Minulla on ikävä aikaa kun pystyin tunteen iloa aidosti. Nykyään nauran ja hymyilen mutta aina takana silloinkin musta synkkyys ja raskas taakka joka painostaa taka-alalla varjostaen kaikkea iloa.
Mitä tämä tällainen elämä on jossa ilo ei ole iloa kuin hetkittäin?
Mitä teen elämällä jossa ottajia olisi kasapäin, mutta mä en pysty tuntemaan mitään? Haluan vain käpertyä itseeni yhä enemmän ja piiloutua.
Yleensä tunnettaisiin edes iloa siitä että on haluttu.. mutta mut se saa vaan itkemään, koska tajuan silloin yhä selvemmin etten pysty tuntemaan iloa ja mielihyvää enää kuin silloin tällöin. Katkoja mielihyvä lähetyksissä varmaankin..
Mitä mä teen elämällä jossa silloinkin kun joku on kiinnostunut luulen että se leikkii tai että se tykkääkin jostain toisesta, koska mussa on niin paljon virheitä?
Tämä jatkuva väkisin elämässä roikkuminen saa mut niin väsyneeksi. Mitä mieltä on elää tuntematta mistään mielihyvää tai iloa? Kaikki "elämänsuolat" ovat silloin riisuttu.
En minä kuolemaa haudo, puran vain oman mielen synkkyyttä ja ahdistusta ulospäin. Sanojahan nämä vain jolla kuvaan sitä mitä mä tunnen 24/7 sisälläni. Jotain mikä valvottaa, häiriinnyttää unia, varjostaa ilon hetkinä, itkettää surun hetkinä, saa ahdistuneeksi, huolestuneeksi, hermostuneeksi, toivottomaksi ja kärsimättömäksi.
Mitä tämä tällainen elämä on jossa ilo ei ole iloa kuin hetkittäin?
Mitä teen elämällä jossa ottajia olisi kasapäin, mutta mä en pysty tuntemaan mitään? Haluan vain käpertyä itseeni yhä enemmän ja piiloutua.
Yleensä tunnettaisiin edes iloa siitä että on haluttu.. mutta mut se saa vaan itkemään, koska tajuan silloin yhä selvemmin etten pysty tuntemaan iloa ja mielihyvää enää kuin silloin tällöin. Katkoja mielihyvä lähetyksissä varmaankin..
Mitä mä teen elämällä jossa silloinkin kun joku on kiinnostunut luulen että se leikkii tai että se tykkääkin jostain toisesta, koska mussa on niin paljon virheitä?
Tämä jatkuva väkisin elämässä roikkuminen saa mut niin väsyneeksi. Mitä mieltä on elää tuntematta mistään mielihyvää tai iloa? Kaikki "elämänsuolat" ovat silloin riisuttu.
En minä kuolemaa haudo, puran vain oman mielen synkkyyttä ja ahdistusta ulospäin. Sanojahan nämä vain jolla kuvaan sitä mitä mä tunnen 24/7 sisälläni. Jotain mikä valvottaa, häiriinnyttää unia, varjostaa ilon hetkinä, itkettää surun hetkinä, saa ahdistuneeksi, huolestuneeksi, hermostuneeksi, toivottomaksi ja kärsimättömäksi.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Oletko nainen?
Olen.
Oletko jo kauan ollut siinä tilassa? :(
Omalla kohdallani olen soittanut ja pyytänyt jättämään rauhaan! Toiminut aina parhaiten..
Elän itse samankaltaisessa tilanteessa, mutta pahan olon lähde on erilainen. Se vaikuttaa jatkuvasti taustalla ja heijastuu myös niihin hetkiin, joissa tulisi iloita.
Ikäsi ei käy ilmi, eikä se onko sinua hyväksikäytetty joskus tai vast. Miksi et voi luottaa? Mielestäni sinun olisi päästävä käsittelemään taustalla vaikuttavaa asiaa, oletan sen käsittelyn olevan kesken.
