Kopioin kirkon virkaa käsittelevän osan huomioistani myös tänne, koska edellisestä ketjusta on tullut kovin pitkä.
Virkakysymys on monitahoinen asia ja siksi sitä täytyy tarkastella yksityiskohtaisemmin. Kirkon virka näyttää olevan monessa mielessä kaksitahoinen kysymys. Kaksitahoisuuksia näkyy esimerkiksi seuraavissa kohdissa.
1.Kirkon virka on nähty toisaalta Jumalan asetuksena, toisaalta yleiseen pappeuteen perustavana oikeutena ja järjestelykysymyksenä.
2 Tietyssä mielessä sakramentin jakaja henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä, tietyssä mielessä on, etenkin ehtoollisen jakajan tapauksessa.
3.Kirkon historiassa seurakunnan kaitsijan valinnassa painotettu kahta osapuolta, piispojen ja toisinaan seurakunnan osuutta.
4. Kirkon viran kohdalla liikenne on nähty kaksisuuntaisena. Kaitsijan tehtävä on ruokkia ja kaita laumaansa, mutta samalla seurakunnalla on ollut oikeus arvostella kaikkien opettajien julistusta.
Aloitan virkakysymyksen käsittelyn ensimmäisestä kohdasta. On hyvä tiedostaa, että luterilaisuudessa on vallinnut kaksi toisilleen lähes vastakkaista virkanäkemystä. Toinen niistä, jota kutsutaan institutionaaliseksi virkanäkemykseksi katsoo, että kirkon virka on Jumalan perustama ja säätämä. Sen lisäksi tämän virkanäkemys ymmärtää, että kirkossa on olemassa erityinen kirkon saarnasääty. Tämän näkemyksen on esittänyt mm. luterilainen oikeusoppinut Julius Stahl. Saarnasäädyllä on Jumalan antama valtuutus ja oikeutus suorittaa toimintojaan kirkon tahdosta, tehtävänannosta ja luvasta riippumatta. Evankeliumin, sakramenttien jakaminen ja avaintenvallan hoitaminen kuuluu vain hengelliselle vallalle.
Tämä virkanäkemys on lähempänä luterilaisen puhdasoppisuuden käsitystä kirkon virasta. Siinä korostuu viran jumalallinen asetus sekä siihen liittyvät tehtävät. Puhdasoppisuudessa nähdään, että virka liittyy kiinteästi tunnustuskirjoissa mainittuun uskossa saatavaan vanhurskauteen ja pyhiin sakramentteihin (artiklat III ja VI).
Toinen virkanäkemys on institutionalistiselle vastakkainen, jonka edustajana on toiminut erityisesti Johann W. F. Höfling. Myös hän uskoo, että kirkon virka on alkuperältään jumalallinen, mutta vain sillä erotuksella, että Kristus ei ole asettanut kirkon erityistä virkaa. Kirkon virka perustuu yksinomaan yleiseen pappeuteen.
Jälkimmäinen käsitys kirkon virasta perustuu Lutherinkin mainitsemaan seikkaan, että papiksi ei tulla opiskelemalla, vaan syntymällä. Hän viittaa sillä kasteeseen, jossa ihminen uudestisyntyy hengellisen pappeuden jäseneksi. Höfling vain antaa tälle yleiselle pappeudelle virallisen luonteen, ja tässä virka on annettu koko seurakunnalle. Jälkimmäinen näkemys kirkon virasta on tunnusomaista pietistiselle teologialle. Pietismi korostaa viranhaltijan hengellisiä ominaisuuksia. Viran hoitamisen menestyksen ja onnistumisen edellytyksenä nähdään, että papin tulee olla uudestisyntynyt.
Nämä kaksi yksipuolista tapaa ymmärtää kirkon virka eivät kuitenkaan ole ainoita luterilaisuudessa. Raamatusta selviää, että virka on luonteeltaan monitahoisempi. Se tarkoittaa sitä, että vaikka kirkon virka on Jumalan asettama, sen haltijalta edellytetään tiettyjä ominaisuuksia. Jumalan tahto on helppoa ymmärtää ja on varsin luonnollista, että uskon synnyttämiseksi tarkoitettu virka vaatii henkilöä, joka on paitsi kastettu, mutta myös omistautunut kristinuskoon. Kristus kiteyttää tämän virkakysymyksen ongelman:
"Niin hän asetti kaksitoista olemaan kanssansa ja lähettääksensä heidät saarnaamaan." Mark. 3:14.
Tämän ohjeen mukaan apostolit kehottivat valitsemaan diakoniksi "seitsemän miestä joista on hyvä todistus ja jotka ovat Henkeä ja viisautta täynnä", Apt. 6:3. Apostoli Paavali luettelee kaitsijan tehtävään vaadittavia ominaisuuksia kirjeessään Tiitukselle. On selvää, että hänen esittämien kelvollisuusedellytysten pohjalta seurakunnalla ei ole oikeutta hyväksyä uskosta osattoman valintaa kirkon paimeneksi.
