Jos olet viettänyt isättömän lapsuuden/elämän, niin miten se on vaikuttanut sinuun? Oletko kaivannut isää, etsinyt isähahmoa tai muuta sellaista?
Vai riittääkö ihmisenkin lapselle edes se, että hänellä on äiti joka rakastaa ja pitää huolta?
Olisi hyvä kuulla kokemuksianne, mielellään jos kerrotte oletteko mies/nainen. Kiitos jos joku vastaa.
Vai riittääkö ihmisenkin lapselle edes se, että hänellä on äiti joka rakastaa ja pitää huolta?
Olisi hyvä kuulla kokemuksianne, mielellään jos kerrotte oletteko mies/nainen. Kiitos jos joku vastaa.
Vastaukset 43
Vanhimmat
Minä olen elänyt melkein isättömänä. Vanhemmat erosivat ollessani 13, sitä ennen isä oli kyllä olemassa mutta ei elämässä.. Alkoholi eli suuri virtahepomme ja vaikka ero oli kamala, kulissien riisuminen elämässämme helpotti. Isäni kuoli minun ollessa 18.
Kaipaan isääni edelleen, varsinkin sellaiset suuret hetket kun omat häät, lapsen syntyminen saa aina kyyneleet silmiin; Olisihan se hienoa jos isä olisi niitä jakamassa.
Isähahmoa kaipaan elämääni, appiukko on jonkinmoinen sellainen, ei korvaa omaa isää, mutta auttaa arkipäivän ongelmissa. Kyllä lapsi oli se sitten iso tai pieni kaipaa isää, hyvää tai huonoa mutta omaa Isää, se on kuitenkin aina se oma!
Omalla lapsellani ei ole isää. Ei halunnut mies olla missään tekemisissä lapsen kanssa. Siksi juuri näitä mietin. Mutta toisaalta kai on parempi olla ilman isää, kun jos olis huono isä(siis oikeesti huono siis). Eli ehkä sellainen tilanne on vielä vahingollisempi. Lapseni isä ei ole kuitenkaan huono sillätavalla, kylmä vain muuten lastaan kohtaan. Ja sitäs en minä voi muuttaa. Joojoo, tiedän: mitäs olin sen kanssa. Mutta nyt liian myöhään(?) alkanut miettii tilannetta lapsenkin kannalta. Mitään "isukkia" en hälle kuitenkaan ala etsimään. On liian arvokas lapsi sellaiseen peliin.
Meillä äideillä on aivan liian suuri tarve miettiä mikä on parhaaksi lapsillemme. Sinä olet äitinä varmasti loistava, ja mikä isään tulee, anna lapsesi joskus aikuisena päättää mitä hän isältään haluaa. Lapsena isänmallin voi imeä vaikka hoitopaikan isännästä...
Maailma on siitä ihmeellinen paikka ettei sitä voi suunnnitella eikä rakentaa valmiiksi, joten eletään vain päivä kerrallaan, kyllä lapset selviää ja ovat onnellisiakin yleensä pienestä :)
Ja kaikkiin asioihin ei aina voi tosiaan itse vaikuttaa. Päivä kerrallaan oli hyvä ohje:)
olen 30 vuotias mies jolla ei ole koskaan ollut isää, tai edes isäpuolta. Eniten varmasti vaikutti se että isäni ei halunnut tietää minusta mitään ja ei maksanut myöskään elatusmaksuja. Äitini teki minulle monesti selväksi että olin ei toivottu vahinko ja se on vaikuttanut aika paljon itsetuntooni. Isän puuttuminen teki aika katkeraksi kun samaan aikaan näki miten mukavaa kavereilla/tutuilla oli isiensä kanssa.
Niille jotka eivät halua lapsen biologista isää lapsen lähelle haluan sanoa että ymmärrän heidän päätöksensä, mutta toivon että yritätte etsiä lapsellenne jonkun isähahmon tapaisen vaikka lähisuvusta. Varsinkin nuorille pojille on hyvin tärkeää päästä tekemään "poikien juttuja" jonkun vanhemman kanssa. Näissä poika pystyy muodostamaan identiteettiään miehenä ja se on vaikeaa jos lähellä on vain äiti joka ei ymmärrä ns. "rankempia juttuja" kuten jääkiekkoa yms.
Tämäkin mies on juuri sellainen ettei halua tietää mitään. Ei ole vahvistettu isyyttä edes (joten ei myöskään maksa lapsen elatuksesta) koska uhkaili minua rupeavansa vaikeaksi jos jotain menen isyyden vahvistamisen eteen tekemään.
En tiedä miten en aiemmin nähnyt miehen todellista luonnetta. No, rakkaus on sokea. Lapsi oli tosiaan vahinko. Mutta minulle alkujärkytykseni jälkeen onnellinen sellainen, joten aborttia en miettinytkään vaikka alusta asti tiesin että joudun lapsen kasvattamaan isättömänä.
Itsekin huomaan jo nyt pojastani (2,5 vuotias) että hän kaipaa miehen mallia. Sen vain näkee kaikesta kun miehiä onkin vain paikalla. Selvästi yrittää olla ns yksi heistä. Muutkin sen ovat huomanneet.
Itse kaikesta huolimatta lapseni takia haluaisin isänsä hänen elämäänsä, ilman isyydenvahvistamista/maksuja. Mutta ei onnistu, kun hän on kieltänyt koko asian. Ei ole suvulleenkaan kertonut lapsesta jne jne. Hänelle lasta ei ole kertakaikkiaan olemassa.
Ehkä kun lapsi on isompi, voisi hänelle yrittää saada sellaisen mieskaverin, mitä kai juuri yhäitien lapsille tarvittaisiin paljon. Omassa suvussanikaan ei ole miehen malleja ja ystävien miehet keskittyvät vain omiin lapsiinsa.
Ei tällastakaan osannut ajatella silloin aikoinaan. Mutta ehkä hyvä niin. Eikö kuitenkin elämä ole parempi kuin abortti vain sen takia, ettei ole isää? Aikanaan sen näen/kuulen.
Kiitos sullekin hyvästä kommentista, kertomuksestasi. Oli hyvä kuulla miehenkin(pojan) tuntemuksista.:)
minulle isän puuttuminen on koitunut jonkinlaiseksi ongelmaksi koska ihastun ja siis rakastun päätä pahkaan miehiin jotka ovat minua 20 vuotta vanhempia. haluan heiltä huomiota ja sitä että he haluaisivat suojella minua ja pitää minua turvassa. Varmaan joka ikiseen n. isäni ikäiseen mies opettajaan olen ollut jossain vaiheessa aivan lääpällään ja kun olen huomannut että he pitävät minua vain yhtenä oppilaista, olen pettynyt kovasti. Tämä on inhottavaa ja tiedän etten pääse siitä ikinä eroon. Rakastun jopa ampulanssi miehiin koska ne tavallaan ainakin pienen hetken suojelevat minua ja saan heiltä huomiota.
Pienenä hypin puusta alas ja yritin katkaista ja jalkani että isä ilmestyisi jostain sairaalaan ja olisi huolissaan. Tätä ehkä vielä jotenkin harrastan alitajuntaisesti. En halua tavallaan parantua ja elää tasapainoista elämää. haen sitä miehen ja isähahmon suojelua. Olen nyt aikuinen ja viime kesänä kun olin sairaalassa, melkein kuolin. isäni tuli käymään. toi minulle kukkia ja kertoi rakastavansa. nyt olemme väleissä ja tutustuimme silloin sairaalassa uudestaan, siis erosimme kun olin 7 vuotias. mutta ei se kuitenkaan muuta sitä mistä jäin lapsena paitsi.
Että kuinkas tästä selviänkään....
Ehkä liikaakin mietin näitä ja syyllistän itseänikin. Antaa ajan kulua ja näyttää mihin kaikki johtaa.
Eikö isäsi pitänyt sinuun yhteyttä eron jälkeen?
ei se pitänyt mitään yhteyttä. äiti aina soitteli sen perään että lapset täällä itkee isänsä luo että ottaisitko mutta ei se ottanut. sitten kun se meni aika yllättäen naimisiin niin sen vaimo halusi tutustua meihin. ja se olikin sitten viime kesää. sitten isi jätti sen vaimonsa ja se tappo ihtesä se nainen tossa syksyllä. isi ei osaa olla yhdessä paikassa ja rakastaa ihmisiä kovinkaan kauaa ennenku se taas lähtee. haluaa olla rauhassa ja ilman mitään velvollisuuksia. sillä on kaikki mun lapsuuden aikaset laskutkin vielä maksamatta. se vaan pakenee ulosotto miehiä ja rakkaita ihmisiä. sellasta se on. varmaan mun poikaystävällekkin raskasta kun mä haluan suojelua ja silitystä kuin pikku tyttö. ja huomiota huomiota... mä teen melkein mitä vaan että saan huomiota ja huolenpitoa. inhottaa itseänikin.
mistä syyllistät itseäsi? vaikka minulla kävi siä suhteen näin, ei se tietysti tarkoita että kaikilla kävisi. jonkinlainen edes joku isä hahmo on kuitenkin hyvä olla. mulla sitä ei ollu. ja oon jotenkin hukassa itseni ja miesten kanssa.
Voi vitsi, ehkä minunkin tunnevammaisuus johtuu isättömyydestä! Minulla on myös ihan pakottava tarve saada hellyyttä ja rakkaudentunnustuksia mieheltäni säännöllisesti. Tunnen olevani tosi turvaton...
Olen aina ajatellut sen johtuvan heikosta itsetunnostani ja niin..
Ehkä isättömänä eläminen on tosiaan jättänyt isommat arvet kun ajattelin.
Ei pahalla sinulle joka stressaat lapsesi isättömyyttä.
juuri, että olen kuitenkin synnyttänyt lapsen, vaikka tiesinkin jo etukäteen että hänen isänsä ei häntä halua edes tavata.
Oliko itselläni "oikeus" siihen, mutta olisiko sitten ollut "oikeutta" aborttiinkaan?
Kai se on juuri tämä äitiyden syyllisyyskompleksi mikä ei jätä rauhaan.
Vaikka kuinka paljon lapselleni antaisin rakkautta, niin onko se riittävää. Aika näyttää.
Tää suomalainen mielenlaatu jyllää ja psykologisoin ehkä liikaakin asioita. Ehkä se on joskus vaan niin raskas lasti yksin kantaa, että haluaa jollekkin purkautua. Kun minun ainoana huoltajana on vastuu kaikesta, syntymästä ja sitä myötä isättömänä kasvustakin. Ehkä lapsi onkin armollinen minulle:) ja hänestä kasvaakin onnellinen mies. Ehkä se miehen mallin(isän) puute voi vaikuttaa myös hänen omaan isyyteensä aikanaan. Varmaan tulee kokemaan pahaa mieltä kun kavereilla on omat isät ja muuta. Mutta tämä on vain se todellisuus jossa on nyt elettävä. Lohduttaudun sillä, että on ne muutkin selvinneet kuitenkin jotenkin isättömyydestä.
