, ruma, inhottava ja kelvoton. Kukaan tyttö ei ole koskaan tullut mulle juttelemaan tai ollut kiinnostunut minusta. Tuntuu niin pahalta aina kun näen rakastavaiset kulkevan käsi kädessä tai suutelevan, aivan kuin muistuttamassa minua siitä mikä yksin jäänyt surkimus itse olen.
Masennus mulla on ollut nyt jotain 10 vuotta ja varsinkin alkuaikoina kun ei itse tajunnut, että on masentunut niin silloin epäuskoisena ihmettelin itsekseni, että miten muut ihmiset pystyvät elämään jos on näin helvetin paha olo koko ajan. Mutta eihän muilla ihmisillä olekaan tällainen olo. Psykologilla olen käynyt jo muutaman vuoden mutta ei siitäkään ole mitään apua ja lääkkeistä ei ole ollut mitään apua. Olen joskus vuosia sitten yrittänyt itsemurhaa, mutta valitettavasti en onnistunut. En uskalla enää tutustuakaan keneenkään kun mulla on täysin mennyt luottamus muihin ihmisiin. Vielä kolme-neljä vuotta sitten jaksoin jossain määrin uskoa, että asiat kääntyisivät paremmaksi mutta en enää. Ei mikään ole muuttunut, ei mikään ikinä muutu, enkä jaksa enää, voimat on loppu ja raahaudun vain päivästä toiseen. Liian moni asia elämässä on niin pahasti pielessä, että enää pystyisin niitä korjaamaan. Todennäköisesti teen itsemurhan jonain päivänä kun tulee otollinen tilaisuus ja keino, siihenhän tämä on menossa, vie se sitten viikkoja, kuukausia tai vuosia. Se mikä vielä estää on kai kivun ja kuoleman pelko ja se, että jäisikin henkiin pysyvästi vammautuneena. Ehkä jopa kyvyttömänä päättämään päiviään, niin että joutuisi makaamaan kymmeniä vuosia avuttomana sairaalan letkuissa ilman ketään joka välittää.
Nykyään ärsyttää tosi paljon jo pelkkä ulkona liikkuminen tai kaupassa käyminen, aina se on ollut vaikeaa mutta nyt mennyt vielä vaikeammaksi. Kaikki ihmiset on pelkkiä kusipäitä, aina kadulla vastaantulijat tuijottavat. Mikä vittu siinä on, että pitää tuijottaa!? Kaupassakin alkaa ahdistamaan jos on paljon ihmisiä ja useimmat niistä tuijottaa minua. Tahallaan tekevät niin ja pyrkivät vain loukkaamaan. Mulla on täysin menny kaikki luottamus, ymmärrys ja sympatiat muita ihmisiä kohtaan niiden paskamaisen käytöksen ja petturuuden takia. Aina kaikki on hyökkäämässä minua vastaan ja haluaa vain satuttaa minua miestissieni takia. Ne ihmiset ei oikeasti ansaitse muuta kuin kärsiä samalla mitalla, menettää kaiken miestissejä lukuunottamatta ja kuolla epätoivoisena ja hylättynä. Sen ne teki mulle.
Haluan kuolla, tai oikeastaan en, mutta en haluaa elääkään. Mulla on menny elämässä kaikki pilalle ja olen epäonnistunut suoraan sanottuna kaikessa mikä tekisi elämästä merkityksellistä, elämisen arvoista, tai edes jollain tavalla siedettävää. En kestä tätä tilannetta, kaikki on pelkkää paskaa, opiskelut on menny pieleen, ei ole ystäviä/kavereita (ystäviä ei ole ikinä ollutkaan, kavereita oli viimeksi kouluaikoina n. 10v sitten), sosiaalisten pelkojen ja koulutuksen puuttumisen takia ei ole mitään toivoa saada mitään järkevää työtä, työn puutteen takia ei ole rahaa ja rahan puutteen takia ei voi asua missään rauhallisessa paikassa jossa ei joutuisi kuulemaan naapureiden metakkaa. Olen jotenkin kasvanut itsevihaan, itseinhoon, huonoon itsetuntoon, se on tavallaan normalisoitunut pysyväksi olotilaksi kiitos koulukiusaamisen ja vanhempien, joista ei ollut mitään tukea, ei niiden kanssa voinut koskaan puhua mistään (Ja vanhemmilta ja lapsuuden/kouluajan kokemuksista on mulle muutoinkin tullut tällainen tavallista arempi ja ujompi olemus, kiitti vitusti kusipäät!) Eikä muutenkaan ollut ketään jonka kanssa puhua vaikeista asioista ja niiden kanssa jäi aina yksin. Olen keskimääräistä herkempi ja tunteellisempi mutta en näytä sitä ulospäin. Ja miksi en näytä sitä ulospäin johtuu siitä, että kun nuorempana jos erehtyi niin tekemään niin sitä käytettiin heti lyömäaseena minua vastaan. Ja nuoruudesta ja kouluajoilta on jäänyt todella syvä epäluottamus muita kohtaan. Siitä epäluottamuksesta en ole päässyt yli vieläkään.
