Milloin laihtumiseenne puututtiin??

Hmm... Mulla ei aluksi tuntunut kukaan puuttuvan, äiti ei edes huomannut. Ainoastaan 1 ihminen meidän luokalta (olin silloin 14, nyt 15) huomautti että oon laihtunut (ja muut vaan ignoorasi kun eristäydyin kaikesta, siinä taas näki ettei mulla oikeasti ollut yhtäkään "oikeaa" ystävää). Mutta kun olin laihduttanut tarpeeksi kauan, eikä energia riittänyt enää käydä koulua niin silloin vasta äiti alkoi vähän huolestua. Ja koulultakin tehtiin kái lastensuojeluilmoitus kun en ollut moneen viikkon käynyt siellä. Mut lopulta äiti patisti mut lääkäriin (ei ois ikinä pitänyt suostua!) jossa otettiin veriarvot, paino yms. ja lääkäri teki suoraan M1 lähetteen suljetulle (jossa sit vietin reilu kk, ja sen jälkeen vielä pari kk toisella avo-osastolla).

Mut joo, yleensä kai nää tapahtumat etenee vähän toisella tavalla, ihmiset on jaksanut käydä koulua suúnnilleen loppuun asti, mut mä olin jotenkin liian heikko loppuvaiheessa.

Laihtumiseeni puuttuminen tapahtui asteittain, ensin psykologini (jolla olin käynyt jo ennen anoreksia puhkeamista) hyvinkin aikaisessa vaiheessa, kun kerroin "terveellisistä" elämäntapamuutoksistani innoissani (kyllä, luulin olevani lähes mallikansalainen ruokavalioni kanssa). Tässä vaiheessa olin laihtunut n. 7kg (pari kiloa alipainon puolella). Kavereita näin sen verran usein, ja olin erittäin taitava selittelemään niin, että tämä vaikutti oikeutetulta, eivätkä he edes itse huomanneet kuinka kahdessa kuukaudessa olin tiputtanut 20kg painoa. Siinä vaiheessa kun mitat oli 37kg/161cm niin he itkivät pelkäävänsä että kuolen. Siinä vaiheessa kun paino oli 34kg/161cm puuttuivat opettajat, terkkari jne.
Kaksi kertaa sain kutsun akuuttipoliklinikalle, josta olisin joutunut suoraan suljetulle osastolle. Onneksi (tai harmiksi?) tiesin tämän ja jätin menemättä, vaikka väkisin kaikki sinne koittivatkin saada. En suostunut enää näkemään terveydenhoitajaa (laittoi minut painotarkkailuun) sillä verukkeella, että olen jo aikuinen (tuolloin 19v, nykyään 20v), enkä tarvitse holhousta.
Sitten lihotin itseäni takaisin, koska olemukseni oli tosiaan surkea, ja kroppakin vain roikkuvaa ihoa jne.

En saa enää koskaan paksuja, tuuheita hiuksiani takaisin, lähes kaikki irtosivat.
En saa enää koskaan takaisin sileää, tervettä ihoani, jäi vain ryppyiset, laihdutuksen jäljiltä roikkuvat kasvot.
En saa enää koskaan kauniita kasvojen piirteitä, oksentelu turvotti rauhaset palauttamattomasti, ja minulla on näin ikuiset "bulldog posket" ja kaksari.
En saa enää koskaan takamustani takaisin kauniiksi ja pyöreäksi, vaikka olen lihonnut, ei hormonaalisista syistä rasva enää kerry takamukseen, ja tuloksena kuopat molemmilla puolilla.
En saa enää koskaan rintojani ennalleen.
En voi enää koskaan elää ilman paniikkihäiriö lääkkeitäni, jonka anoreksia laukaisi (pelätessä joka yö sydänkohtausta jne jäi päälle neuroottinen fobia tähän).
En saa enää koskaan kuukautisia.
En voi koskaan saada omia lapsia.
En voi koskaan nähdä miltä "mini-me" olisi näyttänyt, varmasti kauniilta normaalipainoisena ja terveellisenä.

En saa enää koskaan takaisin kaikkia niitä aikoja, jotka käytin anoreksiaan.
Tapahtumia, jotka skippasin, koska tarjolla oli ruokaa.
Ihmisiä, jotka jätin tapaamatta, koska en poistunut kotoani.
Hauskoja pizza iltoja ystävieni kanssa, joiden viettäminen luo paljon muistoja.
Ystäviä, jotka eivät pystyneet seuraamaan vierestä, joita anoreksian aikana kohtelin kurjasti, jotka kyllästyivät minuun, joita en viimein halunnut nähdä, koska olisivat pakottaneet syömään.
Aurinkoisia päiviä, jolloin en vaan jaksanut kävellä edes ulos.