Itseäni vaivaa se, että joukko ihmisiä teki minua koskevan päätöksen kuulematta asiassa minua. Kaikkien vuosien jälkeen olisin mielestäni ansainnut sen, mutta ei. Se ei käynyt heille. Mitä ne olis siinä menettäny?
Päättivät kuulemma minun parhaakseni. Mitään perusteluita eivät osanneet kuitenkaan selittää. Mä tulkitsen asian, niin että ne eivät uskaltaneet, raukat! Leima otsaan lyötiin kyllä niin pontevasti!
Voisitko sinä käsitellä asiaasi jonkun kanssa, vaikka ulkopuolisen ammattilaisen? Käydä siis kunnolla läpi, mistä kipu tulee.
Sitten voisit vaan lähteä elämään. Hieman varovainen saa ihmissuhteissaan kyllä olla, mutta vainoharhaiseksi ei kannata ruveta. Menet ja elät omana itsenäsi, niin huomaat kyllä ihmisten hyvyyttäkin.
Ihminen joka sinusta aidosti välittää ja haluaa sinuun tutustua, on kyllä valmis etenemään sinun tahtisi mukaan. Sitä sinun ei tarvitse epäillä.
No toki tälläkin on rajansa. Esim. jos vanhan pojan äiti kontrolloi 50 v poikansa elämää sillä tasolla, että antaa puhtaat alusvaatteet kolmesti viikossa, niin kuka nainen sellaiseen mukaan lähtee ; )
Kysymys kai enemmän tällä hetkellä mielialasta joka on hiukan laskenut.. taustalla tietenkin myös pettymyksiä ihmissuhteissa ja huonoja kokemuksia, mutta ne on kaukaisemmassa menneisyydessä. Nyt ihan tässä hetkessä on varmaan mieliala joka pysyy kovin matalalla. Huolissaan jo olostani hiukan kun se on nyt laskenut pikkusen liikaa.
Kuvaan aloituksessa masentuneisuutta, masennus potilaan tuskaisuutta.
Toivottomuuden tilaa jossa kosketus mielihyvää ja iloon katoaa sairauden myötä.
Sairauden jatkuessa katoaa mielenkiinto elämää kohtaan. Kiinnostus muihin ihmisiin laskee ja kyky kiinnostua toisista ihmisistä alkaa heiketä.
Minulla on näitä päiviä vielä joskus. Olen toipumassa, mutta ajoittain vielä tunteeni on aamun kirjoituksen kaltaisia. Minun kokemana se on tuollaista sillä hetkellä. Ulkopuolinen taas näkee tilanteeni paljon valoisampana. Se on näkökulmasta kiinni.Minun näkökulma on masennus hetkillä synkkä ja toivoton. Antaa ehkä toisaalta väärääkin kuvaa tilanteeni todellisuudesta, kun pääsee masennus minä avautumaan. Muiden mielestä tilanteeni on kaikkea muuta kuin toivoton ja synkkä.
Tämä on kuin masennuspäiväkirja. Pahimmillaan masennus ja siitä toipuminen on toivosta epätoivoon ja kärsivällisyydestä hermostuneeseen kärsimättömyyteen humpsahtelua. Se on Toiveikkuutta ja taas masennuksen hetkillä toivottomuutta ettei se koskaan sittenkään lopu ja että ei jaksa enää vetää itseään kokonaan kuiville sieltä.
Tänään on taas ollut yllättävän huono päivä. Tällaisia ei ole ollutkaan sitten viime syksyn.
Aamu alkoi itkulla "mä en jaksa enää",
työssä aamulla vessassa romahdus ja itku "mä en jaksa enää",
Lounastauolla vessassa romahdus itkut "mä en jaksa enää"
Työmatkalla kotiin ahdistus itkut "mä oon niin väsynyt etten ihan totta jaksa enää"
Kotona suoraan sänkyyn peiton alle ja itkut: "Mä en jaksa "
Masentunen työssä käynti uupuneena on pahimmillaan tätä..
Minulla näitä on enää harvakseltaan... silti aina välillä voi viikko mennä tällaisilla oloilla.
