Sanan vauva etymologia

Kiitos. Hieman noin järkeilin itsekin, siis sanan juontumista pienen lapsen ääntelyyn, mutta en ollut ollenkaan varma onko näin. Kiinnostavaa on myös se, että esim. englannin kielen sanan "baby" ajatellaan myös todennäköisesti juontuvan pienen lapsen jokelteluun. Leikkimielisesti voisi sanoa, että ilmeisesti eri maissa mielletään lapsen jokeltelukin olevan kieleen (ja kulttuuriin) sidottua. Suomessa pieni lapsi jokeltelee suomalaisen kuulijan korvissa "vauva", mutta englannissa englantilaisten korvissa "baby". Tai ainakin sinne päin. Jos englantilaiselle sanoisi siis lapsen jokeltelevan jotensakin sana vauva-tyyliin, hän saattaisi ehkä hieman ihmetellä. Olipa miten hyvänsä, niin omaan korvaani sana "vauva" tuntuu hyvin vieraalta ja ei ollenkaan pienen lapsen ääntelyltä. Joillekin toisille asia on varmasti toisin.

Taitaa olla onomatopoeettinen sana. Vauvat käyttävät jokeltaessaan eri äänteitä riippuen kehitysvaiheesta. Alussa vokaaleja. Jossain vaiheessa ääntely kuulostaa tavuilta kuten "ba ba ba ba", "va va va va", "be be be be" jne.

Vanhassa suomenkielessä ei tainnut edes olla pehmeää beetä. Lähin äänne oli "v". Jos pienen piltin ääntelyä piti kuvata, se kuulosti tavuilta "va va" tai "vau vau". Lasta tarkoittavaksi sanaksi tuli suomessa ehkä tätä kautta vauva/vaavi, eikä "baba", "baaba", "beebi" tms.

Ehkä sana oli aluksi lastenkieltä, jota käytettiin kun puhuttiin pikkulasten kanssa:
- Mitä koira sanoo? "Hau hau".
- Mitä piltti sanoo? "Vau vau".

Voi olla. Mukava lukea erilaisia tulkintoja ja kaikista varmaankin löytyy vähintäinkin osa totuutta. Tiedätkö missä vaiheessa suomen kieleen tuli pehmeä b, jos sitä ei varhaisessa kielessä ollut?

Joku viisaampi vastatkoon kysymykseen pehmeästä b:stä. Ainakin Aleksis Kiven Seitsemässä Veljeksessä, joka sijoittuu kai 1800-luvun puolen välin tienoille, veljekset opettelivat aapista vielä tyyliin: "Aa, Pee, See, Tee, Ee, Ähvä, Kee... Ventta holl! Minä poloinen olen eksynyt." Se kuvaa, miten tavallisen kansan oli vaikeaa lausua äänteitä, joita suomen kielessä ei ollut.

Kielitaitoinen yläluokka on tietysti osannut äänteet. Jos pappilassa fröken Lydia puhui "faffasta", niin pappilan piika jo kotipuolessa kertoi, että Lyytia-röökinä puhui vauvasta. ;)

Maisa88a kirjoitti:

Voi olla. Mukava lukea erilaisia tulkintoja ja kaikista varmaankin löytyy vähintäinkin osa totuutta. Tiedätkö missä vaiheessa suomen kieleen tuli pehmeä b, jos sitä ei varhaisessa kielessä ollut?

Lue lisää

Eihän b:tä varsinaisesti ole vieläkään. Se on vain suhteellisen uusissa lainasanoissa, kuten "banaani". Se monilla silti ääntyy kovana tai pikemminkin jotain siltä väliltä. Sano "pannaan banaania poskeen" niin ei siinä monilla hirveän isoa eroa ole kirjaimissa. Esimerkiksi englannin kielessä p:n ja b:n ero on selkeämpi. Olettaisin tällaisten vieraiden kirjainten/äänteiden säilyvän paremmin silloin, kun kieltä luetaan ja kirjoitetaan merkittävästi. Jos kieli siirtyy puheena, niin äänteet muuttuvat normaaleiksi nopeasti. Tosin on myös tapauksia, jossa p on muuttunut suomessa b:ksi: piece => biisi. Tämä saattaa olla hyperkorrektismi.

