Hei. Oli ihan pakko avautua jonnekkin tästä aiheesta. Olen ollut hyvin allapäin, toisinaan enemmän toisinaan taas vähemmän. Olen 20 vuotias nainen, opiskelija. Koulunkäynti on ollut aina todella suuri haaste, en muista päivää ala-asteen jälkeen että olisin pitänyt opiskelusta millään tavalla. Joka ikinen päivä on haaste, jo edellisenä iltana/päivä.. Joskus aamullakin alkaa ahdistaa suunnattomasti ajatus siitä että pitäisi mennä kouluun, saada aikaan jotain.
En osaa sanoa mikä siinä kaikista eniten ahdistaa mutta pää osin se paikka, rakennus, ihmiset, mitä minusta ajatellaan? Tunnen itseni aina himommaksi kuin muut. Tiedän silti sisimmässäni että olen erittäin hyvä ellen täydellinen. No ei nyt iha. Monelle varmaan tulee heti mieleen että olen ylipainoinen, pelejä pelaava nössykkä. Ehei, vastakohta.
Olen ulkonäöltäni pitkä, brunette, eli "normaalin" näköinen mielestäni. Silti joka osa aivoistani haluaa uskotella minulle että olen ruma, vastenmielinen ja osaamaton nainen. Mistä tämä johtuu? Minulla on ollu useita kumppaneita, yhden illan juttuja sitäkin enemmän. Haen tavallaan hyväksyntää yhen yön jutuilla, joka helpottaa hetkellisesti.
En kuitenkaan vähään aikaa ole sellaisia harrastanut, koska olen löytänyt "sen oikea". Olemme tunteneet yli vuoden ajan, ja olleet yhessä, eli siis tiiviisti tapaltu yms. Viikkoja hänen luonaan. Tässä siis toinen asia mikä minua mietityttää. Miksi häntä ei kiinnosta? Lähes koko suhteemme ajan hänelle on ollut tärkeintä vain oma etu, ja oma mukavuus.
En ole koskaan heittäytynyt suhteeseen niin täysillä ja vakavasti kuin hänen kanssaan. Se on todellinen ihme minulta. Olen herkkä, ja todellaki tunteellinen ihminen. Ihmissuhteet ovat minulle todella tärkeitä ja vaikuttavat elämääni enemmän kuin mikään muu.
Olen aina kamppaillut itseni kanssa. Jaksanko jatkaa, suhteet, koulu, ja elämä ja akri ylipäätään! Huom tämä ei ole vain mitään "teinin valitusta". Vaan yritystä selviytyä päivästä toiseen, haluan jonkun kuuntelevan minua. Miesystävästäni siihen ei ole. Yritin asiallisesti keskustella hänen kanssansa eilen, mutta vastaukset olivat tätä luokkaa (minä): Hei, mua masentaa ja ahdistaa taas ihan kamalasti, voitasko jutella? (hän): Ei nyt jaksa naputella... (minä):Jos tulisin sinne, et varmasti halua keskustella minun kanssa? Voisit ottaa joskus vastuuta tekemisistäs (hän): Vittu mistä mun nyt pitäis ottaa vastuuta, syyllistää mua passiivis aggressiivisesti.
Siis en nyt jaksa selittää mitä kaikkea hän on saanut aikaa, siis mitä hän on tehnyt minulle. Voit kysyä jos haluat. Kuitenkin, ehdotin hänelle että tulisi hänen luoksensa keskustelemaan kerta on teinimäistä viestittää. Ei käynyt hänelle. Enkä saanut mitään vastausta enää miksi. Hän on perus suomalainen mies "TUNTEISTA EI PUHUTA" "VAIJENNA NE!" (en yleistä).
Pahumpa monesta eri asiasta, mutta pää on tyhjennetttävä! Noh kuitenkin masennusta pahentaa kaikista eniten mies joka ei tue vaikka ranteet on värillä ja itken öitä ja hän on siitä tietoinen. Voisiko joku jollain tavalla tukea, ja kertoo mitä tehdä? Kellään vastaavia tilanteita elämässä? Valmiiksi masentunut masennetaan yhä uudelleen ja uudelleen. Miksi? Miksi juuri minä. Lapsuus oli tuskaa, Isä oli narsisti, äiti alistettu surullinen ihminen. Katsoin sisarusten kanssa vierestä kun äiti kärsi kaikki ne vuodet. Vasta vanhemmalla iällä aloin paremmin tajuta mitä tapahtuu. Aloin kärsiä ensin tiedostamatta masennuksesta, sitten tidostin sen ja joudun osastolle (mielisairaalaan), sairastuin bulimia ja lievään anoreksia. Kaikki tämä, vielä pitkään jatkunut itsemurha ajatukset.