Minusta on vain hyvä, että olette kertoneet rehellisesti. Tosi hyvä kuulla kokemuksia. Osaa varautua tulevaan jne. :)Kiitos teille ja lisääkin keskustelua on mukava saada.
siis minusta on hienoa että olet tämän synnyttänyt lapsen ja ajattelet kuitenkin selvästi hänen parastaan. mutta ehkä sinun ei kannata kertoa lapsellesi suoraan sitä että hänen isä ei halua tavata häntä eikä hän välitä pojastaan, koska se on kuitenkin lapselle kuin sanoisi että sinussa on jotain kamalaa vikaa kun et kelpaa isällesi. olen varma että pärjäätte tulevaisuudessa. ja olen varma että minäkin pärjään:) aborttiakin rohkeampaa oli synnyttää lapsi vaikka tiesit sen jäävän ilman biologista isää. se ei ole mitenkään väärin tai moraalittomasti tehty. en minäkään toivo että äitini olisi tehnyt abortin vaikka jäinkin isättömäksi. rakastat ja suojelet kahden edestä, minkä sinä varmaan teetkin. voimia!
Kiitos kannustuksesta:)
Kuulosti positiiviselta, että isättömyydestäsi ja sen mukanaan tuomista vaikeuksistakin huolimatta olet kuitenkin onnellinen, että sait elämän. WAU kuulostaa oikeasti tosi ihanalta:)
Kiitos voiman toivottamisestasi - sitä samaa sinulle. Minäkin uskon, että sinäkin selviät. Jos jotain positiivista hakee, niin varmaan se tulee esim isättömyyden kautta, että oppii pakosti paljon itsestään ja tunteistaan jo lapsesta, pystyy asettumaan toisenkin asemaan, tervettä empaattisuutta. Kasvattaa ihmistä kuitenkin hyvässäkin.
Itsekin olen miettinyt miten pojalle aikanaan kerron hänen kysyessä isästään. Voin kertoa nimen ja näyttää kuvan. Sanon varmaan, että isän elämäntilanne oli sellainen, että hän ei voinut kuulua elämäämme. taijotain sellaista. Olisko tollainen ok kuuloista:)?
Enkä valehtelisikaan siinä mitään, sillä isähän halusi jatkaa sinkkuiluaan vapaana lapsettomana miehenä.
Yksin rakastaminen on joskus ylivoimaisen kovalta tuntuva laji - mutta moninkertainen on "palkkio" siitä: hymyt, halaukset, suukot, lapsen katse, käsi joka ojentuu kohti, rakkaus jota saan antaa, ja jonka pyyteettömästi saan. Onnen kulkea yhdessä tämä elämän matka.
kyllä isättömyys tuo hyviäkin puolia ihmisessä kuten se, että osaan ajatella mielestäni asioita monelta kannalta. kuulostaa hyvältä, että sanot noin pojallesi. toista ei tietenkään kannata ruveta haukkumaan. eli just vaikka että teillä ei ollut sellaista mahdollisuutta että olisitte voinut jatkaa yhdessä tai että isällä oli erillainen elämän tilanne tai just jotain. kyllä mä luulen että sä keksit oikeat sanat sitten kun on aika. mutta mä olen ainakin onnellinen pienistä ongelmista huolimatta. ehkä se on vaikeinta että haluan jonkun mies puolisen olevan minusta huolissaan. ja tietysti nämä ihastumiset vanhempiin miehiin on johtanut välillä sänkyyn ja siihen että minua on törkeästi kaytetty hyväks.
Poikaystäväni isä kuoli silloin kun hän oli 2 kk, eikä hänelläkään ole ollut isää, mutta se ei ole tietääkseni vaikuttanut häneen mitenkään. hän on tasapainoinen ja onnellinen, eniten mintä hän kaipaa on äitimäistä rakkautta välillä, johtuen varmaan siitä että hänen äidillään oli muita lapsia ja kaksi työtä yms, joten aikaa halailuille ei jäänyt kun piti yksinhuoltajana rehkiä. Me nauretaankin että poikaystäväni on minun isä ja minä hänen äitinsä...:) ja me pärjätään hyvin. ja huomaat kyllä jos lapsesi ei ole onnellinen isättömänä. nyt hän kuitenkin ihan onnelliselta vaikuttaa.
Mahtavaa, että olette löytäneet poikaystäväsi kanssa toisenne tässä maailmassa. Kaikkia onnellisia asioita teille tulevaisuuteen:)
Tommy T.:
Lopulta me tarvitsemme Elämän Huonepalvelusta vain palan leipää, lasin vettä ja selkeän tunteen että joku välittää meistä rajattomasti.
:)
on varmaa typerää, mut laitan tänne yhden runon isästä.... ei oo hyvä mut... kuitenki...
Isää en tiedä
en näe
en kuule.
Miksi?
En ymmärrä syliä
karheaa kättä
en partaa.
Miksi?
En turvaakaan ole oppinut
tai isällistä huolta
tai suojaa.
Miksi?
"Voitko hyvin?"
"Ole kunnolla"
"Rakastan."
Miksi?
Voinko hyvin?
En ole kunnolla.
Et rakasta!
MIKSI ET???
Mutta minulla on syli
pehmeät kädet
ja äitini huoli.
Ja yksinäiset kyyneleet
minun
ja äidin.
Miksi?
Voinko hyvin?
tunnenko turvaa?
en. Mutta äiti rakastaa silti.
Onneksi.
Kiitos halauksesta ja upeasta runostasi; kiitos että jaoit sen kanssamme. Kirjoitan sen ylös; laitan talteen lastani varten kaikenlaisia asioita hänen elämänsä varrelta, mukaanluettuna isäänsä liittyviä juttuja. Runosi yhteyteen voisin liittää pienen tarinan hänelle, tästä keskustelusta, mitä täällä ollaan käyty ym.
Eheyttä en pysty välttämättä lapselleni antamaan, mutta vahvuutta kylläkin, olla olematta särkymättä, rakkautta, iloa ja unelmia.
Levollista loppiaista halauksin:)
Minulla ei ole koskaan ollut isää. Isäni kuoli minun olessani vuoden vanha. Ainoa miespuolinen hahmo perheessäni oli kehitysvammainen eno, joka pistetiin hoitolaitokseen ollessani 8 vuotias. Sen jälkeen olen asunut kahdestaan äitini kanssa maalla.
Luulen aika pitkälti, että kaikki seksuaalisuuteen, seksuaaliseen kokemattomuuteen sekä ylipäätään seurusteluun liittyvät ongelmat juontavat tavalla tai toisella näistä yllämainituista tekijöistä. Muut kirjoitukseni mm. tällä palstalla puhukoot paremmin puolestaan näistä ongelmista. Kysyäkin tottakai saa.
Täytyykin siis oikein perehtyä teksteihisi.
Osaisitko jotenkin jäsentää sitä, että tunsitko mielestäsi lapsena varsinaista isänkaipuuta? Miten sinulle kerrottiin isäsi kuolemasta, kun olit tarpeeksi vanha? Pystyitkö(halusitko) puhua siitä kenenkään kanssa, vai oliko aihe tabu.
Jotenkin itse haluan (vaikka turhaakin) ajatella, että jos lapseni isä elää vielä vuosien päästä, niin lapsellani on kuitenkin mahdollisuus luoda jonkinlainen suhde isäänsä, jos se mies siihen sittenkään suostuu.
Toisaalta pelottaa, jos lapsi saisi henkilökohtaisestikin pakit. Aivan varmasti kuitenkin joskus viimeistään nuoruusiässä poika kuitenkin haluaa ottaa isästään selvää kaiken mahdollisen.
Sinun kohdallasi niin ikävää, että se on tosiaan täysin mahdotonta (edes unelmoida); yhteys isään.
Oletko itse saanut jollain lailla "tyydytettyä" isänikävää esim harrastusten parissa tai muuten. Vaiko oletko kokenut ne pikemminkin päinvastoin--> "veitsen kääntämisenä haavassa"?
Millälailla luulet, että isänpuute olisi vaikuttanut seksuaalisuuteesi ymhun? Miehenmallinpuute? Olitko kotihoidossa kouluun menoon saakka, vai hoidossa myös?Miten mielestäsi äidin olisi hyvä ollut toimia esim sinun tilanteessasi?
Paljon kysymyksiä ja aika henk.kohtaisiakin...Mutta mukavaa ja itsellenikin arvokasta, jos jaksat/haluat vastailla tai kertoa jotain.
:)
Itse en ole koskaan tavannut isääni, olen au-lapsi ja isäni oli naimisissa. Minulle tuli kyselyvaihe vasta kouluiässä, en todella välittänyt tai ihmetellyt ennen sitä. Kerro lapselle sitten kun hän kysyy. Anna lapsen itse päättää, haluaako nähdä, jos se on ylipäätään mahdollista. Minulle tuo halu tuli vasta aikuisena ja liian myöhään, isäni oli kuollut.
Olen saanut elää hyvän lapsuuden, älä yhtään epäile itseäsi, onhan lapsia joiden isä on kuollut.
Koska lapsesi on poika, eikö olisi yhtään miehen mallia, jota voisit käyttää vaaria/kummisetää/serkkua tai sitten ihan itse muutut hieman poikatytöksi, hyväksyt puihin kiipeämiset, opetat veistelemään, viet harkkareihin jne. Uskon, että lapsestasi tulee tasapainoisempi kuin näistä riitaisissa, väkivaltaisissa, rakkaudettomissa avioliitoissa elävät lapset.
Ihanan positiivinen viestisi oli:)))) Kiitos:)
Ikävä homma onkin, ettei ole minkäänlaisia miespuolisia sukulaisia, muuta kuin veljeni, jota näemme kerran vuoteen.
(= Onnistun kyllä varmaan muuntautumaan miehekkäämmäksi itse helpommin, kuin saamaan muuta kautta miestä lapsen elämään.
Oliko sulla mitään "miehenmallia" kuitenkin elämässäs?
Ihana oli kuulla, että olet selviytynyt noin hyvin:))
Ja samaa mieltä olen kanssasi: parempi isättä, kuin jos isä olisi vaikka pedofiili ja sitä kautta vahingoittanut lasta. Näitäkin tapauksia kuitenkin valitettavasti on.
Viestisi sai hyvälle tuulelle, toiveikkaaksi.
En kokenut varsinaista isänkaipuuta. Joskus se pysähdytti, jonain 1 ja 2 luokkalaisena, kun silloisen parhaan kaverin kanssa leikittiin jotain, ja hän ryhtyi puhumaan isästään ja jossain keskustelun vaiheessa itse jouduin käyttämään termiä isä. Sitä jäi jotenkin... maistelemaan. Sitä kun muuten ei koskaan käyttänyt.
