Olen kamppaillut ahdistuneisuushäiriön kanssa yli puolet elämästäni. Olen nyt 30 ja tuntuu ettei mun elämä on junnannut paikoillaan viimeiset 14 vuotta, eli sen ajan kun peruskoulusta valmistuin. On mulla tosin pari ammattia mutta ei mitään työkokemusta. Nyt olen miettinyt jopa kolmannen ammatin hankkimista, mutta en enää kehdtaa kun tiedän totuuden. Ongelmani on tosiaan se etten pysty siirtymään työelämään. Olen yrittänyt mutta ahdistus menee niin pahaksi ettei se vaan onnistu. Ahdistuneena olo on kuin 40 asteen kuumeessa ja vatsataudissa samanaikaisesti. Eli tulen ns. työkyvyttömäksi. Ihmettelen miten olen saanut harjoittelut suoritettua, tosin niissä on ollut se, että ne loppuvat joskus. Viimeisimmän harjoittelun aikana laihduin 15 kiloa 2 kuukaudessa kun en syönyt mitään. En vain ahdistukseltani pystynyt.
Tämän perusteellaa voin sanoa ettei mun elämäntarkoituksena tosiaankaan ole uran tai muunkaan itseäni hyödyttävän asian eteen työskentely. Lisäksi en uskalla edes haluta lapsia. Kun oman elämän kanssa eläminen on vaikeaa niin kuinka vaikeaa se on sitten lasten kanssa. En tiedä haluaisinko lapsen, suurempana ajatuksena on se että pilaan sen lapsen elämän kuten oma äitini teki minun kanssani. En myöskään pysty parisuhteeseen. Mun on parempi olla yksin. En halua pilata kenenkään elämää sillä että se on mun ja mun ongelmien kanssa.
Psykoterapia ja mielenterveyshoidon kokemusta mulla on jo 8 vuoden ajalta. Lisäksi käytössä on ollut erinäisiä lääkkeitä. Ratkaisua niistä en ole tähän päivään mennessä saanut joten tuskin tulen saamaan.
Itken välillä iltaisin. Yleensä en tosiaan itke. Itken kahdesta syystä. Paskasta lapsuudestani joka pilasi elämäni. Välillä itkien rukoiile Jumalaa. En pyydä Jumalalta tosin mitään hyvää. Pyydän että hän päästäisi minut pois täältä. Pyydän sairaskohtausta, tulppaa tai vaikka sitä syöpää joka veisi mut täältä pois.
Tämän perusteellaa voin sanoa ettei mun elämäntarkoituksena tosiaankaan ole uran tai muunkaan itseäni hyödyttävän asian eteen työskentely. Lisäksi en uskalla edes haluta lapsia. Kun oman elämän kanssa eläminen on vaikeaa niin kuinka vaikeaa se on sitten lasten kanssa. En tiedä haluaisinko lapsen, suurempana ajatuksena on se että pilaan sen lapsen elämän kuten oma äitini teki minun kanssani. En myöskään pysty parisuhteeseen. Mun on parempi olla yksin. En halua pilata kenenkään elämää sillä että se on mun ja mun ongelmien kanssa.
Psykoterapia ja mielenterveyshoidon kokemusta mulla on jo 8 vuoden ajalta. Lisäksi käytössä on ollut erinäisiä lääkkeitä. Ratkaisua niistä en ole tähän päivään mennessä saanut joten tuskin tulen saamaan.
Itken välillä iltaisin. Yleensä en tosiaan itke. Itken kahdesta syystä. Paskasta lapsuudestani joka pilasi elämäni. Välillä itkien rukoiile Jumalaa. En pyydä Jumalalta tosin mitään hyvää. Pyydän että hän päästäisi minut pois täältä. Pyydän sairaskohtausta, tulppaa tai vaikka sitä syöpää joka veisi mut täältä pois.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Nykyajan ongelma on että ihmiset ovat niin kielteisiä ja puuttuu sellainen toisten innostaminen ja välittäminen. Ei esim oteta yhteyttä toiseen ihmiseen ihan noin vaan "että soitanpa tässä sinulle ihan muuten vaan, ei oo asiaa, mutta mitä sulle kuuluu".
Lehdet toitottavat vain huonoista uutisista (tai sitten julkkiksista).
No, pittää yrittää itse luoda valoa ja sisältöä elämäänsä.
Ei sun kannata miettiä enää äitiäsi, niin monella on sellainen äiti. Yleistä Suomessa.