Aloin satuttamaan itseäni 13 vuoden ikäisenä ensimmäisiä kertoja. Otin sakset keittiöstä, ja menin peiton alle huoneeseeni. Se tuntui niin hyvältä kun kylmä terä upposi ranteeseen. Jäljet eivät olleet kuin verisiä viiruja ihollani, mutta kipu oli suurta nautintoa. Se auttoi. Kouluongelmat, perhe ongelmat, suhde ongelmat, kaikki ongelmat.. Terävä esine, mukavasti ihoa vasten ja viillä. Kuullostaa sairaalle, mutta nautin siitä vieläkin suuresti.
Muistan kun kerran olin todella ahdistunut ja aloin pahoinpidellä ympärillä olevia ihmisiä, kuten isää ja äitiä. Juoksin vessaan, otin täyden lääkeaine pullon (sänkyyn). Otin pullon käteen ja aloin juoda, halusin kuolla. Olin ottanut alle jos useamman sänky ja unilääkkeen. Iskä jota löin ainakin 50 kertaa täydellä voimalla, pelasti mut. Yritin kylläkin heittää pullollaan häntä, lensi onneksi ohi ja lattia oli lasinsirujen peitossa.
Pian pääsikin suljettu lanssin kyydissä. Tämä oli toistunut jo liian monta kertaa. Oli pakko päästä hoitoon. Kukaan ei kuuntele, kukaan ei ymmärrä! "kaikilla on joskus vaikeeta" vihaan noita sanoja niin paljon. Se että on vaikeeta ei tarkoita että mua sais lytätä, olla ihan niin kuin se ois normaalia jotain tasolla. Tässä on vasta ehkä 20% koko stoorista..jos haluutte kuulla lisää voin kirjoittaa. En oo nimittäin vieläkään päässy täysin yli hurjasta kokemuksia. Ois hyvä jakaa nää kokemukset.
En osaa sanoa mikä siinä kaikista eniten ahdistaa mutta pää osin se paikka, rakennus, ihmiset, mitä minusta ajatellaan? Tunnen itseni aina himommaksi kuin muut. Tiedän silti sisimmässäni että olen erittäin hyvä ellen täydellinen. No ei nyt iha. Monelle varmaan tulee heti mieleen että olen ylipainoinen, pelejä pelaava nössykkä. Ehei, vastakohta.
Olen ulkonäöltäni pitkä, brunette, eli "normaalin" näköinen mielestäni. Silti joka osa aivoistani haluaa uskotella minulle että olen ruma, vastenmielinen ja osaamaton nainen. Mistä tämä johtuu? Minulla on ollu useita kumppaneita, yhden illan juttuja sitäkin enemmän. Haen tavallaan hyväksyntää yhen yön jutuilla, joka helpottaa hetkellisesti.
En kuitenkaan vähään aikaa ole sellaisia harrastanut, koska olen löytänyt "sen oikea". Olemme tunteneet yli vuoden ajan, ja olleet yhessä, eli siis tiiviisti tapaltu yms. Viikkoja hänen luonaan. Tässä siis toinen asia mikä minua mietityttää. Miksi häntä ei kiinnosta? Lähes koko suhteemme ajan hänelle on ollut tärkeintä vain oma etu, ja oma mukavuus.
En ole koskaan heittäytynyt suhteeseen niin täysillä ja vakavasti kuin hänen kanssaan. Se on todellinen ihme minulta. Olen herkkä, ja todellaki tunteellinen ihminen. Ihmissuhteet ovat minulle todella tärkeitä ja vaikuttavat elämääni enemmän kuin mikään muu.
Olen aina kamppaillut itseni kanssa. Jaksanko jatkaa, suhteet, koulu, ja elämä ja akri ylipäätään! Huom tämä ei ole vain mitään "teinin valitusta". Vaan yritystä selviytyä päivästä toiseen, haluan jonkun kuuntelevan minua. Miesystävästäni siihen ei ole. Yritin asiallisesti keskustella hänen kanssansa eilen, mutta vastaukset olivat tätä luokkaa (minä): Hei, mua masentaa ja ahdistaa taas ihan kamalasti, voitasko jutella? (hän): Ei nyt jaksa naputella... (minä):Jos tulisin sinne, et varmasti halua keskustella minun kanssa? Voisit ottaa joskus vastuuta tekemisistäs (hän): Vittu mistä mun nyt pitäis ottaa vastuuta, syyllistää mua passiivis aggressiivisesti.