En muista miten minulle kerrottiin. En muista, että minulle olisi koskaan erityisesti kerrottu. Sen verran lapsena olin ymmärtänyt asioita, että aloin puhuakin vasta pitkälti yli kaksivuotiaana. Enkä myöskään mitenkään kokenut että asia olisi jotenkin poikkeava. Siihen oli niin tottunut. Ei tiennyt muusta.
>Oletko itse saanut jollain lailla "tyydytettyä" >isänikävää esim harrastusten parissa tai >muuten. Vaiko oletko kokenut ne pikemminkin >päinvastoin--> "veitsen kääntämisenä haavassa"?
Sellaista kun ei ole koskaan ollut. Siitä ehkä johtuu se, että suurin osa "miesmäistä" kulttuuria on minulle aika vierasta. En juurikaan perusta urheilusta ja ajottain jatkuvat kaksimielisyydet ja suoruudet seksuaalisuudessa ovat... vastenmielisiä.
Millälailla luulet, että isänpuute olisi vaikuttanut seksuaalisuuteesi ymhun? Miehenmallinpuute?
Kyllä. Kaiken on joutunut koostamaan ns. ympäröivästä "mediamaailmasta". Palanen tietoa sieltä, toinen täältä. Ehkä se jotenkin selventää laajaa tietämättömyyttä/ymmärtämättömyyttäni, että ylä-asteen (8,9?) luokan seksuaalivalistuksessa kun jatkuvasti kerrattiin että varsinkin anaaliseksissä ehkäisy on tärkeää, koska limakalvot ovat herkempiä kuin varsinaisissa sukupuolielimissä, vasta ensimmäistä kertaa jotenkin tiedostin, että anaaliseksiä voi harrastaa myös naisen kanssa. Ettei asia ole homoseksuaalisuuteen liittyvä. En nyt tässä pysty tämän esimerkin avulla selventämään asian merkittävyyttä (kun en varmaan itsekään sitä täysin tiedosta). Isättömyydestä ja siitä, että kaiken sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen on saanut hankkia palasina voi johtua myös valtava vastenmielisyyden tunteet ko. asiaa kohtaan. Kyvyttömyys pitää ketään mitenkään seksuaalisesti houkuttelevana. Olen miettinyt olisinko joutunut lapsena pedofilian uhriksi, mutta psykologin mukaan hyvinkin pienet asiat ovat voineet aiheuttaa tämänkaltaisia "traumoja".
Olitko kotihoidossa kouluun menoon saakka, vai hoidossa myös?
Kotihoidossa. Maaseutua. Olin myös päiväkerhossa, mutta varmaankin maaseudun yksilapsisen perheen ansiota se, että aina olen joutunut koulukiusatuksi.
Miten mielestäsi äidin olisi hyvä ollut toimia esim sinun tilanteessasi?
Todella hyvä kysymys, johon en oikein osaa antaa vastausta. Ehkä se jonkinlainen mies elämänkumppanina voisi olla antoisaa lapselle. Mutta... Äitini on aina sanonut, että hyvää ei saa ja huonoa ei huoli. Nykyään katkerana on joskus sanonut, että jos voisi valita niin ei huolisi enää isääkään (hänen elämänsä lähti hurjaan alamäkeen isäni kuoltua, joutui moneen kertaan eri tahojen "ylikävelemäksi" eri asioissa).
Paljon kysymyksiä ja aika henk.kohtaisiakin...Mutta mukavaa ja itsellenikin arvokasta, jos jaksat/haluat vastailla tai kertoa jotain.
:)
Pahoittelen, että kesti näin kauan vastata. Työvuorot kun ovat mitä ovat...
Pahoittelen myöskin, ettei tullut tämän selvempiä vastauksia. Me kaikki olemme kuintekin yksilöitä, joka vaikuttaa eniten näihin asioihin.
Ovathan ne itsesi kokemia. Kiitos niistä ja siitä, että avauduit noin paljon asiassa:)
Ymmärrän hyvin ajatuksesi/tuntemuksesi mm kaksimielisyydestä ja suoruuksista seksuaalisuudessa. Vaikea edes sanoa, pitäisikö sitä pitää edes ongelmana...minusta ei, mutta sinä itse joudutkin sen asian kanssa elämään arjen tilanteissa. Itse kyllä pystyn puhumaan ja vitsiksikin laittaa seksuaalisuudesta, mutta toisaalta itseäni vaivaa nykyinen seksuaalisuuden jonkinasteinen ylikorostuneisuus: jollainlailla tehty siitä "ei kenenkään yksityisasiaa", mieletöntä extreme-lajia, jossa mikään ei ole koskaan tarpeeksi. Näin vaikuttaa siis yleisesti olevan vallitseva ilmapiiri; toki kaikki olemme yksilöitä kaiken vallitsevuuden takana. Kauneus, hellyys, tunteet etc ovat jääneet pimentoon hieman. Ollaan "tultu ehkä enemmän taas eläimiksi". Onhan sitä tosin ennenkin ollut ja tehty ja puhuttu vaikka mitä, mutta ei näin avoimesti ja tarkoitushakuisesti.
Ehkä tosiaan mahd vaikeutesi seksuaalisuuden saralla, johtunee ainakin osittain juuri siitä, ettet ole ns "kasvanut miehuuteen". Tarkoitan tällä sitä, että et ole kasvanut miehisen maailman vaikutuspiirissä, jossa ehkä olisit pienestä alkaen tottunut ns miesten juttuihin, ei ole ollut isää kertomassa totuuksia miehenä olosta (mitä sekin sitten lienee, ehkä vain sekin tietty turha normitus jonka mukaan arvioimme itseämme ja toisiamme).
Itsekin mietin tuota miehenmallin "ottamista" eli elämänkumppania. Vaikealta ainakin nyt tuntuu, koska toisaalta tunnen, että minun olisi ainakin nyt hyvin vaikea uskoa suhteeseen. Enkä halua pitää itselläni moista "missiota"; tulee aikanaan jos tulee, etsimään en lähde:)
Varovainen on jo siitä syystä, että ei nyt ketä tahansa toisikaan lapsensa elämään ja toisaalta tuntuu, ettei minulla olisi aikaa juuri nyt tutustua sillälailla kehenkään. Ja kieltämättä en voisi ottaa lapsenikaan elämääm miestä, jos en itse häntä rakastaisi. Mutta elämä näyttää mihin silläkin saralla vie, vai pitääkö paikoillaan:)
Kiitos kun jaksoit vastata; sinäkin avarsit taas ajatuksiani. Joten ei tarvitse anteeksi pyytää; päinvastoin:)
Totta tuo yksilöllisyys-huomiosi. Tiedän että poikani ja minä olemme yksilöitä jo toisiimme nähden. Siksikin tästä aiheesta olen halunnut keskustella, etten vain omia ajatuksiani/pelkojani/tunteitani/kysymyksiäni siirtäisi lapseeni, vaan antaisin hänen muodostaa maailmankuvansa itse (mukaanluettuna elämässään esittämänsä kysymykset). Toisaalta myös koen, että minulle on arvokasta pääomaa saada tietää, minkälaisia kokemuksia ihmisillä on tällaisenkin asian osalta - eritoten kun se koskettaa vielä näin läheltä omaani/lapseni elämää.
Nyt täytyy pakottautua nukkumaankin, vaikka ajatus haluaisikin lentää. Kiitos vielä, että jaksoit vastata työvuoronkin jälkeen. Toivon mukaan yö on meille kaikille hyvä ja lempeä:)
>Ymmärrän hyvin ajatuksesi/tuntemuksesi mm >kaksimielisyydestä ja suoruuksista >seksuaalisuudessa. Vaikea edes sanoa, pitäisikö >sitä pitää edes ongelmana...minusta ei, mutta >sinä itse joudutkin sen asian kanssa elämään >arjen tilanteissa.
Totta. Se on jokaisen ihmisen oma asia. Välillä vain alkaa "oudoksuttaa" että millä lailla on "rikkinäinen" kun ei tunne/ole samoilla linjoilla muiden kanssa. Kun ei ole löytynyt sellaisia miehiä, jotka eivät jossain vaiheessa heittäisi jotain kaksimielistä/suoruuksia.
>Itse kyllä pystyn puhumaan ja vitsiksikin >laittaa seksuaalisuudesta,
Kyllähän minäkin pystyn humorisoimaan sen, ja silloin tällöin viljelen joitain "siveempiä" kaksimielisyyksiä.
> mutta toisaalta itseäni vaivaa nykyinen >seksuaalisuuden jonkinasteinen >ylikorostuneisuus: jollainlailla tehty >siitä "ei kenenkään yksityisasiaa", mieletöntä >extreme-lajia, jossa mikään ei ole koskaan >tarpeeksi. Näin vaikuttaa siis yleisesti olevan >vallitseva ilmapiiri; toki kaikki olemme >yksilöitä kaiken vallitsevuuden takana. >Kauneus, hellyys, tunteet etc ovat jääneet >pimentoon hieman. Ollaan "tultu ehkä enemmän >taas eläimiksi". Onhan sitä tosin ennenkin >ollut ja tehty ja puhuttu vaikka mitä, mutta ei >näin avoimesti ja tarkoitushakuisesti.
Ehkä ollaan palattu juurillemme? Me vain olemme loppujen lopuksi älykkäitä eläimiä? Meilläkin on taustalla "normaalit" biologiset vietit ja tavoitteet? Ja sen vuoksi välillä todella ahdistaa, kun itseltä ei niitä juuri tunnu löytyvän.
>Ehkä tosiaan mahd vaikeutesi seksuaalisuuden >saralla, johtunee ainakin osittain juuri siitä, >ettet ole ns "kasvanut miehuuteen". Tarkoitan >tällä sitä, että et ole kasvanut miehisen >maailman vaikutuspiirissä, jossa ehkä olisit >pienestä alkaen tottunut ns miesten juttuihin, >ei ole ollut isää kertomassa totuuksia miehenä >olosta (mitä sekin sitten lienee, ehkä vain >sekin tietty turha normitus jonka mukaan >arvioimme itseämme ja toisiamme).
Se, pedofilia tai sitten vain traumaattiset lapsuuden kokemukset. Tai huono geeniperimä. Tai kieroon kasvanut luonne.
>Itsekin mietin tuota miehenmallin "ottamista" >eli elämänkumppania. Vaikealta ainakin nyt >olisi ainakin nyt hyvin vaikea uskoa >suhteeseen. Enkä halua pitää itselläni >moista "missiota"; tulee aikanaan jos tulee, >etsimään en lähde:)
>Varovainen on jo siitä syystä, että ei nyt ketä >tahansa toisikaan lapsensa elämään ja toisaalta >tuntuu, ettei minulla olisi aikaa juuri nyt >tutustua sillälailla kehenkään. Ja kieltämättä >en voisi ottaa lapsenikaan elämääm miestä, jos >en itse häntä rakastaisi. Mutta elämä näyttää >mihin silläkin saralla vie, vai pitääkö >paikoillaan:)
Minä en ainakaan pitäisi sitä "viisaana" tekona, että vain lapsen vuoksi hankkisi kumppanin. Siinä olisi liian monta "ei-aitoa" tekijää. Mutta mielestäni lapsen kehityksen kannalta kannattaisi jonkinkaltaisia "miehenmalleja" olla ainakin lähipiirissä, mikäli jokapäiväiseen elämään sellaista ei voi liittää.
