Meillä ei koskaan vanhemmat kyselly miten koulussa meni! Koulu oli omalla vastuulla.
Meillä ei koskaan kannustettu olemaan kavereiden kanssa!
Meillä ei koskaan iloittu sisarusparven kanssa keskenään vanhemmat ja lapset!
Isä ja äiti näytti ns. vaatimatonta elämän esimerkkiä, huomaamaton elämä, hissun kissun oleminen, sitä elettiin.
Meillä ei ollut kesämökkiä!
Isä ja äiti ei näyttänyt tunteita, ilon ja onnen hetkiä, naurua! meille lapsille! Ei koskaan!
Aina oli synkkää ja raskasta, arkista, kotityötä, esim imuroitiin kerran päivässä.
Kun ehdotti jotain vastaus oli, no ei kai me nyt, voittehan ulkona leikkiä.
Vanhemmat ei halannu helliny paijannu lapsia (meitä toistakymmentä)
Jotenkin kun ajattelee näin vanhempana 45 vuotiaana asiaa niin tuntuu kauheelta. Ensinnäkin vanhempien kylmä keskinäinen suhde. Ei koskaan olleet kahdestaan lomalla, ei edes halunneet, lapsenhoitajat olis saanu. Keskinäistä läheisyyttä ei ollut tai ainakaan ei näytetty (lapsia tosin syntyi vuoden välein)
Minustä mitä vanhemmaksi tulee niin tulee mieleen onkohan muilla VL-suurperheessä ollut samoja kokemuksia.
Läninnä se on kai se juttu: Vanhemmat on ääriä myöten rasittunu, henkisesti ja fyysisesti suurperheen pyörityksestä, että lasten kanssa ei ole aikaa olla fyysisesti eikä henkisesti. Sellaisen perinnän sain kotoa.
En ole loppujen lopuksi surullinen, olen huumorintajuinen luonne, ja iloitsen asioista toisin kun muut luulee. Mutta sitä kun ajattelee nyt omia lapsia niin on mahtava kun saa halata iltaisin nukkumaan laittaessa, kehua kun aihetta on, leikkiä heidän kanssa niin lapset antaa paljon vanhemmille! Ja heistä tulee rakkaita!
Minulla on sellainen olo, että minun vanhemmat vaan teki lapsia sen uskonnillisuuden pakosta, lapsia ei oikeesti rakastettu täydestä sydämestä, ne oli vaan elämän tulosta! Muuta ei voinu! se 70- luvun päivämiehen teksti on järkyttävää, henkisesti ehkä herkät ja kiltit ihmiset ihan vapisee sellaisen opetuksen kanssa niin jos miettii, ei ole ihme, että niin moni on vaan menee kuin juna itse mitään miettien.
Oikeesti minua eniten mietityttä se, että mikä oli kasvatuksen ja kodin rooli, millaisia meistä sisaruksista sitten aikuisella iällä kehitty. No sen voin paljastaa jatkossa....
Meillä ei koskaan kannustettu olemaan kavereiden kanssa!
Meillä ei koskaan iloittu sisarusparven kanssa keskenään vanhemmat ja lapset!
Isä ja äiti näytti ns. vaatimatonta elämän esimerkkiä, huomaamaton elämä, hissun kissun oleminen, sitä elettiin.
Meillä ei ollut kesämökkiä!
Isä ja äiti ei näyttänyt tunteita, ilon ja onnen hetkiä, naurua! meille lapsille! Ei koskaan!
Aina oli synkkää ja raskasta, arkista, kotityötä, esim imuroitiin kerran päivässä.
Kun ehdotti jotain vastaus oli, no ei kai me nyt, voittehan ulkona leikkiä.
Vanhemmat ei halannu helliny paijannu lapsia (meitä toistakymmentä)
Jotenkin kun ajattelee näin vanhempana 45 vuotiaana asiaa niin tuntuu kauheelta. Ensinnäkin vanhempien kylmä keskinäinen suhde. Ei koskaan olleet kahdestaan lomalla, ei edes halunneet, lapsenhoitajat olis saanu. Keskinäistä läheisyyttä ei ollut tai ainakaan ei näytetty (lapsia tosin syntyi vuoden välein)
Minustä mitä vanhemmaksi tulee niin tulee mieleen onkohan muilla VL-suurperheessä ollut samoja kokemuksia.
Läninnä se on kai se juttu: Vanhemmat on ääriä myöten rasittunu, henkisesti ja fyysisesti suurperheen pyörityksestä, että lasten kanssa ei ole aikaa olla fyysisesti eikä henkisesti. Sellaisen perinnän sain kotoa.
En ole loppujen lopuksi surullinen, olen huumorintajuinen luonne, ja iloitsen asioista toisin kun muut luulee. Mutta sitä kun ajattelee nyt omia lapsia niin on mahtava kun saa halata iltaisin nukkumaan laittaessa, kehua kun aihetta on, leikkiä heidän kanssa niin lapset antaa paljon vanhemmille! Ja heistä tulee rakkaita!
Minulla on sellainen olo, että minun vanhemmat vaan teki lapsia sen uskonnillisuuden pakosta, lapsia ei oikeesti rakastettu täydestä sydämestä, ne oli vaan elämän tulosta! Muuta ei voinu! se 70- luvun päivämiehen teksti on järkyttävää, henkisesti ehkä herkät ja kiltit ihmiset ihan vapisee sellaisen opetuksen kanssa niin jos miettii, ei ole ihme, että niin moni on vaan menee kuin juna itse mitään miettien.
Oikeesti minua eniten mietityttä se, että mikä oli kasvatuksen ja kodin rooli, millaisia meistä sisaruksista sitten aikuisella iällä kehitty. No sen voin paljastaa jatkossa....
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.