Mitenhän kauan tätä jatkuu ja miten kauan jaksan? Koko elämä on ollut ahdistusta ja takaiskuja täynnä. Koskaan en ole elänyt normaalia elämää. Aina on ollut ongelmia joko itsellä tai lähipiirissä. Tuntuu, etten enää kestä jatkuvaa pahaa oloa, ahdistusta ja stressiä. Joka ikinen asia elämässäni ahdistaa minua valtavasti. Tuntuu, että en saa mitään aikaiseksi, olen lamaantunut. En tiedä, olenko koskaan ollut onnellinen. En ainakaan muista. Olen myös hirveän yksinäinen. Minulla ei ole koskaan ollut paljoa kavereita. Nykyiset muutamat ystävät ovat aina kiireisiä, ja tuntuu, että häiritsen heitä jos olen koko ajan kyselemässä että voidaanko nähdä. Olen sinkku ja asun yksin, joten sosiaaliset kontaktini ovat todella vähäiset. Joinakin päivinä puhun vain kaupan kassan kanssa, kiitos ja hei.
En tiedä miksi olen aina ollut jotenkin ulkopuolinen. Koulussa minua kiusattiin ylipainon takia ja oli vaikeaa saada kavereita. Mutta ei pelkkä ylipaino voi selittää ulkopuolisuutta, olen kai muutenkin ollut aina jotenkin outo ja epäsopiva. Lukiossa ei enää kiusattu, mutta en silti päässyt "piireihin" koska olin niin ujo ja sosiaalisesti outo.
Toisella vanhemmistani ilmeni myös vakava masennus ja alkoholiongelma kun olin ala-asteella. Se varjostikin elämääni koko lapsuuden ja nuoruuden ja varjostaa edelleen. Olen ihan pienestä pitäen ollut ahdistunut, mutta en tiedä miksei kukaan sitä huomannut. Teini-iässä kaikki eteni itsetuhoisuuteen, viiltelyyn ja tahalliseen ruuan ahmimiseen ja oksentamiseen. Silloin myös mietin aika usein itsemurhaa. Tuntui, että minulla ei ole mitään paikkaa, missä tunnen oloni hyväksi ja minulla ei ole ketään ihmistä, joka kuuntelee ja ymmärtää. Ei ollut kavereita, vapaa-ajat vietin kotona tietokoneella.
Välillä on ollut parempia vuosia, mutta nyt muutamat viime vuodet, kun aloitin opiskelut, ovat olleet todella raskaita ja tuntuu että menneisyys on saavuttanut minut, vaikka yritin sitä paeta toiseen kaupunkiin. Onneksi olen löytänyt opiskelukavereita, ja tämä on ensimmäinen oppilaitos, jossa tunnen kuuluvani joukkoon. Jos olisin jäänyt ulkopuoliseksi tässäkin koulussa, olisin varmaan romahtanut täysin. Ja tosiaan vaikka joskus on ollut parempiakin vuosia, ei koskaan ole ollut täysin sellaista aikaa, että mikään ei olisi ahdistanut.
Olen koko ajan niin helvetin huolissani kaikesta, tulevaisuus ei näytä millään tasolla valoisalta tai houkuttelevalta. Olen tyhmä, ruma, lihava ja tylsä. Kukaan ei halua oikeasti olla seurassani, kaikilla on aina joku parempi. Minulla ei ole ollut viiteen vuoteen mitään romanttista, koska en uskalla päästää ketään lähelleni ja en luota siihen, että minua ei käytettäisi hyväksi. Myös työtilanne huolettaa, entä jos en saakaan opiskelujen jälkeen töitä.
Tunnen itseni niin kelvottomaksi, ihan kuin en olisi ihminen ollenkaan. Toivon, että en olisi koskaan syntynytkään, se olisi hartain toiveeni. Tuntuu niin epäreilulta, että minun on täytynyt syntyä. Jos vain voisin, katoaisin koko maan päältä.