>Kiitos kun jaksoit vastata; sinäkin avarsit >taas ajatuksiani. Joten ei tarvitse anteeksi >pyytää; päinvastoin:)
Pahoittelen, että tämä vastaus kesti näin kauan.
>Totta tuo yksilöllisyys-huomiosi. Tiedän että >poikani ja minä olemme yksilöitä jo toisiimme >nähden. Siksikin tästä aiheesta olen halunnut >keskustella, etten vain omia >ajatuksiani/pelkojani/tunteitani/kysymyksiäni >siirtäisi lapseeni, vaan antaisin hänen >muodostaa maailmankuvansa itse (mukaanluettuna >elämässään esittämänsä kysymykset). Toisaalta >myös koen, että minulle on arvokasta pääomaa >saada tietää, minkälaisia kokemuksia ihmisillä >on tällaisenkin asian osalta - eritoten kun se >koskettaa vielä näin läheltä omaani/lapseni >elämää.
Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Kuten tuolla jouluaaton tapahtumia käsitelleessäni kirjoituksessa mrsoutomieli jatkuvasti "hyökkäsi" minua vastaan ja oli sitä mieltä, että syytän kaikkia muita kuin itseäni. Kannattaa aina muistaa, että se mitä me olemme, muodostuu perimästämme sekä siitä, miten meidät kasvatetaan. Minkälaisia kokemuksia saamme lapsuusaikanamme. En halua lisätä taakkaa, varoitan vain :) Seuraamukset ilmenevät mahdollisesti vasta kymmenienkin vuosien päästä. Ja kun asioita ei voi jäljittää suoraan. Voidaan vain epäillä tiettyjä asioita tiettyjen toimintamallien aiheuttajiksi. Tämä on sellainen suo, jota ei voi kunnialla läpäistä. Koska ainahan elämään vaikuttavat myöhemmätkin tekijät ja myöhempien aikojen kokemukset. Kasvata lapsesi kuten sinun mielestäni lapsi pitäisi kasvattaa. Kunnioita häntä yksilönä ja hänen mielipidettään, mutta lapsuusaikana osoita hänelle selvät rajat, oikeudet ja velvollisuudet. Ja miksi näin on. Hänen omaksi parhaakseen. =) Minäkin olen paras lastenkasvatuksen neuvoja... :) Tee, kuten omatuntosi sinua käskee.
>Nyt täytyy pakottautua nukkumaankin, vaikka >ajatus haluaisikin lentää. Kiitos vielä, että >jaksoit vastata työvuoronkin jälkeen. Toivon >mukaan yö on meille kaikille hyvä ja lempeä:)
Kiitos samoin.
Ehkä kaikki miehet vain luulevat että täytyy heittää niitä kaksimielisiä suoruuksia. Voivat ehkä tunteakin samoin kuin sinä, mutta käyttäytyvät niin kuin heidän muka oletetaan käyttäytyvän siksi että ovat miehiä. En tiedä, mutta itse olen tavannut kyllä miehiä, jotka eivät puhu niin luonnostaan ainakaan tai mielellään rivouksia. Ja minusta se on täysin normaalia.
En oikein tiedä miten sinulla asiat ovat tai miten ne koet. Onko ongelma se, ettei "tee mieli"/et tunne seks.vetovoimaa vaiko se, että et vain hyväksy itsessäsi sitä, että et tunne seks.vetovoimaa/"halua"? Vai mikä? Helppo sanoa minun, että jos näin on, niin voit jopa säästyä paljolta ja että ei kannata ahtaa itseäänkään mihinkään muottiin vain siitä syystä, että niin "kuuluisi" olla tms.
Itse olen kallistumassa siihen suuntaan, että olemme alkujamme niitä "älykkäitä" eläimiä(tai ehkä ennen muinoin kivikaudella oltiin onnellisempia, kun oltiin vain, eikä niin paljon pohdittu sitä miksi oltiin, mitä oltiin jne). Biologiakin sisältää kuitenkin monenlaisia eri variaatioita eri eläinroduilla, miksei siis myös ihmisissä. Onhan ihmisilläkin paljon esimerkiksi kulttuuriympäristönsä vaikutuksesta erilaisia asenteita asioihin. Esimerkiksi tähän isättömyyteen. Joissain kulttuureissa isyyttä ei edes mietitä, voisi jopa sanoa että koko kylä on yhtä suurta perhettä. Meillä taas kaikki elävät yhä pienemmissä yhteisöissä, elämänpiireissä. Ja niinpä se tekee meistä niin helposti haavoittuvia. Jos minä kuolen esimerkiksi, niin eipä ole tuttuja "kyläläisiä" lasta hoitamassa.
Ehkä juuri myös lapsen takia en ole niinkään valmis ottamaan kumppania. Siinäkin on omat riskinsä. Pelottaisi esim se, että "isäpuolikin" jossain vaiheessa hylkäisi lapsen, jos vaikka eroaisimme aikaa myöten jne jne
Totta kirjoitit kokemuksista ja muusta. Ne tosiaan muovaavat meitä yllättävän paljon-siinä mielessä olemme myös hyvin psyykkisiä olentoja. Emme siis vain alkukantaisten viettiemme varassa. Meille on annettu myös ymmärrys ja tunteet ja tarpeet. Ja siitä syystäkin tässä näitä pohdin.
Ja vaihteeksi pitäisi nukahtaa.
(: Kiitos ajatuksistasi taas.
>Ehkä kaikki miehet vain luulevat että täytyy >heittää niitä kaksimielisiä suoruuksia.
En usko niiden yleisyyden huomioon ottaen, että se olisi monellekaan mikään "ympäristön aiheuttama pakkotoiminto". Se tulee niin spontaanisti. Tietysti enhän minä tiedä miten muut jäsentävät maailmaansa, mutta...
>Voivat ehkä tunteakin samoin kuin sinä, mutta >käyttäytyvät niin kuin heidän muka oletetaan >käyttäytyvän siksi että ovat miehiä. En tiedä, >mutta itse olen tavannut kyllä miehiä, jotka >eivät puhu niin luonnostaan ainakaan tai >mielellään rivouksia. Ja minusta se on täysin >normaalia.
Ehkä olen selittänyt väärin? "Rivouksilla" en nyt aina tarkoita suoria puheita "itse asiasta" vaan joskus hyvinkin hienovaraisia viittauksia seksiin ja seksuaalisuuteen. Enemmänkin hämää se perusvire, että siitä puhutaan kuitenkin jopa ventovieraiden läsnäollessa niin avoimesti. Loppujen lopuksi. En osaa varmaankaan selittää tätä aamusta mitenkään tämän paremmin. Tai ehkä sekään ei ole ajankohdasta kiinni.
>En oikein tiedä miten sinulla asiat ovat tai >miten ne koet. Onko ongelma se, ettei "tee >mieli"/et tunne seks.vetovoimaa vaiko se, että >et vain hyväksy itsessäsi sitä, että et tunne >seks.vetovoimaa/"halua"? Vai mikä?
Oi. Osaisimpa itsekin vastata tuohon tyhjentävästi, niin omat ongelmani olisivat hetkessä paljon yksinkertaisempia :). Seuraava on epäselvää spekluaatiota. Teitä on varoitettu. :) Luulen, että ongelmanani on jotakuinkin se, että olen rakentanut käsitykseni seksistä ja seksuaalisuudesta pitkälti ympäröivän yleisinformaation varaan (eli kukaan ei ole koskaan puhunut kanssani ns. "kukista ja mehiläisistä"). Käsitykseni lienee täynnä ristiriitoja, joista osan jopa itsekin tiedostan. Siitä johtuu se, että odotukset ovat kauan sitten ylittäneet kaikki mahdolliset saatavilla olevat toteuttamiskeinot, ts. odotuksia ei voi koskaan enää täyttää. Tuloksena tulee väistämättä olemaan suuri pettymys. Lisäksi on lukuisia ristiriitoja joissa en katso itseäni oikeutetuksi siihen nautintoon/palkintoon/etuun miksi seksin ja seksuaalisuuden katson, ja silti mielestäni se kuuluu jokaisen yksilön perusoikeuksiin, jotka pitäisi valtion muuten tarjota jos yksilö ei kykene siihen. Mikä taas itsessään luo lisää ristiriitoja tähän ajattelurakenteeseen, koska kuitenkin luen seksin/seksuaalisuuden palkinnoksi/eduksi/nautinnoksi jostain "hyvyydestä"/"paremmuudesta" joka taas lisää ristiriitoja, koska moni ihminen "jonka en katso olevan oiketettu tähän etuun" saa selvästi sitä. Ja pohjimmiltaan koen oman ja toisten fyysisyyden ja seksuaalisuuden... kovin vastenmielisenä? Likaista? Ehkä parempi ilmaisu olisi, etten voi hyväksyä seksuaalista vetovoimaa itsessään, ja huomaan sitä ajoittain itsessänikin? Tai en hyväksy sitä, ettei se kohdistu keneenkään, vaan itsessään kaipuuta itse seksiin? Vaikka en olekaan kokenut sitä? Äh. En minä todellakaan tiedä. :(
>Helppo sanoa minun, että jos näin on, niin voit >jopa säästyä paljolta ja että ei kannata ahtaa >itseäänkään mihinkään muottiin vain siitä >syystä, että niin "kuuluisi" olla tms.
No, tässä on ainakin ero. Minä ainakin periaatteessa vastustan tässä yksilöllisyyttä, eli haluaisin että olisi tietyt selvät muotit näissä asioissa... :) Kai se on taistelua omaa valinnanvapautta/vastuuta vastaan?
>Itse olen kallistumassa siihen suuntaan, että >olemme alkujamme niitä "älykkäitä" eläimiä(tai >ehkä ennen muinoin kivikaudella oltiin >onnellisempia, kun oltiin vain, eikä niin >paljon pohdittu sitä miksi oltiin, mitä oltiin >jne).
Niin. Nykyään niin monelle asialle halutaan tehdä väkisin jokin ns. moraalinen tai eettinen arvo. Eettisyyden nimissä tehdään suuria terroritekoja ja rikoksia ihmiskuntaa vastaan.
>Biologiakin sisältää kuitenkin monenlaisia eri >variaatioita eri eläinroduilla, miksei siis >myös ihmisissä. Onhan ihmisilläkin paljon >esimerkiksi kulttuuriympäristönsä vaikutuksesta >erilaisia asenteita asioihin. Esimerkiksi tähän >isättömyyteen. Joissain kulttuureissa isyyttä >ei edes mietitä, voisi jopa sanoa että koko >kylä on yhtä suurta perhettä. Meillä taas >kaikki elävät yhä pienemmissä yhteisöissä, >elämänpiireissä. Ja niinpä se tekee meistä niin >helposti haavoittuvia. Jos minä kuolen >esimerkiksi, niin eipä ole tuttuja "kyläläisiä" >lasta hoitamassa.