Jatkuu...
Virkakysymys on monitahoinen asia ja siksi sitä täytyy tarkastella yksityiskohtaisemmin. Kirkon virka näyttää olevan monessa mielessä kaksitahoinen kysymys. Kaksitahoisuuksia näkyy esimerkiksi seuraavissa kohdissa.
1.Kirkon virka on nähty toisaalta Jumalan asetuksena, toisaalta yleiseen pappeuteen perustavana oikeutena ja järjestelykysymyksenä.
2 Tietyssä mielessä sakramentin jakaja henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä, tietyssä mielessä on, etenkin ehtoollisen jakajan tapauksessa.
3.Kirkon historiassa seurakunnan kaitsijan valinnassa painotettu kahta osapuolta, piispojen ja toisinaan seurakunnan osuutta.
4. Kirkon viran kohdalla liikenne on nähty kaksisuuntaisena. Kaitsijan tehtävä on ruokkia ja kaita laumaansa, mutta samalla seurakunnalla on ollut oikeus arvostella kaikkien opettajien julistusta.
Aloitan virkakysymyksen käsittelyn ensimmäisestä kohdasta. On hyvä tiedostaa, että luterilaisuudessa on vallinnut kaksi toisilleen lähes vastakkaista virkanäkemystä. Toinen niistä, jota kutsutaan institutionaaliseksi virkanäkemykseksi katsoo, että kirkon virka on Jumalan perustama ja säätämä. Sen lisäksi tämän virkanäkemys ymmärtää, että kirkossa on olemassa erityinen kirkon saarnasääty. Tämän näkemyksen on esittänyt mm. luterilainen oikeusoppinut Julius Stahl. Saarnasäädyllä on Jumalan antama valtuutus ja oikeutus suorittaa toimintojaan kirkon tahdosta, tehtävänannosta ja luvasta riippumatta. Evankeliumin, sakramenttien jakaminen ja avaintenvallan hoitaminen kuuluu vain hengelliselle vallalle.
Tämä virkanäkemys on lähempänä luterilaisen puhdasoppisuuden käsitystä kirkon virasta. Siinä korostuu viran jumalallinen asetus sekä siihen liittyvät tehtävät. Puhdasoppisuudessa nähdään, että virka liittyy kiinteästi tunnustuskirjoissa mainittuun uskossa saatavaan vanhurskauteen ja pyhiin sakramentteihin (artiklat III ja VI).
Toinen virkanäkemys on institutionalistiselle vastakkainen, jonka edustajana on toiminut erityisesti Johann W. F. Höfling. Myös hän uskoo, että kirkon virka on alkuperältään jumalallinen, mutta vain sillä erotuksella, että Kristus ei ole asettanut kirkon erityistä virkaa. Kirkon virka perustuu yksinomaan yleiseen pappeuteen.
Jälkimmäinen käsitys kirkon virasta perustuu Lutherinkin mainitsemaan seikkaan, että papiksi ei tulla opiskelemalla, vaan syntymällä. Hän viittaa sillä kasteeseen, jossa ihminen uudestisyntyy hengellisen pappeuden jäseneksi. Höfling vain antaa tälle yleiselle pappeudelle virallisen luonteen, ja tässä virka on annettu koko seurakunnalle. Jälkimmäinen näkemys kirkon virasta on tunnusomaista pietistiselle teologialle. Pietismi korostaa viranhaltijan hengellisiä ominaisuuksia. Viran hoitamisen menestyksen ja onnistumisen edellytyksenä nähdään, että papin tulee olla uudestisyntynyt.
Nämä kaksi yksipuolista tapaa ymmärtää kirkon virka eivät kuitenkaan ole ainoita luterilaisuudessa. Raamatusta selviää, että virka on luonteeltaan monitahoisempi. Se tarkoittaa sitä, että vaikka kirkon virka on Jumalan asettama, sen haltijalta edellytetään tiettyjä ominaisuuksia. Jumalan tahto on helppoa ymmärtää ja on varsin luonnollista, että uskon synnyttämiseksi tarkoitettu virka vaatii henkilöä, joka on paitsi kastettu, mutta myös omistautunut kristinuskoon. Kristus kiteyttää tämän virkakysymyksen ongelman:
"Niin hän asetti kaksitoista olemaan kanssansa ja lähettääksensä heidät saarnaamaan." Mark. 3:14.
Tämän ohjeen mukaan apostolit kehottivat valitsemaan diakoniksi "seitsemän miestä joista on hyvä todistus ja jotka ovat Henkeä ja viisautta täynnä", Apt. 6:3. Apostoli Paavali luettelee kaitsijan tehtävään vaadittavia ominaisuuksia kirjeessään Tiitukselle. On selvää, että hänen esittämien kelvollisuusedellytysten pohjalta seurakunnalla ei ole oikeutta hyväksyä uskosta osattoman valintaa kirkon paimeneksi.