Siis en nyt jaksa selittää mitä kaikkea hän on saanut aikaa, siis mitä hän on tehnyt minulle. Voit kysyä jos haluat. Kuitenkin, ehdotin hänelle että tulisi hänen luoksensa keskustelemaan kerta on teinimäistä viestittää. Ei käynyt hänelle. Enkä saanut mitään vastausta enää miksi. Hän on perus suomalainen mies "TUNTEISTA EI PUHUTA" "VAIJENNA NE!" (en yleistä).
Pahumpa monesta eri asiasta, mutta pää on tyhjennetttävä! Noh kuitenkin masennusta pahentaa kaikista eniten mies joka ei tue vaikka ranteet on värillä ja itken öitä ja hän on siitä tietoinen. Voisiko joku jollain tavalla tukea, ja kertoo mitä tehdä? Kellään vastaavia tilanteita elämässä? Valmiiksi masentunut masennetaan yhä uudelleen ja uudelleen. Miksi? Miksi juuri minä. Lapsuus oli tuskaa, Isä oli narsisti, äiti alistettu surullinen ihminen. Katsoin sisarusten kanssa vierestä kun äiti kärsi kaikki ne vuodet. Vasta vanhemmalla iällä aloin paremmin tajuta mitä tapahtuu. Aloin kärsiä ensin tiedostamatta masennuksesta, sitten tidostin sen ja joudun osastolle (mielisairaalaan), sairastuin bulimia ja lievään anoreksia. Kaikki tämä, vielä pitkään jatkunut itsemurha ajatukset.
Aloin satuttamaan itseäni 13 vuoden ikäisenä ensimmäisiä kertoja. Otin sakset keittiöstä, ja menin peiton alle huoneeseeni. Se tuntui niin hyvältä kun kylmä terä upposi ranteeseen. Jäljet eivät olleet kuin verisiä viiruja ihollani, mutta kipu oli suurta nautintoa. Se auttoi. Kouluongelmat, perhe ongelmat, suhde ongelmat, kaikki ongelmat.. Terävä esine, mukavasti ihoa vasten ja viillä. Kuullostaa sairaalle, mutta nautin siitä vieläkin suuresti.
Muistan kun kerran olin todella ahdistunut ja aloin pahoinpidellä ympärillä olevia ihmisiä, kuten isää ja äitiä. Juoksin vessaan, otin täyden lääkeaine pullon (sänkyyn). Otin pullon käteen ja aloin juoda, halusin kuolla. Olin ottanut alle jos useamman sänky ja unilääkkeen. Iskä jota löin ainakin 50 kertaa täydellä voimalla, pelasti mut. Yritin kylläkin heittää pullollaan häntä, lensi onneksi ohi ja lattia oli lasinsirujen peitossa.
Pian pääsikin suljettu lanssin kyydissä. Tämä oli toistunut jo liian monta kertaa. Oli pakko päästä hoitoon. Kukaan ei kuuntele, kukaan ei ymmärrä! "kaikilla on joskus vaikeeta" vihaan noita sanoja niin paljon. Se että on vaikeeta ei tarkoita että mua sais lytätä, olla ihan niin kuin se ois normaalia jotain tasolla. Tässä on vasta ehkä 20% koko stoorista..jos haluutte kuulla lisää voin kirjoittaa. En oo nimittäin vieläkään päässy täysin yli hurjasta kokemuksia. Ois hyvä jakaa nää kokemukset.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Samaa kokemusta vittumaista. Ite vietin vitu pitkään laitoksella. Tosta suhde hommasta vielä et itelläki oli sellanen saatana itsekäs mies. Sama juttuu kui sulla on. Sinuna jättäisin ton jätkän. Mä löysin elämäni miehen joka aidosti rakastaa mua. Yhes oltu jo 3 japuol vuotta. Älä jatka ton jätkän kanssa! sää tiiät ettei tollasta kukaan kestä. Mä annan sulle kaiken tuen tsemppiä ja jaksamista. Sää löyrät varmaa vielä sen oikeen :)
Hän sanoo että on löytänyt "sen oikean" ja jugesin ratkaisu on jättää hänet. Ei käy miun järkeen.