Ja joissain yhteisöissä yksinäinen nainen lapsen kanssa on alinta kastia... Länsimaissa alamme olla yhä enemmän yksin. Yhteisöt alkavat olla yhä pienempiä ja pienempiä. Eikös nykyään lähes puolet suomalaislapsista elä vain toisen vanhempansa kanssa?
>Ehkä juuri myös lapsen takia en ole niinkään >riskinsä. Pelottaisi esim se, >että "isäpuolikin" jossain vaiheessa hylkäisi >lapsen, jos vaikka eroaisimme aikaa myöten jne >jne
Toisaalta ihailen, toisaalta kauhistuttaa, että peilaat koko asiaa vain lapsesi kautta. Et omien tunteittesi/tavoitteittesi kautta. Se on hienoa, että pystyy irroittautumaan omista tavoiteistaan ja tarpeistaan, mutta silti mietityttää, onko koko asia silloin todellisella pohjalla?
>Totta kirjoitit kokemuksista ja muusta. Ne >tosiaan muovaavat meitä yllättävän paljon-siinä >mielessä olemme myös hyvin psyykkisiä olentoja. >Emme siis vain alkukantaisten viettiemme >varassa. Meille on annettu myös ymmärrys ja >tunteet ja tarpeet. Ja siitä syystäkin tässä >näitä pohdin.
Minä näen asian taas siten, että me olemme pohjimmiltaan vain viettiemme varassa. Sen vuoksi pettäminenkin on niin yleistä, koska silloin ihminen toteuttaa vain perimmäisintä biologiaansa, geeniensä vaatimaa "elä-lisäänny-elä" sykliä. Jos ei olisi ympäristötekijöitä jotka edellyttäisivät huomion kiinnittämistä elämiseen ja olemassaoloon, ei meillä olisi muuta tekemistä kuin olla ja lisääntyä. Sehän on se, mitä geenit, jotka perimmältään määrittelevät meidät, tavoittelevat. Olemassaoloa, joka jatkuu joko oman yksilön olemassaolona tai sitten lisääntymisenä.
>Ja vaihteeksi pitäisi nukahtaa.
>(: Kiitos ajatuksistasi taas.
Toivottavasti et saa epäselvistä itseanalyyseistäni pahoja unia?
näin viime yönä unta omasta isästäni. Painajainen se oli:D totta tosiaan, muttei kuitenkaan siis teksteistäsi johtuva:)
Ehkä se, että ventovieraittenkin aikana lauotaan rivouksia johtuukin siitä, että henkilö tuntee itsensä/tilanteen vaivautuneeksi ja yrittää rentouttaa itseään/yleistä fiilistä. Nojoo: onhan se aika hämmentävää, kun puhutaan "siitä" kuin leivästä... Toisaalta jotkut ottavat/joutuvat ottamaan itselleen sen "pellen/hauskuuttajan" roolin; voi olla myös sitä. Eri syitä siis varmaan monia niille puheille.?
Jos tosiaan on luonut kuvan seksuaalisuudesta ja yhdynnästä vain yleisen informaation pohjalta, niin ei ihme tämän ajan tiedontason huomioonottaen, että ongelmaksi voi asia muodostua:( On tää niin tekniseksi ja konemaiseksi touhuksi vedetty koko maailman luonnollisin asia nykypäivänä.
Vaikea kommentoida muuten, koska voi mennä liian henkilökohtaisiin juttuihisi. Mutta paljon olet varmaan käsitellyt asiaa itseksesi ja käsittääkseni myös terapiassa - joten ei varmaan aiheellista minun ruveta ajatuksiani/ehdotuksiani kertomaan.?
Hirmuteoista ymsta...Ihminen taitaa olla vain senverran juuri sitä ymmärrystä omaava, että osaa yrittää kuitenkin selittää pahatkin tekonsa oikeutetuiksi.
Totta se, että joissain kulttuureissa au/yksinäiset äidit ovat alh.kastia. Kivitetään kuoliaiksi jne. Ja täällä me kauhistelemme Kiinan tyttövauvojen kohtaloita ja silti jotenkin iskostunut kuva monella täälläkin, että "poika se olla pitää". Kaksinaismoralismi kukoistaa yhä meilläkin.
Itsekin olen joskus nyt pohtinut, että ajattelenko liian vähän itseäni..Mutta toisaalta se, jos lapsellani on asiat hyvin tarkoittaa myös sitä, että minulla on. Itsekkyyttä siis taitaa siinä valossa olla lapseni kautta asioiden peilaaminen myös?.
Vietttien varassa varmaan tosiaan paljon elämme ja seks.vietti on varmaan yksi niistä vahvimmista. Useinhan se jopa uhmaa kuolemaakin; eli itsesuojeluvaistoamme, tänä AIDS:n ym:den vakavien sairauksien aikana.
En varmaankaan saa itseanalyysistasi pahoja unia. Jos niitä mörköjä tulee, niin ehkä ihan omasta takaa:)
>näin viime yönä unta omasta isästäni. >Painajainen se oli:D totta tosiaan, muttei >kuitenkaan siis teksteistäsi johtuva:)
Toivottavasti näin on asian laita.
>Ehkä se, että ventovieraittenkin aikana >lauotaan rivouksia johtuukin siitä, että >henkilö tuntee itsensä/tilanteen vaivautuneeksi >ja yrittää rentouttaa itseään/yleistä fiilistä. >Nojoo: onhan se aika hämmentävää, kun >puhutaan "siitä" kuin leivästä... Toisaalta >jotkut ottavat/joutuvat ottamaan itselleen >sen "pellen/hauskuuttajan" roolin; voi olla >myös sitä. Eri syitä siis varmaan monia niille >puheille.?
Varmasti monta eri syytä. Ehkä nyt en tarkoittanut itse suoria rivouksia, mutta ns. pikkutuhmuuksia joissa tarinan idea löytyy jokaisen lisäämällä ns. odotettu jatko asialle.
>Jos tosiaan on luonut kuvan seksuaalisuudesta >ja yhdynnästä vain yleisen informaation >pohjalta, niin ei ihme tämän ajan tiedontason >huomioonottaen, että ongelmaksi voi asia >muodostua:( On tää niin tekniseksi ja >konemaiseksi touhuksi vedetty koko maailman >luonnollisin asia nykypäivänä.
Jotenkin jokin siinä fyysisyydessä on vastenmielistä... En osaa selittää? Välillä on kausia, joilloin kauhistuu sen teknisyyttä ja tiedostaa, ettei pysty tarjoamaan toiselle edes ns. mielihyvää. Moninainen soppa.
>Vaikea kommentoida muuten, koska voi mennä >liian henkilökohtaisiin juttuihisi. Mutta >paljon olet varmaan käsitellyt asiaa itseksesi >ja käsittääkseni myös terapiassa - joten ei >varmaan aiheellista minun ruveta >ajatuksiani/ehdotuksiani kertomaan.?
Terapiassa ja terapiassa. Syön Fluxantinia tämän vuoden tapahtumien vuoksi. Eli toista kertaa elämässä oli "jonkinlainen" suhde naiseen, joka tietysti meni metsään että rysähti. Terapia on jotakuinkin tunti terveydenhoitajan juttusilla kerran, kaksi kuussa. Olen pari kertaa ehdottanut vakavissani, että voisiko minulle olla apua seksuaaliterapeutista? Jotenkin ne ongelmat tuntuvat olevan siltä puolen...?
>Hirmuteoista ymsta...Ihminen taitaa olla vain >senverran juuri sitä ymmärrystä omaava, että >osaa yrittää kuitenkin selittää pahatkin >tekonsa oikeutetuiksi.
Kyllähän natsitkin perustelivat tekojaan. Ja ns. hyvyys ja pahuushan on vain näkökulmakysymyksiä.
>Totta se, että joissain kulttuureissa >au/yksinäiset äidit ovat alh.kastia. Kivitetään >kuoliaiksi jne. Ja täällä me kauhistelemme >Kiinan tyttövauvojen kohtaloita ja silti >jotenkin iskostunut kuva monella täälläkin, >että "poika se olla pitää". Kaksinaismoralismi >kukoistaa yhä meilläkin.
Valitettavan totta. Mutta suoraan sanottuna jokin on aiheuttanut nykynuorten (alle 18 vuotiaieden) suhteellisen huonon käytöksen. Eikä siellä ole paljon sen parempia selityksiä, kuin 1980-90 lukujen taitteessa kasvanut yksinhuoltajuus. Uskoisin, että syy ei ole äidissä joka on useimmiten kasvattajana, vaan siinä että jotain oleellista puuttuu.
>Itsekin olen joskus nyt pohtinut, että >toisaalta se, jos lapsellani on asiat hyvin >tarkoittaa myös sitä, että minulla on. >Itsekkyyttä siis taitaa siinä valossa olla >lapseni kautta asioiden peilaaminen myös?.
Kyllä. Mutta kunhan ei sorru siihen, että ajattelee niin että kun lapsella on hyvin, silloin on itsellä hyvin. Itselleen pitää myös varata omaa aikaa. Ei saa elää vain toisen kautta.
>Vietttien varassa varmaan tosiaan paljon elämme >ja seks.vietti on varmaan yksi niistä >vahvimmista. Useinhan se jopa uhmaa >kuolemaakin; eli itsesuojeluvaistoamme, tänä >AIDS:n ym:den vakavien sairauksien aikana.
Niin väitetään. Välillä mietityttää, mikä itsessä on vikana, kun ei ajattele aina sitä? Tai itse asiassa aika harvoin, nykyään?
>En varmaankaan saa itseanalyysistasi pahoja >unia. Jos niitä mörköjä tulee, niin ehkä ihan >omasta takaa:)
Parhaani olen yrittänyt? ;)
.....Jotain omituista itsessäni. Pakko repiä jotain omaa (lapsivapaata)aikaa. No,tuossahan tuo tuhisee selän takana...:D "Vapauskin" on niin monella tavalla tulkittavissa:)
Öitä taas siis eletään..
Ei se välttämättä niin ole, ettet pysty tuottamaan mielihyvää naiselle. Naisetkin tykkäävät niin eri asioista ja joskus pelkkä läheisyys riittää, se että toinen ihminen välittää. Ei kaikki ole vain sitä seksiä. Kaikille.
Aivan varmasti (luulisin) seksuaaliterapeutti olisi askel eteenpäin. Ainakin jotain. Ainakin yritys. Ainakin liikahdus. Mutta jotain. Eteenpäin on pakko yrittää. Vai onko? On. Onhan? Miksei?
Hyvyys ja pahuus näkökulmakysymyksiä. Totta. Ehkä kyse onkin omaneduntavoittelusta, itsekkyydestä, hengissäselviämisen ja pärjäämisen äärimmäisyyksiin viedyistä teoista. Taas sitä viettimaailmaa:) josta emme ole vastuussa. Tai olemme. Aivan miten haluamme maailman nähdä ja ihmisen toiminnan suhteessa kaikkeen.
