Onko muille skitsofreniaa perheessä?

onko tämä kenties sinulle jotenkin henkilökohtainen asia?

Teen sosiaalialan opintoihin tutkimusta. On haastateltavia mutta haen tätä kautta kun kaikkea ei ehkä tule ilmi niissä haastatteluissa kun ihmiset kertovat oman nimen. Joten olisin kiitollinen jos joku voisi kirjoittaa jos haluaa että voisimme kehittää suomessa perheiden tukea sekä lastensuojelua.Kun aidosti haluaisin saada mahdollisemman paljon mielipiteitä. Kaikille hyvää kevään odotusta.

Olen sitä mieltä, että skitsofreniaa ei terveeseen perheeseen tule vaan narsistiperheeseen. Se on sen aiheuttaja ja syy. Kaikki sairastuvat narsisteista, terveitä ei perheessä olekaan, mutta ne jotka valitsevat itsekin narsismin, saavat "viralliset terveen paperit" sekä ne, jotka salaavat mielenterveysongelmansa ja ne jotka selviävät niiden kanssa työelämästään. Vain pahimmat tapaukset siis joutuvat hoidon piiriin! Kaikki narsisti perheen jäsenet sairastuvat siis johonkin mielenterveysongelmaan ja itse narsistivanhemmatkin ovat sairaita.

Narsisteilta pitäisi ottaa kaikki lapset pois ja aviopuolisokin! Mutta tuskin tulee tapahtumaan tässä yhteiskunnassa! Niillä harvemmin on edes diagnoosia.

Väkivaltaa ei pidä suvaita missään muodossa missään perheessä ja lapsia tulisi siis suojella! Sillä saatetaan välttää se, että lapsi ei kerkiä sairastua tai ainakin hänen kärsimänsä asiat jäävät vähemmiksi. Ehkä hän silloin sairastuu vähemmän. Mut olisi pitänyt huostaan ottaa vaikka missä vaiheessa elämää lapsena mutta missä oli mua pelastavat soskutantut? Ei ollut! Yritin jopa itse karata kotoa joskus ala-asteikäisenä käärin peittoon tärkeimmät tavarani ja lähdin. Mut saatiin kiinni ja se jäi siihen. Ei onnistunut. Eihän mulla ollut mitään paikkaa minne mennä. Sen jälkeen masennuin 10-vuotiaana.

Olen tullut siihen tulokseen, että vain niiden hätä nähdään, jotka oireilee huonolla käytöksellä ja kun minä olin esimerkkilapsi ja kaikkialla niin kiltti, en saanut sitten apua koulusta enkä yhteiskunnaltakaan. Ainut mitä yläasteella huomattiin oli runsaat poissaoloni mutta, kun olin "luokan parhaimpia" sain sen kaiken anteeksi, eihän se vaikuttanut osaamistasooni! Mulla oli myös silloin pahaa masennusta ja jaksamisongelmia. Ei kukaan kysynyt miten minä voin! Eikä ohjannut minnekään. Luokanvalvoja vain esitti toiveen, voisinko osallistua opetukseen vähän enemmän? Hän oli myös mun matematiikan ja fyysikan opettaja missä olin hyvä ja olin yksi hänen parhaita oppilaitaan. Ehkä hän käsitti sen väärin, että olen vaan turhautunut tunnilla, kun asiat oli mulle helppoja?

Hän oli tosin kysynyt selkäni takana kavereiltani, että käytänkö huumeita. No, enhän minä käyttänyt eikä kukaan mun kaverikaan, oltiin kiltti kaveriporukka ja niitä parhaimpia luokalla. Enhän mä edes seurustellut häiriköitten kanssa. Mun kaveritkaan ei tienneet mun masennuksestani mitään, enhän minä edes tiennyt vielä sellaisesta sairaudestakaan siinä vaiheessa itsekään. kaksisuuntainenhan minä jo olin tuonakin aikana. Kotiolojani häpesin niin, että pidin sen erillään koulumaailmasta täysin. En kehdannut edes pyytä kavereitani kylään kotiin. Ne kerrat, kun joku on ollut kylässä on harvinaistapauksia. Eihän ne tienneet juuri mitään mun perheoloista. Eikä mulla kauheesti jäänyt aikaa notkua kavereiden kanssa ylipäätään, kun kävin töissäkin jo yläasteikäisestä ja tienasin omat rahat ja ostin lähes kaiken jo niistä itse vaatteet yms.

Itse et osaa edes pyytää apua, kun olet jo niin sokaistunut omalle tilanteellesi ja kasvanut jo lapsesta kaikkiin ongelmiin ja niiden kanssa elämiseen. Olin myös alistettu lapsi ja ihminen. Ei sellainen pyydä enään mitään. Kärsii vain hiljaa! Yrittää vain tehdä kaiken mitä sulta pyydetään ja mitä sulta halutaan.