Eniten murehdin kuitenkin sitä, että annoin tämän mennä niin pitkälle, ettei ajatukseni tule koskaan toimimaan normaalisti. Koitan muistella miten ajattelin ennen anoreksiaa, miten sainkin pidettyä vuosi toisensa jälkeen painon lähes samassa vaikka en tiennyt kaloreista, ruuan terveellisyydestä tai mistään mitään... Mahtui karkkipusseja, sipsejä ja pizzaa kuvioihin...
Tulen ikuisesti olemaan liian tietoinen ruokani kaloreista, kantamaan mukanani kroonista fobiaa sydänkohtauksesta yms, ja tein näinkin nuorena tietämättäni päätöksen jälkikasvustani.

Ps. Alipainolla ei saa miehiä, believe me.
Pps. Nyt yritän keskittää alipaino pakkomiellettäni lihaksikkaan kropan (köh, ei siis mikään fitness vaan "kaunis lihaksikas") tavoitteluun, tämä on melkeinpä koukuttavempaa, ja samalla saan elää terveellisesti, minua pidetään kauniina, ja mukaan voi mahtua jopa se yksi "herkkupäivä" viikossa. <3 Suosittelen tätä kaikille, koska sairaalloinen alipaino pilasi minun ja monien muidenkin loppuelämän. Sinullakin on vielä toivoa saada kuukautiset takaisin, ja säilyttää nuoret kauniit kasvosi ja hiuksesi! :)

Alkuperäiselle
Sinä olet syömishäiriöinen ja tarvitset tukea normaalitilanteen palauttamiseen.
Olet ollut hoikka painaessasi 52 kiloa, nyt olet alipainoinen.
Laihduttamisen ja siitä seuranneen alipainon ja liian vähäisen ravinnon ja energian saannin vuoksi kuukautisesi ovat jääneet pois.
Ihminen tarvitsee vähintään 1200 kaloria saadakseen tarvittavat ravintoaineet. Lisäksi tarvitset energiaa enemmän. Sinun ikäiselläsi peruskulutus on vuorokaudessa suurempi,
On todennäköistä, että kuukautisesi palaavat, kun saat painosi takaisin 52 kiloon.

Moi!

Täällä kirjoittaa myös yksi syömishäiriön kanssa kamppaileva.
Tilanteesi kuulostaa jo huolestuttavalta. Avun hakeminen on varmasti vaikeaa, kun ei tiedä, mitä sitten tapahtuu ja miten elämä muuttuu. Itselläni oli sama.

Jäin kiinni laihtumisestani, kun olin saavuttanut juuri alipainon. Painoin alkujani n. 50 kiloa, mikä tällaiselle 153cm pituselle oli oikeastaan turhankin paljon. Paino tippui alussa äärettömän hitaasti, oikeastaan ihan itsestään vaikka en juuri tehnyt asian eteen mitään tai halunnut edes laihtua.

Mutta sitten kun innostuin laihduttamisesta, niin paino tippui nopeasti. 50kg vaihtuessa lopulta n. 41 kiloon, kaverini eivät enää katsoneet touhuani enempää ja paljastivat pahan oloni ensin isoveljelleni ja sitten veljeni ilmoitti äidilleni.

Tässä vaiheessa kuvioihin tuli kouluterveydenhoitaja ja koulupsykologi. Mutta edes viikottaiset valvotut punnitukset eivät saaneet minua lopettamaan. Koulupsykologin tapa "auttaa" minua ei tehonnut, pikemminkin ahdistuin vain lisää.

Koska laihtuminen ei ollut enää salaista, minulla oli vain kahta kauheampi paine kiristää laihdutusta, ja paino alkoi tippua entistä rajummin. Ei mennyt kauaa, kun vaaka näytti vajaa 34 kiloa. Mutta siihen se leikki jäikin kuin seinään, kun jouduin osastolle.

Sieltä on sitten alettu pikkuhiljaa tulla ylöspäin.

Jos et millään uskalla vielä hakea apua ammattilaiselta, niin jos vain haluat, voin toki jutella kanssasi. En ole tietenkään ammattilainen, enkä varmaan osaa silleen auttaa sua, mutta jos haluat jonkun joka osaa samaistua ja ymmärtää niitä sekavia fiiliksiä. :)

Ps. Oma tavoitteeni on parantuminen, eli en ole mikään pro-ana.

Ne jotka keskitysleireillä saivat tuon alle 800 kcal päivässä ja joutuivat vielä tekemään raskasta työtä, menettivät vastustuskykyä, mutta jos ehtivät tulla pelastetuksi Liitoutuneiten tullessa 1945 ja saivat vähitellen hoitoa ja ruokaa, pystyivät samaan takaisin esim muistikyvyn ja keksittymiskyvyn, vaikka muisti olisi ollut kokonaan poissa aliravitsemuksesta.