Töissä hetkittäin heräilin siihenkin todellisuuteen että otan nyt liian raskaasti asioita. Monilla tilanne paljon huonompi, silti tipahdin sen heräämisienkin välillä takaisin surumielisyyteeni ja siihen ajatukseen ettei tästä ihan oikeasti tule yhtään mitään. Kaikki niin huonosti.
Hassua kuinka itse näkee tällaisissa oloissa asiat niin mustasti vaikka todelisuudessa mikään ei kovin hullusti edes ole. Se on vain se sairaus johon hermostunut ja joka minua välillä lannistaa.
...vaikka toisinaan...
tekisi mieli heittää kolikkoa ja antaa sen päättää hengestäni. Kuvastaa kai sitä miten yhdentekevää mulle se on ja kuitenkaan ei ole.
Elämä on ollut täysin samantekevää jo pitkään. En välitä mistään, en toivo mitään, mutta toisaalta en pelkääkään mitään. Ei tämä tästä tule enää kummemmaksi muuttumaan. Välillä on ohikiitäviä parempia hetkiä ja aivan pienissä silmänräpäyksissä saatan tuntea iloa jostain. Se ei vain koskaan kestä muutamaa sekuntia pitempään.
Teen tai en tee, yritän tai en yritä, niin lopputulos on sama. Kaikki vajoaa samaan merkityksettömyyteen. Hiljattain tajusin, ettei minulla oikeastaan ole mitään annettavaa kenellekään millään kovin syvällisellä tasolla. Vaikka auttelenkin ja toivon hyvää kaikille, niin ei minussa ole esimerkiksi rakkautta tai intohimoa, jota voisin osoittaa toiselle. Vielä kun tajuaisin olla toivomatta niitä itsellenikin.
Väsymys elämään ja tunne siitä, että on vain tyhjä kuori ovat alati läsnä. Ja olen yrittänyt muuttaa asioita kaikin voimin ja jokaisella keksimälläni tavalla - eivät ne muutu. Olen tällainen ja en voi hyväksyä sitä.
Tuttua juttua. Tiedän tarkalleen mitä kerrot. Samoja olen kokenut minäkin joskus.
Enää onneksi vain harvoin.
Itseäni hajottaa tällä hetkellä ehkä eniten se kun katselen toisia ihmisiä. Heille monet sellaiset ihan tavalliset asiat on helppoja jotka minulle vaatii paljonkin ylimääräisiä ponnisteluja. Vapautunut nauru, hymy, niitä näitä juttelu ilman huolen häivää Antaisin mitä vain jos voisin edes viikon verran yhtä jaksoisesti pystyä jälleen siihen.
Nykyään pystyn siihen päivittäin mutta silloin vain hetkittäin. Välillä unohdan hetkeksi kaikki painostavat huolet ja huomaan eläneeni puoli tuntia tai tunnin vapaana taakoista. Huomaamattani hymyillyt aidosti, nauranut ja jutellutkin niitä näitä..
Sitten taas ihan yhtäkkiä se elämäni todellisuus kolahtaa jostain tietoisuuteeni ja putoan takaisin raskaan taakkani kantajaksi.
Vertaistuesta on minulle ollut apua. Toisista samassa tilanteessa olevista jotka ehkä jakaa saman sairauden. Helpottavaa kun ei tarvitse jollekin selittää mitä tuntee kun toinen tajuaa sen puolesta lauseesta ja osaa ehkä sanoa jotain sellaista joka helpottaa tuskaa. Pelkästään se että tietää että ei ole ainoa joka saman ongelman kanssa painii auttaa.
Tavallisia juttuja itsekin kaipaan. Tosin olen aika lailla luovuttanut niiden suhteen. Katson ihmisiä ja en osaa kuvitella itseäni heidän sijalleen. Ennen pystyin pakenemaan merkityksettömyyttä työhön, mutta sekään ei tunnu enää toimivan. Ja nyt työntekokin on alkanut todella kärsiä. Tämä vielä ahdistaa, mutta sekin on alkanut lientyä.