Jatkuu...
Vastaukset 26
Vanhimmat
Seuraavaksi käsittelen virkakysymyksen seuraavaa ongelmakohtaa, joka oli tämä:
2. Tietyssä mielessä sakramentin jakaja henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä, tietyssä mielessä on, etenkin ehtoollisen jakajan tapauksessa.
Salmensuu ottaa esimerkin Luther-sitaatista, jossa korostetaan ehtoollisen reaalipreesenssiä. Luther kirjoittaa: "Me väitämme tinkimättä; nauttikoon tai jakakoon sakramenttia vaikka heittiö, hän nauttii oikean sakramentin..." s. 9. Salmensuu ei käytä tätä sitaattia argumenttina oikeuttamaan maallikkojen toimittamia sakramentteja. Mutta sen tähden, että joku keksii sitä sellaiseen käyttää, on hyvä kysyä onko virkateologiselta kannalta yhdentekevää, kuka hoitaa sakramenttien toimittajan tehtävää.
Keskusteltaessa ehtoollisen jakajan kelvollisuudesta on tietenkin pantava merkille kummasta osapuolesta puhumme, sakramentin nauttijasta vai jakajasta. Luther painottaa usein sakramentin vaikutuksen riippumattomuutta jakajan kelvollisuudesta. Näin tapahtuu myös tunnustuskirjoissa. Syy siihen löytyy näkökulmasta. Ehtoollista tarkastellaan silloin sakramentin nauttijan kannalta, jonka tulisi saada vastaanottaa Jumalan siihen asettaman hyödyn, Kristuksen veren ja ruumiin syntien anteeksiantamukseksi. Evankelimin, tässä sakramentin, tulee perustua varmuuteen siitä, että mitä Jumala lupaa, sen hän myös antaa. Sakramentin kohdalla on kiinnitettävä huomiota itse asiaan, Jumalan sanaan ja sakramenttiin. Kristus on todellisesti läsnä ehtoollisaineissa, leivässä ja viinissä. Uskon saaminen ja uskossa nauttiminen ei voi perustua sakramentin jakajan kelvollisuuteen, koska silloin kiinnitetään huomio sellaiseen, mihin Jumala ei ole käskenyt kiinnittää huomiota. Jos ehtoollisen nauttimisen kelvollisuus olisi kiinni jakajan kelvollisuudesta, niin ehtoollisvieras ei koskaan voisi saada varmuutta siitä, nauttiiko hän oikein vai ei, saako hän Kristuksen ruumiin ja veren vai ei ja antaako Jumala ehtoollisessa anteeksi hänen syntejään vai ei. Sitä paitsi, miten me voimme saada ehdottomalla varmuudella jakajan kelvollisuusasteen selville. Entä jos hurskaudestaan ja oikeaoppisuudestaan tunnettu pappi on langennut edeltävänä yönä enkä saa sitä tietää? Miten minun autuuteni silloin käy?
Mutta kun me keskustelemme ehtoollisen nauttijasta, me puhumme hänestä emmekä ehtoollisen jakajasta. Ehtoollisen jakajalle laajemmassa mielessä on olemassa eri kriteerit. Eihän kirkon paimen toimi ehtoollisjumalanpalveluksessa vain jakamisen teknisenä suorittajana Kuten Salmensuu mainitseekin, ehtoollispöytään osallistumisessa on kysymys kirkon tunnustustoimesta s. 7. Kristuksen kirkko on rakennettu tunnustuksen pohjalle ja kirkko on joukko uskonsa tunnustajia. Silloin näkökulma laajenee, emmekä puhu enää vain sakramentin oikeasta vastaanottamisesta emmekä pelkästään sakramenttien toimittamisesta. Tunnustuskirjojen mukaan jo pelkästään ehtoollisen toimittamisessa on otettava huomioon kokonaisuus: "Siunaaminen eli asetussanojen lausuminen ei vielä sinänsä saa sakramenttia aikaan, ellei noudateta koko sitä ehtoollisen toimittamisen järjestystä, jonka Kristus on säätänyt." Silloin on kysymys siitä, että ehtoollista jakava pappi opettaa sakramentista oikein, niin että ehtoollisvieraat tietäisivät, mitä he ovat saamassa, niin että osaisivat uskoa ja nauttia sakramentin oikealla tavalla. Näkökulmaa voi laajentaa vieläkin laajemmalle, kun puhumme kirkon kaitsentavirasta. Jeesus kertoi Pietarille paimenviran tehtävistä seuraavaan tapaan: "Ruoki minun karitsoitani", ja "Kaitse minun lampaitani." Kaitsentavirka ei sisällä siis yksinomaan ruokkimista, ehtoollisen jakamista, vaan myös lauman pitämistä koossa ja varjelemista pedoilta. Se tarkoittaa sitä, että Raamattu asettaa ehtoollisen jakajalle henkilökohtaisia kriteerejä, jotka eivät niinkään vaikuta suoraan ehtoollisen nauttimiseen, mutta kylläkin kaitsijan henkilökohtaiseen vastuuseen, sekä seurakunnan vastuuseen paimenta valittaessa ja sen hengelliseen
rakentumiseen jne. Apostoli Paavali mainitsee, "hänen tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet." Tiit. 1:9.