Tuntuu, että kaikki pitää minua ihan paskana tyyppinä ja haluaa vain minun kärsivän. Ikinä ei ole ollut tyttöystävää kun ei kukaan tyttö ole ikinä tykännyt minusta. Vieläkin tuntuu todella pahalta se kun kouluaikoina samalla vuosiluokalla olevat tytöt haukkuivat minun ulkonäköä ja nauroivat mulle. Tuntuu, että vielä nykyäänkin kaikki tytöt nauravat mulle ja arvostelevat kävelinpä sitten kaupungilla tai olin kaupassa. Sekin ainoa kerta kun onnistuin voittamaan päänsisäiset epäilykseni ja uskalsin oikeasti mennä tutustumaan yhteen tyttöön johon olin ihastunut, niin hän torjui minut todella tylysti ja piti minua ihan tyhmänä tyyppinä. Siitä on jo pari vuotta aikaa mutta edelleenkin tuntuu tosi pahalta ja usein tulee itku kun ajattelen sitä tapausta. Tuon jälkeen en enää ikinä voi mennä tutustumaan yhteenkään tyttöön, en pysty. Näköjään olen kaikkien tyttöjen mielestä ihan paska tyyppi, ruma, inhottava ja kelvoton. Kukaan tyttö ei ole koskaan tullut mulle juttelemaan tai ollut kiinnostunut minusta. Tuntuu niin pahalta aina kun näen rakastavaiset kulkevan käsi kädessä tai suutelevan, aivan kuin muistuttamassa minua siitä mikä yksin jäänyt surkimus itse olen.
Masennus mulla on ollut nyt jotain 10 vuotta ja varsinkin alkuaikoina kun ei itse tajunnut, että on masentunut niin silloin epäuskoisena ihmettelin itsekseni, että miten muut ihmiset pystyvät elämään jos on näin helvetin paha olo koko ajan. Mutta eihän muilla ihmisillä olekaan tällainen olo. Psykologilla olen käynyt jo muutaman vuoden mutta ei siitäkään ole mitään apua ja lääkkeistä ei ole ollut mitään apua. Olen joskus vuosia sitten yrittänyt itsemurhaa, mutta valitettavasti en onnistunut. En uskalla enää tutustuakaan keneenkään kun mulla on täysin mennyt luottamus muihin ihmisiin. Vielä kolme-neljä vuotta sitten jaksoin jossain määrin uskoa, että asiat kääntyisivät paremmaksi mutta en enää. Ei mikään ole muuttunut, ei mikään ikinä muutu, enkä jaksa enää, voimat on loppu ja raahaudun vain päivästä toiseen. Liian moni asia elämässä on niin pahasti pielessä, että enää pystyisin niitä korjaamaan. Todennäköisesti teen itsemurhan jonain päivänä kun tulee otollinen tilaisuus ja keino, siihenhän tämä on menossa, vie se sitten viikkoja, kuukausia tai vuosia. Se mikä vielä estää on kai kivun ja kuoleman pelko ja se, että jäisikin henkiin pysyvästi vammautuneena. Ehkä jopa kyvyttömänä päättämään päiviään, niin että joutuisi makaamaan kymmeniä vuosia avuttomana sairaalan letkuissa ilman ketään joka välittää.
Nykyään ärsyttää tosi paljon jo pelkkä ulkona liikkuminen tai kaupassa käyminen, aina se on ollut vaikeaa mutta nyt mennyt vielä vaikeammaksi. Kaikki ihmiset on pelkkiä kusipäitä, aina kadulla vastaantulijat tuijottavat. Mikä vittu siinä on, että pitää tuijottaa!? Kaupassakin alkaa ahdistamaan jos on paljon ihmisiä ja useimmat niistä tuijottaa minua. Tahallaan tekevät niin ja pyrkivät vain loukkaamaan. Mulla on täysin menny kaikki luottamus, ymmärrys ja sympatiat muita ihmisiä kohtaan niiden paskamaisen käytöksen ja petturuuden takia. Aina kaikki on hyökkäämässä minua vastaan ja haluaa vain satuttaa minua miestissieni takia. Ne ihmiset ei oikeasti ansaitse muuta kuin kärsiä samalla mitalla, menettää kaiken miestissejä lukuunottamatta ja kuolla epätoivoisena ja hylättynä. Sen ne teki mulle.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.