Mandariini kiinasta loytyy sana wawa, joka tarkoittaa juurikin samaa kuin suomen kielen vauva.

kiinansuomalainen kirjoitti:

Mandariini kiinasta loytyy sana wawa, joka tarkoittaa juurikin samaa kuin suomen kielen vauva.

Myös Etelä-Amerikan quechen inka kielessä on sama wawa, luulisin että ihan luonteellisesti syntynyt sana

Vauva-hauva kirjoitti:

Taitaa olla onomatopoeettinen sana. Vauvat käyttävät jokeltaessaan eri äänteitä riippuen kehitysvaiheesta. Alussa vokaaleja. Jossain vaiheessa ääntely kuulostaa tavuilta kuten "ba ba ba ba", "va va va va", "be be be be" jne.

Vanhassa suomenkielessä ei tainnut edes olla pehmeää beetä. Lähin äänne oli "v". Jos pienen piltin ääntelyä piti kuvata, se kuulosti tavuilta "va va" tai "vau vau". Lasta tarkoittavaksi sanaksi tuli suomessa ehkä tätä kautta vauva/vaavi, eikä "baba", "baaba", "beebi" tms.

Ehkä sana oli aluksi lastenkieltä, jota käytettiin kun puhuttiin pikkulasten kanssa:
- Mitä koira sanoo? "Hau hau".
- Mitä piltti sanoo? "Vau vau".

Lue lisää

Jossain väitettiin että muinaisegyptissä kissa oli 'maumau' ja koira 'hauhau'.

Hyvä päättely. Voi hyvinkin olla. Ruotsin kieltä en ollut tullut tuosta näkökulmasta ajatelleeksi. Onko tuo viimeinen osa => faffa, fafva, vavva, vauva oma päättelysi vai onko se mainittu kirjallisessa lähteessä? Jos on viimeksi mainittu, niin vinkkaisitko vielä kirjan tiedot minulle. Kiitos.

Maisa88a kirjoitti:

Hyvä päättely. Voi hyvinkin olla. Ruotsin kieltä en ollut tullut tuosta näkökulmasta ajatelleeksi. Onko tuo viimeinen osa => faffa, fafva, vavva, vauva oma päättelysi vai onko se mainittu kirjallisessa lähteessä? Jos on viimeksi mainittu, niin vinkkaisitko vielä kirjan tiedot minulle. Kiitos.

Lue lisää

Se viimeinen osa on nimenomaan omaa luovaa päättelyäni... ;)

En tiedä kenenkään huomanneen sellaista mahdollista yhteyttä, joten ei ole kirjallista lähdettä (joita en edes tunne). Tunnen kieliä, mutta olen maallikko etymologisissa asioissa. Juolahti vain intuitiivisesti mieleeni.

Vauvahan nimittäin näyttää pienenä ryppyiseltä vanhalta mieheltä, vaarilta... Joku on voinut sanoa: "mitäs meidän faffa" - ja ilmaisu on yleistynyt, koska se on kuvaava ja hauska... ;)

Toinen tulkintani on edellä oleva nimimerkillä vauva-hauva -kirjoittamani. Molemmat mielestäni mahdollisia.

Maisa88a kirjoitti:

Hyvä päättely. Voi hyvinkin olla. Ruotsin kieltä en ollut tullut tuosta näkökulmasta ajatelleeksi. Onko tuo viimeinen osa => faffa, fafva, vavva, vauva oma päättelysi vai onko se mainittu kirjallisessa lähteessä? Jos on viimeksi mainittu, niin vinkkaisitko vielä kirjan tiedot minulle. Kiitos.

Lue lisää

Kiitos kiittämästä!

Lapsen jokeltelu on yleinen kielen sanojen lähde. Latinanopettajani Päivö Oksala, joka oli ylen innostunut etymologioista, kertoi, että latinan sana mamma "rinta" tulee esimerkiksi lapsen jokeltelusta. Kun lapsi on tavoitellut äidin rintaa, se on samalla jokellellut, josta syntynyt sana on sitten ruvennut tarkoittamaan myös äitiä ja lopulta muitakin äidillisiä naisia.

