Äiti ylpeä katraastaan, mitä mieltä lapset?

Äitini on ylpeä, että jaksoi synnyttää meitä kaikkiaan lähes 20!
Hän sanoi, että kyllä elämä oli välillä rankkaakin, mutta hän jaksoi kilvoitella uskossa, sillä mikään ei ole tärkeämpää, kuin Pyhä Jumalan Sana, joka ei muutu koskaan!

Äitini on kärsinyt useamman synnytysaikaisen masennuksen, perheessämme on ollut myös taloudellisia huolia, velkaantumistakin. Kotia varten hankittiin avaralaina, mutta talo ei ollut suinkaan avara... (Erästä Eppu Normaalin biisiä mukaillen).
Isä oli duunari, äiti kouluja käymätön kotiäiti. Vaikka vanhemmilla on ollut monia vastoinkäymisiä ja elämä on potkinut oikein urakalla, ei ole äitin eikä isän usko horjunut - hädän alla he ovat kääntyneet Taivaan Isän puoleen.
Äiti on ylpeä suorastaan siitä, että hän selvisi meidän kanssa ja on sitä mieltä, että kaikki muutkin äidit pärjäävät, kun kerta hänkin. Äitini joutui välillä lasarettiinkin, kun voimat olivat lopussa, mutta hän ei lannistunut. Usko sen kuin lujittui vastoinkäymisten myötä.

Voivatko lapset hyvin? No osa kyllä. Meillä kotona vallitsi villinlännen säännöt. Vahvimmat jyräs, heikoimmat jäivät huolella sivuun. Perheessämme kehittyi menestyjiä, mutta myös rikkipoljettuja ihmisriepuja minä mukaan lukien. Ne, joilla oli sana hallussa ja voimaa, pärjäsivät. Isä teki aamusta iltaan töitä, jotta voi duunaripalkalla mahdollistaa meidän elämän. Mutta hän pystyi silti hyvin valikoiden jakaa varallisuutta meidän lasten kesken - ne jotka osasivat vaatia, saivat. Kiltimmät jäivät surutta sivuun niin kuin esimerkiksi minä. Minä olin pelokas ja todella huonolla itsetunnolla varustettu ihminen, jota kaikenlisäksi tulkittiin väärin. Minua epäiltiin sairaaksi yksilöksi, koska en puhu... En puhunut, koska en uskaltanut. Olin myös koulussa pelokas... ja se vaikutti koulunkäyntiinikin. Öisin en nukkunut, koska huoneessani tapeltiin. Isoveljet tappelivat. Isä ja äiti nukkui. Minä kärsin, koska en saanut nukuttua.... Ja jos isoveljet eivät tapelleet, silloin itki vauva. Meillähän oli tuon tuosta uusi vauva ja minä perheen keskimmäinen. Olin herkkäuninen ja mulle olisi ehdottomasti paras kasvuympäristö ollut pieni perhe välittävillä vanhemmilla. Ei tällaiset "ylpeät" vanhemmat ole olleet riittävät mulle. Kyllä he ehkä ite just ja just pärjäsivät, sekä vahvoilla olevat lapsensa, mutta me sivuun jääneet kiltimmät tapaukset. Me kärsimme eniten!!
Enkä ole ainut perheessämme, joka on kärsinyt ja joka kantaa aikuisiälläkin menneisyyden traumoja...

Niin. Pitäiskö mun sitten joskus alkaa suurperheen vanhemmaksi? Jos itse olisin saanut valita, synnynkö keskimmäisenä ja kilttinä lapsena ylisuureen perheeseen, vai jäänyt syntymättä, eittämättä olisin valinnut jälkimmäisen. Nyt kun olen kerta syntynyt, niin näillä eväillä on mentävä - pitkä masisjakso, työttömyyttä jne... kunnes pääsin ahdasmielisestä ympäristöstä kauas ja aloin kerrankin "menestymään" - eli sain ystäviä. Mutta työrintamalla ei onnistanut. En osaa selittää silleen myyvästi pitkiä työttömyysjaksoja.... Toisekseen koen, että olen täysi riepu. Ihmisriekale, josta ei ole saatu parsittua ehjää kokonaisuutta edes lukuisten terapiakäyntienkään jälkeen. Minusta vain ei saa ehjää. Samalla ihmetellään, miksi en halua lapsia. Minä en halua saattaa ainuttakaan lasta tähän maailmaan, sillä koen itse olevani vahvasti ylimääräinen... Ylituotannon aikaan saama olento. Jos joskus naimisiin päädynkin, lapsia en halua. Kuten ei pikkuveljenikään.