Kopistan väsyneenä kengistäni lunta ulko-ovellani. Jälleen yksi päivä takana, ajattelen. Avaan palelevin käsin oven ja astun sisään asuntooni. Tämä on minun valtakuntani. Paikka, jossa kukaan ei koskaan odota tai kaipaa.
Riisun osan vaatteistani ja kävelen keittiön kautta olohuoneeseen. Heittäydyn sohvalle, avaan television taustalle äänettömälle ja laitan levyn soimaan. Paholaisen musiikkia, ilkikurista rujoa meteliä. Sihautan juomani auki ja otan pitkän ryypyn. Huokaisen, sillä tiedossa on taas pitkä ilta. Yksin.
Muistelen sitä päivällä näkemääni uskovaista, joka aina esiintyy niin hurskaana ja puhuu raamatunlauseita. Vanhoillislestadiolainen. Väittävät, että uskovia on vain yksi joukko joka pelastuu. Heidän joukkonsa. Päässäni alkaa kiristää muistellessani sitä ylimielistä asennetta, jolla tuo uskovainen perustelee asioitaan ja on täysin vakuuttunut omasta uskostaan. Vedän syvään henkeä rauhoittuakseni.
Minulla ei ole uskovien yhteisöä, eikä juuri edes ystäviä. En siteeraa raamattua, vaan hyllyssäni Valtaojan ja Enqvistin teokset ovat sulassa sovussa vierekkäin. Filosofiaakin luen silloin tällöin. Ja muita uskontoja, niitä mystisempiä. En koe ylimaallista rauhaa, mutta toisinaan kosmologiaa lukiessani koen välähdyksen jostakin ihmistä suuremmasta. Universumi on suunnattoman suuri, kylmä ja se ei välitä ajatuksistamme. Se saa mielen nöyräksi.
Lasten riemu ei kuulu näiden seinien sisällä, ajattelen viedessäni tyhjää pulloa keittiöön. Sellaiset pikku riiviöt, meluavat vain kaiken aikaa ja sotkisivatkin joka paikan. Lisääntykää ja täyttäkää maa, niin. Mielestäni maailma on jo melko täysi. Liikakansoituksestakin on puhuttu. Ilmastonmuutos on tullut vieraaksemme ja sen kanssa täytyy oppia elämään. Vieläkin tärkeämpää on ne pienet ja suuret valintamme, jota ympäristön vuoksi teemme. Päivittäin. Emme ole luonnon yläpuolella, vaan osa sitä.
Palaan takaisin sohvalle ja laitan pitkäkseni. Valvokaa, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä. En jaksa enää olla hereillä. Suljen silmäni ja annan mieleni tyhjentyä. Unen ja valveen rajamailla näen, miten kauniisti tanssivat naiset tulevat hiljalleen kiemurrellen kohti. He katsovat hymyt huulillaan kysyen silmiini. Yksi viittilöi tulemaan luokseen. Tämä ei ole vielä unta, mutta en ole täysin hereilläkään. Hetki kahden olevaisuuden välillä on kovin lyhyt, mutta se on kauniimpaa, kuin mitkään sanat. Minun hetkeni.
Riisun osan vaatteistani ja kävelen keittiön kautta olohuoneeseen. Heittäydyn sohvalle, avaan television taustalle äänettömälle ja laitan levyn soimaan. Paholaisen musiikkia, ilkikurista rujoa meteliä. Sihautan juomani auki ja otan pitkän ryypyn. Huokaisen, sillä tiedossa on taas pitkä ilta. Yksin.
Muistelen sitä päivällä näkemääni uskovaista, joka aina esiintyy niin hurskaana ja puhuu raamatunlauseita. Vanhoillislestadiolainen. Väittävät, että uskovia on vain yksi joukko joka pelastuu. Heidän joukkonsa. Päässäni alkaa kiristää muistellessani sitä ylimielistä asennetta, jolla tuo uskovainen perustelee asioitaan ja on täysin vakuuttunut omasta uskostaan. Vedän syvään henkeä rauhoittuakseni.
Minulla ei ole uskovien yhteisöä, eikä juuri edes ystäviä. En siteeraa raamattua, vaan hyllyssäni Valtaojan ja Enqvistin teokset ovat sulassa sovussa vierekkäin. Filosofiaakin luen silloin tällöin. Ja muita uskontoja, niitä mystisempiä. En koe ylimaallista rauhaa, mutta toisinaan kosmologiaa lukiessani koen välähdyksen jostakin ihmistä suuremmasta. Universumi on suunnattoman suuri, kylmä ja se ei välitä ajatuksistamme. Se saa mielen nöyräksi.
Lasten riemu ei kuulu näiden seinien sisällä, ajattelen viedessäni tyhjää pulloa keittiöön. Sellaiset pikku riiviöt, meluavat vain kaiken aikaa ja sotkisivatkin joka paikan. Lisääntykää ja täyttäkää maa, niin. Mielestäni maailma on jo melko täysi. Liikakansoituksestakin on puhuttu. Ilmastonmuutos on tullut vieraaksemme ja sen kanssa täytyy oppia elämään. Vieläkin tärkeämpää on ne pienet ja suuret valintamme, jota ympäristön vuoksi teemme. Päivittäin. Emme ole luonnon yläpuolella, vaan osa sitä.
Palaan takaisin sohvalle ja laitan pitkäkseni. Valvokaa, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä. En jaksa enää olla hereillä. Suljen silmäni ja annan mieleni tyhjentyä. Unen ja valveen rajamailla näen, miten kauniisti tanssivat naiset tulevat hiljalleen kiemurrellen kohti. He katsovat hymyt huulillaan kysyen silmiini. Yksi viittilöi tulemaan luokseen. Tämä ei ole vielä unta, mutta en ole täysin hereilläkään. Hetki kahden olevaisuuden välillä on kovin lyhyt, mutta se on kauniimpaa, kuin mitkään sanat. Minun hetkeni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minulla menee paremmin kuin sinulla. Minua ei esim häiritse toisen ihmisen henkilökohtainen aivotoiminta, siis usko. Keskityn uskossani nauttimaan rauhasta ja vapaudesta, ilosta puhumattakaan..
Onko tässä Jeesuksen sanat vanhoillislestadiolaisille:
##Menkää pois minun luotani, te kirotut##
heinolan kameli! Kusi kyttyröissäsi on käynyt vähiin?