Olen tottunut pärjäämään itsekseni enkä avaudu kovin helposti toisille ihan kaikista asioistani. Siksi vertaistuki ei kohdallani toimi. En mitenkään aktiivisesti hae kuolemaa, mutta jos minulla nyt todettaisiin vaikkapa jokin vaikea sairaus, niin en hoidattaisi sitä.
Joskus kun on pidempään ollut parempi olo, niin on kuvitellut päässeensä kuiville. Tosiasiassa itseään ei pääse pakoon. Tartun herkästi tunteisiini ja menen usein niissä syvälle. Tämä välinpitämättömyyden kokeminen lieneekin jokin psyyken suojelureaktio voimakkaisiin tunnekokemuksiin. Ja se tuottaa kroonisen väsymyksen, josta en ole päässyt eroon liikunnalla enkä ruokavaliolla.
Silloin parisen vuotta sitten kun eksyin tänne ensimmäistä kertaa, oli tänne kirjoitetyuissa viesteissä mukana paljon huumoria ja ne olivat muutenkin paljon valoisampia. Joskus juttuja lukiessa naureskelin itsekseni ääneen, nykyään näitä lukiessa alkaa lähinnä ahdistamaan se paha olo mikä näistä välittyy.
Joo, mä en paljoa täällä pysty lukemaan, koska palstalla niin ilkeää kirjoittelua. Se tarttuu minuun ahdistuneisuuden muodossa.
Liikaa pahoja ihmisiä, liikaa katkeruutta,Liikaa häiriintyneisyyttä, liikaa sellaista joka saa aikaan ajatusta että eihän tässä elämisessä täällä ihan oikeasti ole mitään järkeä.
Nyt siirryn taas iloisempien ja luultavasti (kirjoitettujen viestien perusteella) myös terveempien henkilöiden pariin. En viitsi sairastuttaa itseäni täällä. Adios ! :)
Itse ajattelen, että mitä merkitystä on sellaisella että on haluttu, suosittu tms. jos asioissa ei ole mitään syvempää. Kuka tekee sellaisella mitään? Ok, se voi nostaa itsetuntoa, mutta so what? Jokainenhan toivoo onnistuvansa jossakin työssä tms. ja se on riemua, mutta uskoisin että moni kaipaisi sitä riemuakin, aitoa riemua ja sen jakamista jonkun toisen kanssa. Monista asioista voi iloita ja riemuita ja funtsia kuinka hyvin asiat on, mutta silti jotain voi puuttua.
Merkitys tulee siinä että yleensä sen pitäisi juurikin kohottaa itseluottamusta ja itsetuntoa, mutta minua rassaa kun minä en tunne mitään tai sitten alkaa vain itkettään. Se ei ole normaali reaktio. Siinä on se ongelman ydin.
Kerron vertais tarinan: olen kokenut yhden täydellisen loppuunpalamisen, mihin liittyi totaalinen romahtaminen henkisesti. Sairaalassa kykenin vain itkemään kun joku kysyi "mitä tänään kuuluu"? Tilanteeseen liittyi läheisesti myös se, että läheisin ihminen eli puolisoni jätti minut täysin yksin. Hän sanoi, että sairastuminen oli minun syytäni, ja johtui siitä että olin omituinen. Terapiassa hän istui hiljaa, ja minä vain itkin. Palasin kotiin, sairaalasta, koska en uskaltanut muuttaa yksin ajatuksineni. Joka päivä toivoin, että sairastuisin syöpään tai johonkin "hyväksyttävämpään" sairauteen johon kuolisin, jotta perheeni voisi kuolemani jälkeen puhua minusta hyvää. En olisi hullu sairas, joka ei kestänyt paineita vaan hajosi. Kävin yksin terapiassa, ja itkin siellä tunti toisensa jälkeen terapeutin toistellessa sitä, kuinka hyvin asiat ovat, ja eikö kaikki