Mitä tässä tilanteessa mielestäsi tulisi tehdä jos mies ei puhu ja suhde on ajautunut umpikujaan? Olen useampaan otteeseen yrittänyt hänen kanssaan kehitellä asiallista mutta suorasanaista keskustelua. Kerron mikä minua mättää, eli se ettei koskaan tehdä mitään muuta kuin istutaan sohvalla. Tai no minä istun, hän on koko päivän tietokoneella.
Mikäpä siinä ollessa. Katson telkkaria ja yritän keksiä tekemistä hänen kanssaan.. "Hei lähetäänkö leffaan" "voin viiä sut syömään" "käydään kahvilla jossain" . Useimmiten vastaus on tätä luokkaa.."ei kyllä nyt jaksa" . Tätä on toistunut about 30 kertaa?
Tv ja tietokone, hyvän suhteen salaisuus <3 Muistoja kertyy, ja elämä ei tunnu pystyvän paikoilleen!
Ja vielä lisäys edellisen. Toi on siis yksi asia miksi usko alkaa pikkuhiljaa hiipumaan suhteen paranemiseksi. Haluaisitko itse olla miehen kanssa joka vähän välittää minkälainen olotila sinulla on? Hän tietää että olen enemmän kuin loppu, mutta hän jaksaa syyllistää minua. Hän myös tietää taustoistani, ja elämästäni enemmän kuin moni muu. Kun teen itselleni pahaa, saan vain kuulla että olen vain draamaa aiheuttava marttyyri. Tuntuu oikein mieltä piristävälle.
"Mitä tässä tilanteessa mielestäsi tulisi tehdä jos mies ei puhu ja suhde on ajautunut umpikujaan? Olen useampaan otteeseen yrittänyt hänen kanssaan kehitellä asiallista mutta suorasanaista keskustelua."
Suomalaiset miehet eivät ole hyviä puhumaan tunteistaan, kokemusta on. Ei heitä voi pakottaa puhumaan. Puheittesi perusteella olet vielä itsetuhoinen ihminen, joten ehkä hän ei uskalla puhua vaikeista asiosta sinulle koska pelkää sinun satuttavan itseäsi.
Niin. Itseasiassa jos hän kertoisi kaiken, syyt yms. Se olisi parasta! Taakka helpottaisi huomattavasti. Olen nimenomaan masentunut siitä kun hän ei puhu, tai siis yksi iso syy. Jos hän kertoisi mitä vaan miksi hän käyttäytyy minua kohtaan niin, olisin helpottunut.
Muistan kun lapsuudessa minulta kiellettiin kaikki. Ei tietokonetta, eikä mielellään ystäviäkään. Kysyn aina että miks, mutta syytä mihinkään ei ikinä kerrotut.."se nyt vaan on niin". Siksi tekee pahaa anoa ja pyytää syitä miksi saan tälläisiä kohtelua. Puhukaa ihmiset puhukaa!!!
Sinulla on ollut rankka nuoruus ja vaikeat perheolosuhteet, jotka ovat jättäneet jälkensä. Hienoa, että jaksat kuitenkin sentään käydä koulua, vaikka se ottaakin koville! Mitä opiskelet?
Ikävää, ettei sinulla ole elämässäsi ihmistä, joka osaisi tukea sinua toivomallasi tavalla. Kuulostaa aika töykeältä käytökseltä kumppaniltasi, jos hän ei halua jutella kanssasi tai sinun tulevan luokseen, vaikka kerrot suoraan olevasi masentunut ja ahdistunut. Minusta vähintä, mitä tuollaisessa tilanteessa kumppanisi pitäisi tehdä, on se, että hän toivottaisi sinut tervetulleeksi luokseen (tai tulisi itse luoksesi), pitäisi sylissä ja kuuntelisi, mitä sinulla on sanottavaa, vaikkei hän itse osaisikaan sanoa siihen mitään. Toisen masentuneisiin puheisiin voi olla vaikea vastata, jos ei itse ole omassa elämässään koskaan kokenut vastaavanlaisia tunteita, mutta vähintä, mitä silloinkin pitäisi tehdä, on lohduttaa edes olemalla läsnä ja kuuntelemalla.
Jos haluat jutella lisää, minulle voi kirjoittaa osoitteeseen [email protected] Olen 27-vuotias mies ja sairastan myös masennusta.