En tiedä miksi olen aina ollut jotenkin ulkopuolinen. Koulussa minua kiusattiin ylipainon takia ja oli vaikeaa saada kavereita. Mutta ei pelkkä ylipaino voi selittää ulkopuolisuutta, olen kai muutenkin ollut aina jotenkin outo ja epäsopiva. Lukiossa ei enää kiusattu, mutta en silti päässyt "piireihin" koska olin niin ujo ja sosiaalisesti outo.
Toisella vanhemmistani ilmeni myös vakava masennus ja alkoholiongelma kun olin ala-asteella. Se varjostikin elämääni koko lapsuuden ja nuoruuden ja varjostaa edelleen. Olen ihan pienestä pitäen ollut ahdistunut, mutta en tiedä miksei kukaan sitä huomannut. Teini-iässä kaikki eteni itsetuhoisuuteen, viiltelyyn ja tahalliseen ruuan ahmimiseen ja oksentamiseen. Silloin myös mietin aika usein itsemurhaa. Tuntui, että minulla ei ole mitään paikkaa, missä tunnen oloni hyväksi ja minulla ei ole ketään ihmistä, joka kuuntelee ja ymmärtää. Ei ollut kavereita, vapaa-ajat vietin kotona tietokoneella.
Välillä on ollut parempia vuosia, mutta nyt muutamat viime vuodet, kun aloitin opiskelut, ovat olleet todella raskaita ja tuntuu että menneisyys on saavuttanut minut, vaikka yritin sitä paeta toiseen kaupunkiin. Onneksi olen löytänyt opiskelukavereita, ja tämä on ensimmäinen oppilaitos, jossa tunnen kuuluvani joukkoon. Jos olisin jäänyt ulkopuoliseksi tässäkin koulussa, olisin varmaan romahtanut täysin. Ja tosiaan vaikka joskus on ollut parempiakin vuosia, ei koskaan ole ollut täysin sellaista aikaa, että mikään ei olisi ahdistanut.
Olen koko ajan niin helvetin huolissani kaikesta, tulevaisuus ei näytä millään tasolla valoisalta tai houkuttelevalta. Olen tyhmä, ruma, lihava ja tylsä. Kukaan ei halua oikeasti olla seurassani, kaikilla on aina joku parempi. Minulla ei ole ollut viiteen vuoteen mitään romanttista, koska en uskalla päästää ketään lähelleni ja en luota siihen, että minua ei käytettäisi hyväksi. Myös työtilanne huolettaa, entä jos en saakaan opiskelujen jälkeen töitä.
Tunnen itseni niin kelvottomaksi, ihan kuin en olisi ihminen ollenkaan. Toivon, että en olisi koskaan syntynytkään, se olisi hartain toiveeni. Tuntuu niin epäreilulta, että minun on täytynyt syntyä. Jos vain voisin, katoaisin koko maan päältä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oli koskettavaa lukea elämäntarinaasi. Ei ole herkkua olla olemassa kokemassa jatkuvaa pahaa oloa. Tarkoitan että se on vallitseva fiilis ja rauhan ja jopa normaaliuden hetket ovat harvassa.
Itsellänikin oli peruskoulussa samanlaista kokemusta ja koin olevani ulkopuolinen, kummajainen suuressa peruskoulumiljöössä. Ei minullakaan ollut niitä todellisia kamuja ja tyrkkäsin itseni usein vain jonkun seuraan ja porukoihin, jotka omasta tai muiden toimesta olivat erillään. En kokenut todellista yhteyttä näitten kassa ja eipä oikeastaan paljoa puhuttukaan vaikka käveltiin jumppatunneilla ja touhuttiin ryhmätöissä muka kimpassa.
En ollut sulloin nuorena tyyppi, jonka seuraan olisi haluttu ja ei kyllä minuakaan nuorten biletykset, kännäilyt ja jutunaiheet kiinnostaneet. Sain kuulla myös olevani kömpelö, hölmö läski, ... Sitten rakastuin mieheen joka oli kiva, hyvännäköinen ja viihdyin hänen seurassaan, mutta hänen heikkoutensa oli silloin ja varmaan on edelleenkin, ettei hän ymmärrä käsitettä sitoutuminen ja uskollisuus. Hän petti jo seurusteluaikoina ja teki sitä paljon avioliittommekin aikana. Sekin vahvisti käsitystä itsestäni, että olen vain varasellainen, että kun ei saatavilla ole parempaa niin kelvatkoon sitten paremman puutteessa niin kuin kelpasin kaveriksi kun se bestis oli poissa koulusta.