Mikäli oikein muistan, Oksala oli sitä mieltä, että jokeltelualkuiset sanat eivät suinkaan aina ole lainoja, vaan ovat syntyneet samankaltaisina eri puolilla maailmaa.

Kielentutkijoille on sitä paitsi vähintääkin tavallista törmätä sanaan, jonka mahdollinen lainanantajakieli voi olla yksi tai toinen. Tällainen on esimerkiksi ruis, gen. rukiin. Kantasana voi olla germaaninen tai balttilainen. Vanhassa germaanisessa kielessä lienee ollut *rugiz, nykyruotsissa on råg, muinaispreussissa, siis balttilaisilla, rugis, nykylatviassa rudzis. Rukiinviljely on hyvin vanha ja niin myös sanan lainautuminen. Emme tiedä, kummalta suunnalta sana on tullut. Latvianopettajani oli ilman muuta sitä mieltä, että sana on balttilainen.

Pehmeä b on lainautunut ruotsista. Itämerensuomalaisissa kielissä ei sitä alkujaan ollut. Myöskään viron b ei äänny beenä vaan peenä. Tupla-p taas kirjoitetaan yhdellä p:llä, esim. leib, ääntyy leip, "leipä"; sepa, ääntyy seppa "sepän" gen. Tavallinen virolainen ei osaa edelleenkään ääntää beetä. Lainasanojenkin b, joka alkukielessä ääntyy pehmeänä, on virolaisen suussa p, esim. baar, ääntyy paar. Että viron kirjoituksessa esiintyy b-kirjain, saa selityksensä saksalaispohjaisesta ortografiasta

Pater-sana on paljon vanhempi kuin latina, joten ruotsissa se lienee omintakeinen eikä laina. Se esiintyy jo varhaisissa indoeurooppalaisissa kielissä, sankriitin pitar, vanhan iirin athir, armenian mayr, samoin nykykielissä, kuten englannin father, saksan Vater. Romaanisten kielten isäsanat on tietysti latinasta, esim. ranskan père.

Nimimerkin "faffajuttu" selitys on kyllä neuvokas, vauva olisi lainaa ruotsista, mutta kyllä kielentutkijat ovat jokeltelun kannalla.

tutkittua kirjoitti:

Kiitos kiittämästä!

Lapsen jokeltelu on yleinen kielen sanojen lähde. Latinanopettajani Päivö Oksala, joka oli ylen innostunut etymologioista, kertoi, että latinan sana mamma "rinta" tulee esimerkiksi lapsen jokeltelusta. Kun lapsi on tavoitellut äidin rintaa, se on samalla jokellellut, josta syntynyt sana on sitten ruvennut tarkoittamaan myös äitiä ja lopulta muitakin äidillisiä naisia.

Mikäli oikein muistan, Oksala oli sitä mieltä, että jokeltelualkuiset sanat eivät suinkaan aina ole lainoja, vaan ovat syntyneet samankaltaisina eri puolilla maailmaa.

Kielentutkijoille on sitä paitsi vähintääkin tavallista törmätä sanaan, jonka mahdollinen lainanantajakieli voi olla yksi tai toinen. Tällainen on esimerkiksi ruis, gen. rukiin. Kantasana voi olla germaaninen tai balttilainen. Vanhassa germaanisessa kielessä lienee ollut *rugiz, nykyruotsissa on råg, muinaispreussissa, siis balttilaisilla, rugis, nykylatviassa rudzis. Rukiinviljely on hyvin vanha ja niin myös sanan lainautuminen. Emme tiedä, kummalta suunnalta sana on tullut. Latvianopettajani oli ilman muuta sitä mieltä, että sana on balttilainen.