En usko että huonokäytöksisyys olisi vain tuolla yh:lla selitetty. Kyse on mielestäni enemmän liian vapaasta kasvatuksesta. Osittain se voi johtua yh:sta: äidillä ei yksin aikaa vahtia lapsen asioita ja mies on usein auktoriteetti ollut talossa ja äiti se hellempi. Kumpaakin tarvitaan ja totta: usein nykyään se toinen puoli puuttuu. Vallitsevan yhteiskunnankin arvomaailma on muuttunut(me olemme sen muuttaneet, me olemme yhteiuskunta), on kiirettä, ei aikaa toisillemme, pitää olla sitä ja tätä, tietotulvaa lapsille liikaa jokapaikasta. jne jne Kaikki ovat hiukan eksyksissä omissa rooleissaan ja elämissään. Liikaa kuitenkin aikaa miettiä sitä onko vaiko ei. ennen kaaduttiin puolikuolleena nukkumaan ja ainoa huoli oli se, riittääkö ruoka talveksi. Nyt meidän yhteiskunnassamme on niin hyvin asiat, että toiset asiat nousevat pinnalle ja huomaamme itsessämme muitakin tarpeita kuin näläntunteen hillitsemisen.
Parhaasi olet tehnyt ja hyvin oletkin:) ja siksi jatkan valvomista...että ne möröt nukahtaisi ennen minua;)
>.....Jotain omituista itsessäni. Pakko repiä >jotain omaa (lapsivapaata)aikaa. No,tuossahan >tuo tuhisee selän takana...:D "Vapauskin" on >niin monella tavalla tulkittavissa:)
>Öitä taas siis eletään..
Mutta onhan muitakin keinoja hankkia aikaa, kuin syödä omaa yölepoaikaansa? Se ei nimittäin pitkällä juoksulla ole hyvä tapa. Ainakin itselläni töiden vuoksi välillä venähtää nämä yöt liian pitkiksi. Kun tekee "tarpeellisia" omia asioita, mm. netissä.
>Ei se välttämättä niin ole, ettet pysty >tuottamaan mielihyvää naiselle. Naisetkin >tykkäävät niin eri asioista ja joskus pelkkä >läheisyys riittää, se että toinen ihminen >välittää. Ei kaikki ole vain sitä seksiä. >Kaikille.
Toki toki näinkin on. Itsessäni huomaan laajoja aikoja, joilloin riittäisi vain se läheisyys. Ajottain sitten taas haluiaisi tietää miltä "se" todella tuntuu.
>Aivan varmasti (luulisin) seksuaaliterapeutti >olisi askel eteenpäin. Ainakin jotain. Ainakin >yritys. Ainakin liikahdus. Mutta jotain. >Eteenpäin on pakko yrittää. Vai onko? On. >Onhan? Miksei?
Askel eteenpäin. Mutta, mielestäni päämäärä on tärkeämpi kuin liike. Ja se myöskin pyhittää keinot. Itse olen äärikonservatisti, eli "jos jotain ei ole välttämätöntä muuttaa, on välttämätöntä olla muuttumatta". Ehkä vain haluaisi tietää kuinka pahassa jamassa todella on?
>Hyvyys ja pahuus näkökulmakysymyksiä. Totta. >Ehkä kyse onkin omaneduntavoittelusta, >itsekkyydestä, hengissäselviämisen ja >pärjäämisen äärimmäisyyksiin viedyistä teoista. >Taas sitä viettimaailmaa:) josta emme ole >vastuussa. Tai olemme. Aivan miten haluamme >maailman nähdä ja ihmisen toiminnan suhteessa >kaikkeen.
Uskon, että jos ihminen kykenisi näkemään kaikki syy-seuraus suhteet ja muut yhteydet, hän tulisi hulluksi. Siitä voi nähdä vain osan, koska kokonaisuus ylittää aivojemme kapasiteetin.
>En usko että huonokäytöksisyys olisi vain >tuolla yh:lla selitetty. Kyse on mielestäni >enemmän liian vapaasta kasvatuksesta. Osittain >se voi johtua yh:sta: äidillä ei yksin aikaa >vahtia lapsen asioita ja mies on usein >auktoriteetti ollut talossa ja äiti se >hellempi. Kumpaakin tarvitaan ja totta: usein >nykyään se toinen puoli puuttuu. Vallitsevan >yhteiskunnankin arvomaailma on muuttunut(me >olemme sen muuttaneet, me olemme yhteiuskunta), >on kiirettä, ei aikaa toisillemme, pitää olla >sitä ja tätä, tietotulvaa lapsille liikaa >jokapaikasta. jne jne Kaikki ovat hiukan >eksyksissä omissa rooleissaan ja elämissään. >Liikaa kuitenkin aikaa miettiä sitä onko vaiko >ei. ennen kaaduttiin puolikuolleena nukkumaan >ja ainoa huoli oli se, riittääkö ruoka >talveksi. Nyt meidän yhteiskunnassamme on niin >hyvin asiat, että toiset asiat nousevat >pinnalle ja huomaamme itsessämme muitakin >tarpeita kuin näläntunteen hillitsemisen.
Uskoisin, että kehitys alkoi sotavuosista. Paljon lapsia, jotka syntyivät sodan aikana/lopussa ja jäivät ilman isää isän kaaduttua. Sitten tuli suuret sukupolvet 40 luvun lopulla. Vanhemmilla oli täysi työ maan uudelleenrakentamisessa ja lapsia oli monta. Lapsille ei jäänyt aikaa enää samaan mittaan kuin aiemmin. Samaan aikaan osui myös kaupungistumisen alku, maastamuutto sekä yleinen rakennemuutos. Yhä useammat vanhukset siirrettiin kotoa vanhainkoteihin ja muihin laitoksiin. Kokonainen suursukupolvi koki murroksen, jossa läheisyys vanhempiin puuttui. Ainakin vanhassa mittakaavassa. Ja he kasvattivat lapsensa samoin, kuin heidät oli kasvatettu 70-80 luvuilla. Koko ajan avioerot sekä kaupungistuminen ja ihmisten "yksinäistyminen" oli lisääntynyt. Nyttemmin asiaa on tullut sekoittamaan informaatioähky. Ja edelleenkin mielestäni syy ei ole äidin. Ja onhan pieni osa yksinhuoltajistakin isiä. Ja osalla syynä on myös kumppanin kuolema. Se on vain se tilanne, että silloin lapselta puuttuu jokin osa (suurimmassa osassa tapauksia). Se ei yksissään ole syy. Ja voinhan olla vääräässä? Haemme "syyllisiä" sieltä mistä niitä näyttäisi löytyvän?
>Parhaasi olet tehnyt ja hyvin oletkin:) ja >siksi jatkan valvomista...että ne möröt >nukahtaisi ennen minua;)
Eli olen onnistunut "pelottelemaan" sinua? Ei ole ollut tarkoitus.
Laittoi miettimään, että miten voi olla mitään keinoja päämäärän saavuttamiseksi ilman liikettä. Jos ei ole välttämätöntä muuttaa jotain asiaa, niin luultavammin tämä tarkoittaa sitä, että vallitseva tilanne on parempi kuin odotettavissa oleva mahdollinen muutos. Kysymyksessä voi olla myös muuttumisen pelosta. Myös ajatus siitä, että liikkeen jälkeen ei toivottua tulosta tulekaan voi estää liikken. Mutta mitä merkitystä millään on, jos ei olisi mitään liikettä. Stabiili tila ei ole mahdollinen. Vaikka itse ei tekisi mitään, niin joutuu tapahtumien kohteeksi ja muutoksia meissä tapahtuu myös tahtomattammekin.
Syy ja seuraussuhteet...Totta: hulluksi voisi tulla, jos kaiken ymmärtäisi. Sillä meillä ei olisi kuitenkaan keinoja käsitellä sitä kaikkea tietoa. Siksikin hieman kuitenkin joskus kapinoin asioiden pohtimista vastaan (psykologisoimista) ja näen sen merkittävänä osasyynä aikamme ihmisten huonovointisuuteen.
Ihan varmaan lapsilta puuttuu jotain hyvin oleellista, jos hänellä ei ole tasapainoisia, vastuullisia, rakastavia vanhempia. Kieltämättä todella toimiva ydinperhe luultavammin parhaiten vastaisi ihmisen parhaan kehityksellisen tason tarpeisiin ja mahdollistaisi sen.
Toisaalta mielestäni varsinaista lapsuutta ja nuoruutta on alettu kunnioittamaan vasta 1900-luvun puolivälissä. Lapsuuden historia on varsin lyhyt. Aiemminhan lasta pidettiin pienenä aikuisena, työssä jne. Minusta nykypäivänä lapsille "annetaan aikaa" enemmän kuin koskaan ennen ja silti lapset voivat pahoin. Onko siis paremminkin siitä, että annamme "vääränlaista aikaa", vääränlaisia malleja, elämänsyklimme on aivan liian kiireellinen jne.
Toki kyse voi olla puhtaasti siitäkin juuri, että nykypäivinä vasta näistäkin asioista on puhuttu.
Vaikeita mutta mielenkiintoisia asioita.
Et tosiaan ole onnistunut pelottelemaan minua, vastaus kesti nyt vain muuten näin kauan. Ja ne "möröt" on ihan vaan niitä omia, itseluotuja. Olet taitavasti osannut luoda keskustelua ja saamaan ajattelemaan asioita moniltakin kanteilta:) ymta ymta
>Laittoi miettimään, että miten voi olla mitään >keinoja päämäärän saavuttamiseksi ilman >liikettä. Jos ei ole välttämätöntä muuttaa >jotain asiaa, niin luultavammin tämä tarkoittaa >sitä, että vallitseva tilanne on parempi kuin >odotettavissa oleva mahdollinen muutos. >Kysymyksessä voi olla myös muuttumisen pelosta. >Myös ajatus siitä, että liikkeen jälkeen ei >toivottua tulosta tulekaan voi estää liikken. >Mutta mitä merkitystä millään on, jos ei olisi >mitään liikettä. Stabiili tila ei ole >mahdollinen. Vaikka itse ei tekisi mitään, niin >joutuu tapahtumien kohteeksi ja muutoksia >meissä tapahtuu myös tahtomattammekin.
Siis tiedän, että stabiili tila ei ole täysin mahdollinen. Se on saavuttamaton ihanne, mihin pitäisi pyrkiä. Tiedän, että osa ajatteluni perusteista on ns. muuttumispelkolon aiheuttamaa, mutta silti uskon, että ihmiset olisivat paljon onnellisempia/terveellisempiä, mikäli nykyinen turha muuttuminen saataisiin kitkettyä pois. Samalla säästyisi ihmis/luonnon resursseja sekä taloudellisia säästöjä.