Kyllä sinä pystyt parisuhteeseen. Mikset muka et?
Ei oo vain kolahtanut kohdalleen. Ei monelle muullekaan.
Lainaapa joku elämänteoskirja ja lue miten muut ovat selvinneet hyvään elämään.
Kirjasto on pullollaan "myönteisyyskirjoja". Käy valkkaamassa kirjastossa, ja tee jotain kivaa itsellesi!
Tee vaikka lista, mihin kirjoitat omia ehdotuksia, miten voit parantaa ja ilostuttaa elämääsi.
On sinulla syytä elää, kesä on tulossa, olet nuori ja itse voit vaikuttaa tilanteeseen.
Kun huomenaamulla heräät, niin päätä että tästä päivästä tulee upea päivä ja niin siitä tulee!
Kaikkea hyvää sinulle!
Hienoa että sinulla vaikuttaa olevan usko Jumalaan. Kyllä sinun elämällä on tärkeä tarkoitus täällä ja olet arvokas ihminen, vaikka en jaksaisi tehdä yhtään palkallista ansiotyöpäivää. Ja voihan olla että vielä eheydyt ja vapaudut tuosta ahdistuksesta. Toivoa ei kannata heittää.
Jospa sinulle löytyy tehtäviä, joita voit tehdä ihan vapaaehtoisuuden periaatteella jos pääset eläkkeelle.
Ihan olen kyllä samaa mieltä kanssasi, että lasta ei kannata hankkia, jos ei ole voimia ja resursseja kasvattaa ja hoitaa. Minullakaan ei ole lasta ja en koe eläväni tyhjää elämää. Jos haluat tehdä jotain lasten hyväksi, niin voit hankkia vaikka kummilapsen kehitysmaasta. Kannatus on yleensä noin 30 euroa/kk.
Ja onhan kotimaassakin mahdollista olla varatäti lapselle ja ottaa vastuuta voimavarojen mukaan.
Ja noista lapsuuden rankoista kokemuksista kannattaa jutella ja työstää. Ole avoin terapiassa.
Minulla tulee paniikki ahdistuneisuushäiriön puhkeamisesta noin. 25v.
Itsemurhayrityksiä 7 kappaletta. Lääkkeiden yliannostus, sekavassa lääketokkurassa sillalta jokeen hyppäämisyritys, ym. Kuitenkin olen vielä tässä kirjoittamassa, koska en uskaltanut tehdä sitä lopullista ratkaisua kuitenkaan koskaan. Olen myös ollut psykiatrisella osastolla useita kuukausia, mutta nyt olen saanut lääkitykse joka toimii ja olen kuntoutunut työelämään. Olen myös kokenut eron. Töissä pystyn käymään lääkkeiden avulla, mutta iltaisin nukkumaan mennessä työt ja muut murheet tulevat aina mieleeni. Ehkä en pääse tästä ikinä eroon, mutta kuitenkin pystyn elämään kaiken tämän tuskan keskellä. Joskus on niitä helpompia päiviä, mutta yleensä elän jatkuvassa stressitilassa. Jospa se kesä toisi tullessaan jotain lohdutusta, kun pääsee luontoon rauhoittumaan töiden jälkeen. Onneksi itsemurha ajatukset ovat ohi, en voisi riistää itseltäni elämää ja tuottaa läheisille omantunnon tuskia ja surua. Hyvää kevään odotusta teille kaikille samojen ongelmien kanssa kärsiville, kyllä me jaksetaan. :)
Miten kuolemanpelosta kärsivä pystyisi tekemään itsemurhan?
Muuta sanottavaa tässä ei ole kuin että koita jaksaa! Jumala ei päästä pois ennen kuin aika on tullut, niin pahalta kuin se ajatus tuntuukin. Tiedekin kehittyy koko ajan, joten ehkä kohta sinäkin saat avun. Elämmehän vuotta 2016 ja kaikenlaista konstia on tarjolla.
Ihan täysin samat fiilikset täälläkin. Itse olen nyt 27-vuotias ja kans jostain 16-17-vuotiaasta lähtien kamppaillut vakavan ahdistuneisuushäiriön, masennuksen ja sosiaalisten tilanteiden pelon kanssa. Voin kertoa että kun ei ne ongelmat ole tähän mennessä ratkennut vaikka lähes kaikkea on yritetty niin ei ne kyllä valitettavasti lähes 100 prosenttisella varmuudella tule koskaan ratkeamaankaan.
