Mitä jos menetän läheisen ihmisen?

Elämään kuuluu myös sen päättyminen, se on yhtä luonnollista kuin syntyminenkin. Miksi me sitten ripustaudumme vain elämään ja taistelemme kaikin keinoin kuolemaa vastaan, sitä kannattaisi joskus miettiä. Miksi panna toinen ihminen vastuuseen omastakin elämästä ajatuksella, että jos sinä kuolet, kuolen minäkin. Eihän kukaan voi kantaa sellaista vastuuta toisen hengestä, se taakkaa voi olla jollekulle liikaa, jos hän tulee siitä tietoiseksi.
Koska elämä on niin tärkeä, eikö silloin kannattaisi nauttia ja iloita elämästään, elää sitä vapautuneena kaikista ahdistuksista, elää täysillä ja rakastaa aidosti, ei takertuen, omistavasti. Jos pelkää (esim. toisten ihmisen menettämistä) niin paljon, että se pelko halvaannuttaa omankin elämän, ei sellainen ole elämisen arvoista elämää ensinkään.
Toisiin ihmisiin ripustautuminen on tunteellista avuttomuutta, josta tulisi pyrkiä pois, ja siitä pääsee pois kun ottaa järjen avuksi hiljentämään villiintyneet tunteet.
Jos olet jo kokenut menetyksen ja elät elämääsi edelleen, sinä tiedät, että selviät jopa musertavasta surustakin. Tiedät sen, joten miksi pelkäisit sitä?! Surukin kestää vain oman aikansa ja muuttuu hiljalleen siedettävämmäksi - ellei siihen jää ehdointahdoin piehtaroimaan. Elämä menee eteenpäin. Elämä on yhtä kuin liike.

Toisen puolesta ei voi elää eikä kuolla.

Et voi vaikuttaa kaikkeen. Joku voi kuolla, mutta sinä jatkat elämää. Mutta , voit vaikuttaa, läheistesi elämään, elämällä kunnolla