>Syy ja seuraussuhteet...Totta: hulluksi voisi >tulla, jos kaiken ymmärtäisi. Sillä meillä ei >olisi kuitenkaan keinoja käsitellä sitä kaikkea >tietoa. Siksikin hieman kuitenkin joskus >kapinoin asioiden pohtimista vastaan >(psykologisoimista) ja näen sen merkittävänä >osasyynä aikamme ihmisten huonovointisuuteen.
Uskon. Ennen ei tiedetty monesta ongelmasta, eivätkä ne silloin olleetkaan niin isoja ongelmia. :)Minunkin mielestäni suuri osa on turhaa, mutta kuitenkin totuuspohjaista.
>Ihan varmaan lapsilta puuttuu jotain hyvin >oleellista, jos hänellä ei ole tasapainoisia, >vastuullisia, rakastavia vanhempia. Kieltämättä >todella toimiva ydinperhe luultavammin >parhaiten vastaisi ihmisen parhaan >kehityksellisen tason tarpeisiin ja >mahdollistaisi sen.
>Toisaalta mielestäni varsinaista lapsuutta ja >nuoruutta on alettu kunnioittamaan vasta 1900->luvun puolivälissä.
Sotien jälkeen.
>Lapsuuden historia on varsin lyhyt.
Tai oikeastaan ns. teini-iän. Lapsia oltiin ennenmuinoin tuonne hieman yli 10 vuotiaaksi, eli ikään mitä nykyään kutsutaan varhaisteini-iäksi.
>Aiemminhan lasta pidettiin pienenä aikuisena, >työssä jne. Minusta nykypäivänä >lapsille "annetaan aikaa" enemmän kuin koskaan >ennen ja silti lapset voivat pahoin. Onko siis >paremminkin siitä, että annamme "vääränlaista >aikaa", vääränlaisia malleja, elämänsyklimme on >aivan liian kiireellinen jne.
Tai ehkä lapsille annetaan liikaa valinnan vapautta/vastuuta? Annamme heille vapaa-aikaa, josta he itse ovat pohjimmiltaan vastuussa?
>Et tosiaan ole onnistunut pelottelemaan minua, >vastaus kesti nyt vain muuten näin kauan. Ja >ne "möröt" on ihan vaan niitä omia, >itseluotuja. Olet taitavasti osannut luoda >keskustelua ja saamaan ajattelemaan asioita >moniltakin kanteilta:) ymta ymta
Höh. Yritetään edelleen... :)
Oli tosiaan nopea vastaus:))
Totta totta tuokin varmaan, että ihmiset olisivat tyytyväisempiä ilman jatkuvaa muutosta. Nykyinen ilmapiiri vain valitettavasti ruokkii juuri vain muutosta: työelämässä ja yksityiselämässäkin. Täytyisi olla muutoskykyinen, sopeutuvainen alati muuttuviin tilanteisiin, sitoutunut joustavuuteen. Itse myönnän olevani ns turvallisuushakuinen ihminen ja stressaavia ovat tilanteet, joissa kaikki lepää ns epävarmalla pohjalla. Uskoakseni usealla ihmisellä on tarve kuulua johonkin ja että ihminen usein kaipaa tuttuutta ja turvallisuutta sitä kautta. Sekin selittänee sen, miksi ihmiset pysyvät esim vaikeissa (esim väkivaltaa sisältävissä) liitoissaan: se on kuitenkin tuttu ja siksi turvallinen elämäntilanne. Muutos on aina hyppy tuntemattomaan ja itsensä likoon panemista. On tosin myös ihmisiä, jotka taasen kammoksuvat kaikkia rutiineja ja pysyvää olotilaa. Heillä taasen eri motiivit siihen. Loppujen lopuksi ihminen varmaan hakeutuu vaistojensa ohjaamina kohti sitä todellisuutta, minkä kokee itselleen parhaimmaksi, ja joissais tapauksissa siksi että kokee ansaitsevansa/olevansa oikeutettu juuri vain siihen.
Täytyy myöntää, että itse olen juuri aikamoinen pohtija. Ja en koe sitä aina läheskään positiiviseksi, päinvastoin. Siinäkään mielessä en ole itseäni osannut (halunnut?) muuttaa.Mutta juuri tietty tietoisuus esim kaiken tietämättömyydestä/moninaisuudesta; siitä että ei välttämättä olekaan sitä yhtä ainoaa totuutta voi tehdä mielen levottomaksi, etenkin turvallisuushakuisella ihmisellä. Epävarmuus kuuluu ihmisen elämään kuitenkin väistämättä; se on vain kestettävä. Niin paljon riippuu myös muista ihmisistä ja kaikesta vallitsevasta.
En tiedä onko olemassa absoluuttista totuutta. Joissain asioissa ehkä onkin, muttei kaikessa. Elämä olisikin hyvin selkeää, jos olisi yksi oikea totuus.
Järkeenkäyvältä tuntuu ajatuksesi liiallisesta vastuunannosta lapsille oman elämänsä suhteen. Se kieltämättä tuntuu aikuisten vastuuttomuudelta verhottuna hyväksyttävänä pidettyihin toimintamalleihin. Ei olla oikeasti läsnä. Se taitaa olla yksi aikamme surullisimpia "saavutuksia".
Jess:) Näin tehdään...:)
>Oli tosiaan nopea vastaus:))
Satuin olemaan koneella, kun ilmoitus vastauksesta tuli, ja minulla oli aikaa... :)
>Totta totta tuokin varmaan, että ihmiset >olisivat tyytyväisempiä ilman jatkuvaa >muutosta. Nykyinen ilmapiiri vain >valitettavasti ruokkii juuri vain muutosta: >työelämässä ja yksityiselämässäkin. Täytyisi >olla muutoskykyinen, sopeutuvainen alati >muuttuviin tilanteisiin, sitoutunut >joustavuuteen. Itse myönnän olevani ns >turvallisuushakuinen ihminen ja stressaavia >ovat tilanteet, joissa kaikki lepää ns >epävarmalla pohjalla. Uskoakseni usealla >ihmisellä on tarve kuulua johonkin ja että >ihminen usein kaipaa tuttuutta ja >turvallisuutta sitä kautta. Sekin selittänee >sen, miksi ihmiset pysyvät esim vaikeissa (esim >väkivaltaa sisältävissä) liitoissaan: se on >kuitenkin tuttu ja siksi turvallinen >elämäntilanne. Muutos on aina hyppy >tuntemattomaan ja itsensä likoon panemista. On >tosin myös ihmisiä, jotka taasen kammoksuvat >kaikkia rutiineja ja pysyvää olotilaa. Heillä >taasen eri motiivit siihen. Loppujen lopuksi >ihminen varmaan hakeutuu vaistojensa ohjaamina >kohti sitä todellisuutta, minkä kokee itselleen >parhaimmaksi, ja joissais tapauksissa siksi >että kokee ansaitsevansa/olevansa oikeutettu >juuri vain siihen.
Eipä tuohon ole juuri lisättävää. Näin on.
>Täytyy myöntää, että itse olen juuri aikamoinen >pohtija. Ja en koe sitä aina läheskään >positiiviseksi, päinvastoin. Siinäkään mielessä >en ole itseäni osannut (halunnut?) >muuttaa.Mutta juuri tietty tietoisuus esim >kaiken tietämättömyydestä/moninaisuudesta; >siitä että ei välttämättä olekaan sitä yhtä >ainoaa totuutta voi tehdä mielen levottomaksi, >etenkin turvallisuushakuisella ihmisellä. >Epävarmuus kuuluu ihmisen elämään kuitenkin >väistämättä; se on vain kestettävä. Niin paljon >riippuu myös muista ihmisistä ja kaikesta >vallitsevasta.
>En tiedä onko olemassa absoluuttista totuutta. >Joissain asioissa ehkä onkin, muttei kaikessa. >Elämä olisikin hyvin selkeää, jos olisi yksi >oikea totuus.
No, minä ainakin uskon siihen, että on olemassa yksi ainoa totuus, joka voidaan tieteen avulla joskus myös selvittää. Itse olen huomannut, että en pysty estämään asioiden analyysiä edes alkoholilla. :(
>Järkeenkäyvältä tuntuu ajatuksesi liiallisesta >vastuunannosta lapsille oman elämänsä suhteen. >Se kieltämättä tuntuu aikuisten >vastuuttomuudelta verhottuna hyväksyttävänä >pidettyihin toimintamalleihin. Ei olla oikeasti >läsnä. Se taitaa olla yksi aikamme >surullisimpia "saavutuksia".
Niin, "saavutus" ja "saavutus"... Ihmiset eivät enää välitä. Sen huomaa itsestäänkin. Ihmisiä on liikaa?
>Jess:) Näin tehdään...:)
Niin mitä?
(: Mukavaa, kun oli aikaa :)
Niin, kai se on joidenkin ihmisten "osa" analysoida, pohtia ja filosofoida. Itse olen kumma kyllä joskus onnistunut olemaan hiukan aikaa pohtimattakin tietoisella tasolla. Jälkeenpäin ajateltuna se onkin aikamoista lepoa ja levollisuutta sellaiset hetket/ajanjaksot olleet, jolloin on pystynyt/voinut päästä sille tasolle, ettei niin paljon mieti kaikkia asioita syvällisesti. Mutta ei minusta siihenkään iäksi olisi; nautin kuitenkin ajattelemisesta aivan liikaa, jättäytyäkseni siitä milloinkaan pysyvästi;) On kuitenkin juuri sitä, mitä olen, millainen olen.
Alkoholi useimmiten varmaan korostaakin analyyttistä ajatusmallia niillä jotka eivät normaalisti sitä "harrasta", vaikka joitain estoja tms voi myös purkaakin. Laskuhumalassa viimeistään moni alkaa pohtimaan elämäänsä nyt ennenkaikkea ymuita perimmäisiä kysymyksiä, omaa ja toisten olemassaoloa jne.
Totta: ihmiset eivät enää välitä. Sitäkään en yleistä kuitenkaan, samoin kuin en usko että menneet ajatkaan omalta osaltaan olisi olleet niin kultaisia-ihmiset hyveellisempiä. Silloin oli erilaisia tapoja vain laiminlyödä läheisiään ja ympäristöään. Ehkä nykyaikainen yliarvostettu itsetunnon korostaminen sinä oikeana tapana olla ihminen on syönyt tilaa omantunnon merkitykseltä ihmisen elämässä ja kanssakäymisessä. Yleisesti arvostetaan esim kouluissa puheliaita, itseään esille tuovia ihmisiä. Hiljaisempia ja syrjäänvetäytyneempiä pidetään jotenkin sosiaalisesti ongelmallisina, joille "pitää tehdä jotain"/että heissä on jotain "vikaa". Toisia luonteenpiirteitä arvostetaan enemmän kuin muita. Valitettavasti. Kaikki tämän arvomaailman olemassaolon tulos on nähtävissä ehkä juuri niissä aikamme joissain ongelmissa.