olekin kunnossa? Nukuin päivät ja heräsin iltapäivällä tekemään ruokaa jotta mies ei olisi minulle vihainen. Siivosin raivoisasti muutaman päivän välein. Lopetin lääkkeiden syömisen päästyäni jollakin tapaa itseni herraksi ja käytyäni jokaisen sairastumisen aikaisen ajatuksen läpi itsekseni, pienensin annokset niin kauan että pärjäsin ilman. Sen jälkeen palasin töihin, ja yhtäkkiä olen vahvin kaikista henkisesti, koska näen että ihminen voi hajota ja sen jälkeen koostua. Ymmärrän loppuun palavia ja osaan auttaa heitä. Vain narsismi, kylmä tunteettomuus on sellaista jota en ymmärrä. Mutta elin kuukausia haaveillen vakavasta ja ymmärrettävästä, fyysisestä sairaudesta. Niin mustaa aikaa ei varmaan voi tulla kenellekään ja olin täysin yksin. Pikkuhiljaa se helpotti, ja opin ajattelemaan ja hyväksyin itseni myös henkisenä olentona. Rikkonaisen astian voi korjata, eikä siihen tarvita kuin aikaa, kyyneleitä sekä ymmärrys siitä että ihmisen sisimmässä on muutakin kuin fysiikkaa ja kemiaa.
Nyt ymmärrän yskän paremmin. Olen sivusta seurannut aikoinani erään lapsuuden tuttuni mielialan hoitoa ja masennus-taipumusta. Takana ja stimulaationa oli stressiä akselilla opinnot-koti-olot ja raskauden jälkeinen "masennus"-tila.
Hän söi vuositolkulla mielialalääkkeitä ja kävi psykoterapiassa (kuului siihen pahiten luokiteltuun ryhmään). Aivot eivät kuulemma erittäneet tarpeeksi jotain välittäjäainetta. Hän pystyy nykyään jonkinlaiseen perhe-elämään ja puuhasteluun (työelmässä ei ole mukana).
En kyseenalaista lääkäreiden diagnooseja ja vast. hoitosuosituksia kun en tiedä muita tapauksia enkä tätäkään tarpeeksi yksityikohtaisesti. Ihmettelen kuitenkin vuositolkulla syötäviä pillereitä ja psykoterapiaa (siis reilusti yli 10 v) kun kyseessä ei ole mikään tragedia tai oikeesti vakava trauma, jossa olis vaikka ihmishenkiä menny.
Niin eikö ne aivot eritä kun lähdetään harrastamaan ja elämään, siis ylös, ulos ja lenkille-tyyliin. Kun kaikille löytyy varmasti mielekästä tekemistä. Mulle tuli semmoinen kuva, että saunakin oli alkuun kielletty ja tyyppi tosiaan hautautui, lähes muumioitui. Ajattelin jälkikäteen myös, että ko tuttu ei edes halunnut tavallaan parantua, kun olisi menettänyt isot tukirahat luokituksen muuttuessa. Tästä on aikaa sittenainakin se 15 vuotta, että on varmaan metoditkin muuttuneet.
Tsemppiä kuitenkin teille. Toivon että löydätte onnen elämäänne.
Mä en ole syönyt lääkkeitä tähän minun sairauteen kuin kolme vuotisen "sairausajan" aikana 5 viikkoa. Lopetin sen leikin lyhyeen. Olen hoidatuttanut itseäni työllä, liikunnalla ja sosiaalisilla ympyröillä. Yrittänyt väkisin roikkua normaali elämässä kiinni vaikka ajoittain vaikeaa ollutkin.
Sairauslomilla olin alussa n. 2 kk, mutta sen jälkeen en ole yhtä viikon mittaista burn out- vaaran sairauslomaa enempää psyykkisistä syistä ollut sairauslomilla.
Kolmessa vuodessa olen siis sairaudestani huolimatta ollut sairauslomalla vain 9 viikkoa pitäaikaissairauteeni liittyvistä syistä ja hoitoni on ollut lääkkeeetöntä.