Näen itsemurhan ainoana vaihtoehtona mutta en minäkään uskalla tehdä sitä eikä ole vielä tullut yritettyäkään vaikka mielessä on ollut jo ties kuinka monta vuotta. Pakko kait se on vaan kärsiä vaikka ei tämä kyllä ole mitään ihmisarvoista elämää tällainen. Ainut mitä voi toivoa on että saan jonkun äkillisen sairaskohtauksen johon menehdyn tai jään vaikka auton alle.
Lisättäköön nyt vielä että sen kyllä kestän etten ole työkykyinen mutta sitä en että tulen lähes 100 prosentin varmuudella elämään koko elämäni ilman naisystävää ja ilman naisen kosketusta. Tietäisittepä vaan kuinka monta yötä on tullut valvottua tuota asiaa murehtien.
Mielestäni 30 vuotta ikää tai jotain sinnepäin on aika vähän sen asian toteamiseen, onko elämä elämisen arvoista. Inhottavinta on tietysti se, että on koko ajan ahdistunut, se estää tekemästä asioita itsensä hyväksi.
Minä taas pidän tuota 30-vuotta ihan viimeisenä takarajana sille että asioiden täytyis muuttua tai muuten ei koskaan tapahdu mitään ja asiat vaan junnaa paikoillaan.
Miksi se on joku takaraja? Kolmekymppinenhän on vielä nuori ja siinä iässä kaikki on mahdollista.
Kokemukseni mukaan asiat muuttuvat koko ajan. Mikään e junnaa paikallaan. Pitää vain etsiä niitä muutoksia, mutta kuten sanoin niin vaikeaa se on silloin, kun on pirun ahdistunut tai on muita esteitä, vaikkapa henkilökohtainen talouskuralla.
Eli tiivistetysti: elämä on muutosta, ahdistus pysyvää.
No onhan se ihan mahdotonta löytää esimerkiksi elämänkumppania itselleen jos on niin pirun ahdistunut ja pelokas ettei pysty edes treffeille menemään tai ei ensinkään edes saa tilaisuuksia mennä sinne treffeille.
Siksipä sinun kannattaa unohtaa se elämänkumppanin etsiminen tai miettiminen ja keskittyä ihan muihin asioihin. Niihin mitä voit. On mahdollista, että sitä kautta ahdistuksesi hellittää ja löydät toisen sitten myöhemmin.
Ja jos et löydä, niin ei se ole elämää kaatava asia. Nuorena minäkin luulin, että jos löytäisin jonkun, joka ei jättäisi minua (miehet olivat silloin ja myöhemminkin erittäin kranttuja) niin elämäni muuttuisi paremmaksi. Sittemmin olen todennut, että elää voi yksinkin, kunhan elämässä on muita juttuja, jotka antavat mielihyvää aika ajoin. Jokaisen on löydettävä ne itse.
Olisinpa kolmekymppinen ja tällä ajatusmaailmalla varustettu mitä nyt! Siksi sanon, että sen ikäinen on nuori.
Mitä jos kaikki muu tuntuu merkityksettömältä juuri siksi kun ei löydä sitä elämänkumppania enkä minä pysty juuri mihinkään muuhunkaan voimakkaan ahdistuneisuuden takia. Ei siinä paljon muita vaihtoehtoja tule mieleen kuin päättää päivänsä. Itsemurhan tekeminenkin vain on todella vaikeaa etenkin siksi kun on kuitenkin vielä läheisiä elossa.
No jos sinulla on läheisiä, niin ei ole syytä valittaa! Arvosta sitä mitä sinulla on.
On meitä, joilla ei ole ikinä ollut myöskään niitä läheisiä eikä tule olemaankaan. Maastako ne kasvaisivat?
Jos lataat kaiken san varaan, löydätkö elämänkumppanin, niin kehottaisin edelleen sinua muuttamaan ajatustapaa. Ei toinen ihminen ole sitä varten, että se tuo elämällesi merkityksen. Sinä itse sen teet, vaikka on se joskus vaikeaa, monestakin syytä, ei siksi ettei ole kumppania.
Mielestäni kannattaa tehdä ensin ja jättää sen miettiminen, tuntuuko musta nyt tältä vai tolta. Se tunne tulee sitten perässä, jos on tullakseen. Kannattaa kokeilla kaikenlaista, mikä se oma juttu on.