"..Näin tehdään" kommenttini = kommentti sinun "yritetään edelleen..." lauseeseen.
>(: Mukavaa, kun oli aikaa :)
Kerrrankin. Se on harvinaista. Jotenkin nyt on viime päivät tuntunut siltä, ettei saa mitään aikaiseksi. Vain olla möllöttää.
>Niin, kai se on joidenkin ihmisten "osa" >analysoida, pohtia ja filosofoida.
Antiikin kreikan filosifinen taso johtui orjuudesta, joka vapautti vapaat kansalaiset (miehet) käyttämään resurssejaan muuhunkin kuin elämiseen. Onko nykyään sama tilanne? Elämä on sutheessa niin helppoa, että voimme käyttää resursseja asioiden miettimiseen?
> Itse olen kumma kyllä joskus onnistunut >olemaan hiukan aikaa pohtimattakin tietoisella >tasolla. Jälkeenpäin ajateltuna se onkin >aikamoista lepoa ja levollisuutta sellaiset >hetket/ajanjaksot olleet, jolloin on >pystynyt/voinut päästä sille tasolle, ettei >niin paljon mieti kaikkia asioita syvällisesti. >Mutta ei minusta siihenkään iäksi olisi; nautin >kuitenkin ajattelemisesta aivan liikaa, >jättäytyäkseni siitä milloinkaan pysyvästi;) On >kuitenkin juuri sitä, mitä olen, millainen >olen.
Joskus huomaa aikoja, jolloin esimerkiksi tekee työtä niin "intensiivisesti" ettei ajattele "turhia". Mutta se ei ole valitettavasti pysyvää. Ihmissuhdeongelmiani olen aina paennut siihen, että teen työtä enemmän. Tiedän, väärä tapa, mutta jos en olisi aikoinani saanut tätä työtä, minua ei enää olisi.
>Alkoholi useimmiten varmaan korostaakin >analyyttistä ajatusmallia niillä jotka eivät >normaalisti sitä "harrasta", vaikka joitain >estoja tms voi myös purkaakin. Laskuhumalassa >viimeistään moni alkaa pohtimaan elämäänsä nyt >ennenkaikkea ymuita perimmäisiä kysymyksiä, >omaa ja toisten olemassaoloa jne.
Jep. Selittäjiä on humalassa paljon. Mutta se ajattelu ei useinkaan ole... loogista tai todellisiin asioihin/faktoihin pohjautuvaa.
>Totta: ihmiset eivät enää välitä. Sitäkään en >yleistä kuitenkaan, samoin kuin en usko että >menneet ajatkaan omalta osaltaan olisi olleet >niin kultaisia-ihmiset hyveellisempiä. Silloin >oli erilaisia tapoja vain laiminlyödä >läheisiään ja ympäristöään.
Aivan. Erilaiset ajat, erilaiset työt jne. Erilaiset arvot jne.
> Ehkä nykyaikainen yliarvostettu itsetunnon >korostaminen sinä oikeana tapana olla ihminen >on syönyt tilaa omantunnon merkitykseltä >ihmisen elämässä ja kanssakäymisessä. Yleisesti >arvostetaan esim kouluissa puheliaita, itseään >esille tuovia ihmisiä. Hiljaisempia ja >syrjäänvetäytyneempiä pidetään jotenkin >sosiaalisesti ongelmallisina, joille "pitää >tehdä jotain"/että heissä on jotain "vikaa". >Toisia luonteenpiirteitä arvostetaan enemmän >kuin muita. Valitettavasti. Kaikki tämän >arvomaailman olemassaolon tulos on nähtävissä >ehkä juuri niissä aikamme joissain ongelmissa.
Jep. Aina kiusattua aletaan muuttamaan, ei kiusaajia.
>"..Näin tehdään" kommenttini = kommentti >sinun "yritetään edelleen..." lauseeseen. Jolla vastasit kiitokseeni keskustelusta, >kommenteistasi, ajatuksistasi ja siitä, että >olet antanut ideoita minulle ajatteluun >asioiden moniltakin kanteilta.
Ai jaa... Ajatus ei kulje.
>:)
Keskustelu on ollut itselleni hyvin antoisaa:)
Kiitos siis sinulle "AO" (on ollut tosi mielenkiintoista keskustella näistä alkuperäisen aiheen "ulkopuolisistakin" aiheista...:)ja kaikille muillekkin suurkiitos. Tottakai kekustelua aiheesta ja mistä vain voi jatkaa edelleen, mutta vedin tässä nyt pikaiseen jonkinlaisen yhteenvedon (toiv ei tule kovia mokia tähän aikaan:D):
Vastaajia oli 6 henkilöä; puolet naisia ja puolet miehiä. Ikäjakauma oli n.20-30 vuotta (oma arvio), joten mielipiteet olivat jo hyvin jäsentyneet ja muovautuneet (pysyväksi kokemukseksi). Voisi sanoa, että puolet olivat eläneet koko ikänsä ilman bio-isäänsä, toinen puolisko oli menettänyt yhteyden isään 7-13 vuotiaina. Osalla heistä yhteys oli palautunut isään aikuisiällä, mutta se ei korvannut menneitä vuosia, vaikka koettiinkin itsessään tärkeäksi.
Vain yksi vastaajista ei kokenut suurta (mitään)puutosta elämässään siitä, että oli elänyt ilman isää. Lopuilla viidellä oli kokemuksena, että olivat jääneet paitsi jotain oleellista.
Isähahmon/isäpuolen merkityksestä oltiin eri mieltä. Henkilö, jolla oli vahva omakohtainen kokemus isäpuolen olemassaolosta oli ehkä jyrkimmin omien kokemustensa kautta sitä vastaan.
Tästä olisi aihetta johonkin tutkimukseen:) Varmaan tosin sellainenkin on jo jossain tehty. Itselleni oli todella antoisaa ja mielenkiintoista kuulla kertomuksianne - kiitos paljon vielä siis.
Yhteenvedossa oli voinut kiinnittää huomiota moniin seikkoihin, mutta se ei ole tarpeen tässä yhteydessä, koska vastaukset on kaikkien näkyvillä tässä muodossa.
Kaikille kauniita unia ja onnellisia hetkiä :)
Kirjoittaja ei edes ole itse kenenkään Lapsi.
Isäni kuoli syntymäni aikoihin, joten en ehtinyt mieheen tutustua, jotta voisin häntä kaivata. Varhaislapsuudessani isähahmon roolissa taisi olla äitini uusi miesseuralainen, joka kuitenkin kuoli ollessani 4-vuotias. Sen jälkeen äitini taisi hoitaa isähahmon roolin. Eipä tuosta isättömyydestä ole jäänyt sen kummempia traumoja (täytyy ilmeisesti kiittää äitiäni joka klaarasi homman hyvin), paitsi että nykyisin tarkkailen terveydentilaani melkoisesti, koska isäni oli kuolleessaan saman ikäinen kuin minä olen nyt.
että elämäsi on sujunut hyvin isättömyydestä huolimatta. Äitisi on tosiaan osannut hoitaa asian varmaan mallikkaasti; siltä vaikuttaa:)
Tilanne on hiukan eri varmaan omalla lapsellani, sillä tavallaan hänen isänsä on hänet "hylännyt" elossa ollessaan
Olen 25-vuotias nainen. Isä oli luonani 7 ensimmäistä vuotta eli varhaislapsuuteni ajan. Hän oli hyvä isä, melkein ylihuolehtivainen. Sitten hän otti uuden nuoremman vaimon ja hylkäsi minut täysin. Itse hän sanoo mielentilansa romahtaneen. Ehkä romahtikin, mutta näin minulle kuitenkin kävi.
Äitini meni uusiin naimisiin lähes saman tien, joten olen kokenut elämässäni sekä ydinperheen että uusperheen. Vaikka rakastin isääni, olin alusta asti äitini tyttö, joten uskon että ero äidistäni olisi ollut minulle traumaattisempi kuin ero isästäni. Kun isäni lähti, en tuntenut mitään, enkä tunne vieläkään. En kaipaa häntä, en tunne katkeruutta, en mitään. Minun äitini on riittänyt minulle kasvattajana.
En voi silti sanoa aikuisen silmin, ettenkö olisi tasapainoisempi ihminen jos isäni olisi jäänyt. Sekä äidin että isän rakkaus on lapselle hyvin tärkeää, koska ne ovat hyvin erilaista rakkautta. Äidiltä olen saanut hellyyttä ja aitoa rakkautta, huolenpitoa ja naisellisen esikuvan. Mutta itseluottamukseni on hyvin heikko ja yleistietoni rakoilee alueilla, joista miehet tietävät enemmän kuin naiset. En ehkä muutenkaan olisi ollut niin äidissä kiinni jos vanhempia olisi ollut kaksi ja heidän parisuhteensa olisi toiminut. En ehkä olisi joutunut olemaan äitini psykologi, jne.
Ja kyllä minun täytyy sanoa, että uusperhe on lapselle aivan hirveä asia. Minunkin isäpuoleni oli kohtalaisen hyvä mies, mutta lapsi vaistoaa rakkauden puutteen ja toisen miehen mustasukkaisuuden sekä joutuu olemaan ylimääräinen kotonaan. Ydinperheessä ilmapiiri oli suvaitsevampaa ja rakastavampaa. Eli vaikka minua ei isän lähtö haitannutkaan, niin epäsuorasti kärsin uusperheestä.
Kiitos ajatuksistasi. Olivat niin elävän tuntuisia. Ja niitähän ne ovatkin.
Itse valvon taas. Pakko ottaa jostain se oma aika:/ Pitäis vielä pestä lattiat, kun ei ole lapsi hereillä saa tehtyä paremmin. Upeeta...Miksiköhän ne lattiatkin on välttämätön nyt pestä, kun väsynytkin kuitenkin on...Niinpä.
Itsekin luulen, että isäpuoli ei välttämättä olisi lapselle niin hyvä. Lapsi tosiaan vaistoaa kaiken. Enkä halua että lapseni joutuisi sellaista kokemaan. Siksi ymmärrän myös "AO":n äitiäkin, ettei ole huonoa ottanut. Kun tuskin niitä hyviä eteen tuleekaan, toisten miesten lapsille. Niin se vain aika pitkälle varmaan on. Tietenkin poikkeukset vahvistaa säännön, mutta aika henkisesti aikuinen ja vahva pitää sellaisen miehenkin olla, joka osaa/pystyy kunnialla sen tehtävän hoitamaan. En vain usko sellaiseen ja siksikin asennoidun siihen, että olen ns yksin tässä ainakin monet monet vuodet vielä. Niin se vain menee. Eri asia olisi jos lapsen isä tapaisi lasta. Silloin tietäisi että hän todella välittää lapsesta, joten silloin lapseen ei niin kovaa sattuisi se, että isäpuoli olisi ns kylmempi. Lapsi saisi kuitenkin positiivisia kokemuksia bio-isältään.
Kaikki mitä kirjoitit on niin,NIIN TOTTA.Niin se vain on...elämä.