Terapiassa mä en ole käynyt kuin alussa 10 käyntikerran paketin ja puolessa välissä 5 käyntikerran paketin, muuten hoitoni on ollut yleislääkärillä ja seuranta kerran kuussa 40 minuutin ajalla.
Nykyään puolen vuoden välein tulee kirjettä postissa yleislääkärin seuranta-ajalle. Muuten en vieraile näissä ongelmissa terveyspalvelujen piirissä.
Hoitoni on itsenäistä ja minun omalla vastuulla ja lääkkeetöntä sekä terapiatonta.
Linjaus: Normaali arki ja työelämä. Ponnisteluja tämä vaatii enemmän kuin terveeltä, veivata päiviä läpitte, mutta se auttaa että tietää jokaisen päivän vievän terveemmäksi.
Tarvittaessa alla on kuitenkin sellainen sairaus nimike jolla sairauslomaa tulee heti jos tarvetta on, joka luo sitten helpotusta ja turvaa siihen että jos ei jaksakaan niin ei jää ihan yksin vaan apuja tulee.
Lääkkeiden pitäisi masennuksessa olla vain ensimmäinen "tukijalka" jolla selviää siitä kammottavasta kaaoksesta pois omassa itsessä. Oikeasti paraneminen vaatii jonkinlaisen terapian ja purkautumisen, että joku sanoo sinulle kuinka herkkä sinä olet. Siitä alkaa pahan olon purkaminen, ja terveellä tavalla se on itkemistä ja oman itsen suremista toiselle. Esim tunnin puolentoista itku on uskomattoman helpottavaa, eikä sitä saisi pelästyä saati lääkitä pois. Sisin siellä jäsentyy kun kunnolla kyynelehtii ja suree itseään. Luvan kanssa, tässä väkisin selviytyjien maassa. Lääkitys on täysin mahdollista purkaa aivan pikkuhiljaa kokeillen ja keventäen niin että vahvistaa itseään käyden läpi tuskan kun se alkaa kuoriutua lääkityksen alta. Aikaa, ja oman itsen jäsentelyä. Tunteiden palautuminen on ihana asia, ja kun tietää missä sietoraja menee, ei tarvitse pelätä ylilyöntiä myöhemminkään. Lääkityshän tekee olon kuin olisi raskaassa sumussa, mieli ei liiku eivätkä ajatukset kulje. Itse koin että en ymmärtänyt enää saati muistanut esim. Lukemiani asioita.
Lääkkeet pahensi minun oloani, siksi lopetin ne. Kuljin myös lievän masennuksen nimikkeellä ja siihen ei välttämättä lääkkeellistä hoitoa edes tarvitse, koska monet tutkimukset näyttää lääkehoitojen tehon olevan samaa luokkaa kuin lääkkeettömienkin hoitojen tehon lievässä masennuksessa. Katsoin omaksi edukseni keskeyttää lääkkeellisen hoidon. Käytin myös omaa hallinnallista oikeuttani siinä määrin että ilmaisin olevani lääkkeellisestä hoidosta totaali kieltäytyjä.
Aina kun menen lääkäriin he avaa tietoni ja näkee suoraan että mikä on minun kantani lääkehoitoihin. Tyhmä silti en ole. Siellä on minun tedoissani merkintä että jos tilanne menee vakavaan masennukseen niin sitten suostun myös lääkkeelliseen hoitoon.
Minusta silti masennuslääkkeitä lykätään nykyään niin pms-oireisiin, burn outtiin, väsymykseen, stressiin kuin surutyöhönkin. Kaikkeen vastaus heti psyykelääkitys. Niiitä määräillään minusta liian löisin perustein ja jokainen joka on yhden napin niitä vetässyt niin varmasti voi yhtyä sanoihini: Ne eivät ole mitään karkkeja. Kyse on aika kovan luokan lääkkeistä joilla on pitkä lista haittavaikutuksia. En määräilisi niitä turhaan syötäväksi.
tulee tulee. minä lupaan kun itketään itketään yhdessä kun nauretaan nauretaan yhdessä.
olet tärkeä, olet vahva ja kaunis sielu.