Se ettei pahaa oloasi ole huomattu lapsena, on varmaan johtunut siitä että siihen on totuttu ja lähipiirissäsi on ollut niin paljon kaikkea ettei ole ollut voimavaroja huomioida tilannettasi. Positiivista on sinulle tapahtunut, kun olet nyt päässyt porukkaan, johon tunnet kuuluvasi. Sinullakin vaikuttaa olevan tuo luontainen sosiaalisuus ja pääset heti uudessakin paikassa esiin. Mitä jos vaikka varovaisesti avautuisit jollekin kaverille että on ollut vaikeaa. Kokemasi on aika monelle tuttua ja voit huomata että tässähän on kaksi jotka jakavat ihan samaa.
Kyllä niinä mielihyvähetkiäkin voi alkaa tulla aina silloin tällöin ja yhä vain enemmän ja enemmän. Silloin ei tulevaisuuskaan vaikuta enää yhtä synkältä.
aina voi lähteä ryyppäämään. tutustuu uusiin ihmisiin ja elää vaihteeks.
Kiva kun olet tavannut uusia kavereita!
Sinulla on ollut epätuuria, mutta käännäppä "veneesi" toiseen suuntaan!
Niin monella muullakin (tää suomalainen kasvatustapa) on ollut hankalaa.
Nyt sinun vain tarttee lähteä liikenteeseen uusin innoin. Jo tää että purat ajatuksesi on hyvä merkki. Siitä se lähtee kun tunnistaa tilanteen.
Nyt voisit vaikka ruveta leikkimään "dekkaria", pidät vähän kirjaa ja tunnistat kuvion ja sitten etsit itse sille ratkaisun! Ja vot!
Kun elämä ei oo ollenkaan "ahdistusta" ja ei "masennusta", ei "stressiä", ei "pelkoa" eikä muutakaan, vaan elämä voi olla UPEETA, ONNELLISTA, HAUSKAA ja ihan mitä vaan! Se on tuo ihmisen oma aivokoppa, mikä luo kuvan siitä mitä elo on.
Jos sinä heti aamusta päätät, että tästä päivästä tulee UPEA PÄIVÄ, tänään olenkin onnellinen, - niin sitä se tulee olemaan, jos vain pidät päätöksesi, katselet kaikkea myönteisesti, otat jännityksellä vastaan joka ainoan "kolhun" - hups, no sattuuhan sitä-tyyliin! Ja huumorilla. Ihanpa vaikka mustalla huumorilla.
Ei kannata märehtiä menneitä, - "no silloin oli silleen, nyt on sitten tälleen".
Lue kirjoja, kirjastossa on vaikka millä mitalla "miten tulen onnelliseksi" miten vahvistan itsetuntoani", miten elämä ruppee hymmyilemmään minulle" (varsinkin ameriikkalaiset ovat experttejä = tässä tilanteessa ihan hyvä, mutta löytyy kotimaisiltakin experteiltä).
Sinulla on yks elämä, ja sinä luot sen itse mukavaksi, itsestäsi riippuu. Tartupa nyt tarmolla tilanteeseen ja luo oma elämäsi loistavaksi.
Jos on muutama kilo ylimääräistä, niin helposti tipautat, jos kampaus tarttee uusia, niin helppo homma, jos olis aika uudelle harrastukselle, niin kyllä löytyy!
a yksinäisyys, - MIKÄ OIVA TILAISUUS PUUHASTELLA OMIAAN!
Itse viihdyn yksinäni, ei oo ollut työkaveria moniin vuosiin, on taito viihtyä yksinään.
Nonniin, nyt sitten reippaasti vaan uusiin haasteisiin!