Pehmeä b on lainautunut ruotsista. Itämerensuomalaisissa kielissä ei sitä alkujaan ollut. Myöskään viron b ei äänny beenä vaan peenä. Tupla-p taas kirjoitetaan yhdellä p:llä, esim. leib, ääntyy leip, "leipä"; sepa, ääntyy seppa "sepän" gen. Tavallinen virolainen ei osaa edelleenkään ääntää beetä. Lainasanojenkin b, joka alkukielessä ääntyy pehmeänä, on virolaisen suussa p, esim. baar, ääntyy paar. Että viron kirjoituksessa esiintyy b-kirjain, saa selityksensä saksalaispohjaisesta ortografiasta

Pater-sana on paljon vanhempi kuin latina, joten ruotsissa se lienee omintakeinen eikä laina. Se esiintyy jo varhaisissa indoeurooppalaisissa kielissä, sankriitin pitar, vanhan iirin athir, armenian mayr, samoin nykykielissä, kuten englannin father, saksan Vater. Romaanisten kielten isäsanat on tietysti latinasta, esim. ranskan père.

Nimimerkin "faffajuttu" selitys on kyllä neuvokas, vauva olisi lainaa ruotsista, mutta kyllä kielentutkijat ovat jokeltelun kannalla.

Lue lisää

Kiitos kiittämästä ja hyvästä kommentista myös nimimerkille "tutkittua".

Jokeltelua pidän itsekin todennäköisempänä lähteenä. Jätän oven kuitenkin hieman raolleen myös omalle lapselleni "faffalle" ;), kun olen kaksikielisessä ympäristössä kasvanut ja nähnyt miten hauskasti ja helposti ilmaukset ja sanonnat syntyvät ja leviävät pienessä ankkalammessa.

Faffajuttu kirjoitti:

Kiitos kiittämästä ja hyvästä kommentista myös nimimerkille "tutkittua".

Jokeltelua pidän itsekin todennäköisempänä lähteenä. Jätän oven kuitenkin hieman raolleen myös omalle lapselleni "faffalle" ;), kun olen kaksikielisessä ympäristössä kasvanut ja nähnyt miten hauskasti ja helposti ilmaukset ja sanonnat syntyvät ja leviävät pienessä ankkalammessa.

Lue lisää

Samoin! Lisäksi on syytä ottaa huomioon, että vauvan ääntelyä on kahta lajia, alkuperäistä jokeltelua ja hiukan myöhemmin jokeltelulta kuulostavaa, joka onkin jo olevien sanojen tapailua.

Kiitos kaikille ketjussa asiasta kirjoittaneille. On suuri ilo löytää tähän yksinkertaiselta kuulostavaan asiaan näin monipuolisia näkemyksiä, perusteltuja ja intuitiivisia. Hienoa, että innostuitte asiasta. Mikäli tulee vielä lisää asiaa sivuavaa mieleen, antaa palaa vaan. Jo kerrottu täyttää vatsan jo aika hyvin, mutta jos jotakin uutta tulee mieleen, niin ketjun jatkeeksi voi laittaa.

Vanhin lapseni kärryissä istuessaan hoki rytmikkäästi vau vau vau vau.

Opetellessaan jokeltelemaan meidän pikkuinen monesti jutteli että höy-hö, vau-va. En ollut koskaan ennen miettinyt mistä vauva-sana tulee, oli aika hassua havaita että pikkuinen tuntui sitä niin selvästi toistelevan.

Vauva-hauva-faffajuttu kirjoitti:

Se viimeinen osa on nimenomaan omaa luovaa päättelyäni... ;)

En tiedä kenenkään huomanneen sellaista mahdollista yhteyttä, joten ei ole kirjallista lähdettä (joita en edes tunne). Tunnen kieliä, mutta olen maallikko etymologisissa asioissa. Juolahti vain intuitiivisesti mieleeni.

Vauvahan nimittäin näyttää pienenä ryppyiseltä vanhalta mieheltä, vaarilta... Joku on voinut sanoa: "mitäs meidän faffa" - ja ilmaisu on yleistynyt, koska se on kuvaava ja hauska... ;)

Toinen tulkintani on edellä oleva nimimerkillä vauva-hauva -kirjoittamani. Molemmat mielestäni mahdollisia.

Lue lisää

No tuo ei pidä paikkaansa. Älä esitä totuutena oman mielikuvituksen tuotteita.