Aluksi sanon, että olen entinen ylivieskalainen, nykyään helsinkiläinen.
En tiedä, minne avaudun asiasta, kun Helsingin sivuille kirjoitukseni hukkuisi ja mielenterveyspalstoja käy kattomassa vain harvat, eikä keskustelu siellä pysy aina asiallisena.
Ylivieskassa mun oli vaikee elää, mua pidettiin tyhmänä, ääliönä ja lestana. Pidettiin lestana siitä huolimatta, etten edes uskonut Jumalaan. Kun kerran syntyy lestadiolaiseen kotiin, on aina lesta, mulle sanottiin. Baareissa mulle vittuiltiin ja rukoilin uskovaisia kavereita. En niitä koskaan saanut.
Nyt asun Helsingissä. Olen alkanut käymään erilaisissa vertaisryhmissä joiden kautta olen tutustunut ihmisiin. Mutta minä en osaa elää niin, kuin ihmisten kuuluisi. Minulle naurettiin, kun en ymmärtänyt ns. baarietikettien päälle. Naurettiimpa myös sille, että minä en juo. Olen aina käynyt baareissa juomassa vain limsaa ja pitämässä muuten hauskaa. Esimerkiksi ns. krebaaminen on ollut mieluista puuhaa. Joistan kapakoista olen lentänyt niskapyllyotteella, kun minun on epäilty käyttävän jotain piristeitä. Kyllä sitä voi bailaa selvin päinkin, vai onko selvinpäin bailaajat hulluja?
Olen yrittänyt myös päästä lestadiolaisiin piireihin ja olen päässytkin. Lestadiolaiset ovat hirveen sydämellisiä ihmisiä ja hyväksyvät minut, vaikka olenkin varmasti ihan outo. Ainut vain, että minä en kykene uskomaan niin kuin he opettavat.
Osaateko sanoa, mistä löydän paikkani. Jos paikkani ei ollut Ylivieskassa, ei baareissa, ei rauhanyhdistyksellä eikä varsinkaan helluntailaisten piirissä... Enkä ole löytänyt paikkaa Helsingissäkään mistään, missä paikkani sitten on?
Törmäsin Rautatientorilla helluntailaiseen ja menin heidän tilaisuuteen. Mutta se oli ihan kamala.... Siellä äijät heilu ja raivos, kuin mitkäkin härät. Noiduttiin pois perkeleitä jne. Lestadiolaisten seuroissa sentään vallitsee rauhallinen ilmapiiri...
Onko uskonnollisuus mua varten. Baarit eivät ainakaan, koska siellä on ilonpito kielletty!
En tiedä, minne avaudun asiasta, kun Helsingin sivuille kirjoitukseni hukkuisi ja mielenterveyspalstoja käy kattomassa vain harvat, eikä keskustelu siellä pysy aina asiallisena.
Ylivieskassa mun oli vaikee elää, mua pidettiin tyhmänä, ääliönä ja lestana. Pidettiin lestana siitä huolimatta, etten edes uskonut Jumalaan. Kun kerran syntyy lestadiolaiseen kotiin, on aina lesta, mulle sanottiin. Baareissa mulle vittuiltiin ja rukoilin uskovaisia kavereita. En niitä koskaan saanut.
Nyt asun Helsingissä. Olen alkanut käymään erilaisissa vertaisryhmissä joiden kautta olen tutustunut ihmisiin. Mutta minä en osaa elää niin, kuin ihmisten kuuluisi. Minulle naurettiin, kun en ymmärtänyt ns. baarietikettien päälle. Naurettiimpa myös sille, että minä en juo. Olen aina käynyt baareissa juomassa vain limsaa ja pitämässä muuten hauskaa. Esimerkiksi ns. krebaaminen on ollut mieluista puuhaa. Joistan kapakoista olen lentänyt niskapyllyotteella, kun minun on epäilty käyttävän jotain piristeitä. Kyllä sitä voi bailaa selvin päinkin, vai onko selvinpäin bailaajat hulluja?
Olen yrittänyt myös päästä lestadiolaisiin piireihin ja olen päässytkin. Lestadiolaiset ovat hirveen sydämellisiä ihmisiä ja hyväksyvät minut, vaikka olenkin varmasti ihan outo. Ainut vain, että minä en kykene uskomaan niin kuin he opettavat.
Osaateko sanoa, mistä löydän paikkani. Jos paikkani ei ollut Ylivieskassa, ei baareissa, ei rauhanyhdistyksellä eikä varsinkaan helluntailaisten piirissä... Enkä ole löytänyt paikkaa Helsingissäkään mistään, missä paikkani sitten on?
Törmäsin Rautatientorilla helluntailaiseen ja menin heidän tilaisuuteen. Mutta se oli ihan kamala.... Siellä äijät heilu ja raivos, kuin mitkäkin härät. Noiduttiin pois perkeleitä jne. Lestadiolaisten seuroissa sentään vallitsee rauhallinen ilmapiiri...
Onko uskonnollisuus mua varten. Baarit eivät ainakaan, koska siellä on ilonpito kielletty!
Vastaukset 4
Vanhimmat
En ymmärrä. Miksi sinä et tule tavalliseksi seurakuntalaiseksi tavallisten seurakuntalaisten joukkoon. Et sinä tarvitse siihen mitään ihmisten tekemää ryhmää tai heidän hyväksyntäänsä. Kaste kantaa sinua, nyt ja aina.
Hän on kasvanut sisään ajatukseen, että seurakunta on Herra. Mikään ei lähde ihmisestä sisältäpäin, vaan tuodaan ihmiseen ulkoa seurakunnan johdon taholta. Mitään ei voi tutkia itse, mitään uskonnollisia omia tunteita ei voi olla, on vain seurakunnan johtohenkilöiden tulkinta, joka imetään sisuksiin siekailematta, pohtimatta, vastustelematta. Hän kuvittelee, että aivopesu on samaa kuin uskonnollisuus ja seurakunnan jäseneksi aivopestään. Voi! Hänenlaisiaan on niin monta!
Et usko minkään jumalan olemassaoloon, mutta silti pyrit mukaan jonkin seurakunnan toimintaan? Mitä mieltä tässä on? Uskonnottomana kaikki on yksinkertaisempaa eikä tarvitse haaskata aikaa mielikuvitusolennon palvontaan.
Hän tuo hyvin esiin leastadiolaisen nuoren sekavuuden - ei usko Jumalaan, mutta pyrkii johonkin seurakuntaan. Hänellä on se ajatus, että pitää kuulua johonkin porukkaan, jossa sitten totellaan johtajaa. Se on pääasia.