Jatkuu...
Tämän lisäksi sakramenttien hoitajien valinnan kriteerinä on noudatettu kirkossa aina hyvää järjestystä. "...sillä ei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala". 1 Kor. 14:33. Apostoli Pietari velvoittaa kristityitä olemaan alamaisia kaikelle inhimilliselle järjestykselle 1Piet. 2:13. Sana "kaikki" tarkoittaa tietenkin myös kirkon järjestystä, täysin riippumatta siitä perustuuko se kaikilta osin Raamatun sanaan. Riittää ettei se ole Jumalan sanan vastainen järjestys. Tässä seuraavaksi ottamani esimerkit alkukirkon ajan toimintatavoista ja järjestyksestä kertovat, että virallisia piispoja on kuunneltava ja kirkkojärjestystä noudatettava. Korintossa syntyneen virkakiistan takia (v. 95), joka oli syntynyt kirkon virallisen virkajärjestyksen ja karismaatikkojen välillä Rooman piispa Klemens kirjoitti:
"Kun nämä asiat ovat meille aivan selvät ja kun olemme saaneet katsahtaa jumalallisen tiedon syvyyksiin, niin pitää meidän tehdä kaikki järjestyksessä, minkä Herra on käskenyt määräaikoina suorittamaan. [...] Apostolit saivat evankeliumin meille Herralta Jeesukselta Kristukselta, Jeesuksen Kristuksen lähetti Jumala. Kristus on siis Jumalalta ja apostolit Kristukselta. Kumpikin on tapahtunut hyvässä järjestyksessä Jumalan tahdosta. Saatuansa siis määräyksensä ja tultuansa Herramme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta varmuudella täytetyiksi sekä Jumalan sanassa vakautetuiksi he lähtivät Pyhän Hengen täyttäminä julistamaan hyvää sanomaa, että Jumalan valtakunta oli tulemassa. Maaseuduilla ja kaupungeissa he siis saarnasivat ja asettivat esikoisensa tulevien uskovaisten piispoiksi ja seurakuntapalvelijoiksi, hengessä heitä koeteltuansa."
Nikean kirkolliskokouksen (v. 325) ekumeenisissa 4:ssä säännössa ohjeellistetaan:
"Piispan virkaanasettaminen parhaiten sopii maakunnan kaikkien piispojen tehtäväksi. Mutta jos se joko sattuneiden esteiden pakosta tai matkojen pituuden takia käy vaikeaksi, niin kokoontukoon yhteen ainakin kolme piispaa toisten kirjallisesti ilmoittaessa yhtyvänsä päätökseen ja niin toimittakoot kätten päällepanemisen kautta virkaan vihkimisen. Kaikkien näiden toimituksien vahvistaminen kuuluu joka maakunnassa sen metropoliitalle."
Karthagon kirkolliskokous vastaisi Rooman piispalle Celestinukselle, sen jälkeen kun hän oli pyrkinyt sekaantumaan Afrikassa sijainneen täysin itsenäisen Karthagon kirkon erottamispäätökseen:
"Järkevästi ja oikeamielisesti on Nikean kirkolliskokous päättänyt, että kaikki asiat, olivatpa ne minkälaatuisa tahansa, ovat ratkaistava omilla paikkakunnillaan, sillä isät ovat havainneet, ettei Pyhä Hengen armolahja, jonka avulla Kristuksen papit näkevät järkevästi totuuden ja lujasti sitä suojaavat, millään alueella vähene, varsinkin kun jokaiselle on sallittu ollessaan tyytymätön paikallisten tuomarien päätökseen vedota oman alueensa kirkolliskokoukseen tai yleiseen kirkolliskokoukseen. [...] Siitä, että sinä voisit lähettää jonkun ikään kuin sinun pyhyytesi puolesta, me emme havaitse, että yksikään kirkolliskokous olisi siitä mitään säätänyt. [...] Niinpä siis, eräiden pyynnöistä älkää lähettäkö tänne omia kleerikoitanne meidän asioitamme ratkaisemaan, älkääkä salliko tämän tapahtua siksi, ettei sanottaisi, että me tuomme turhan maallismielisen ylpeyden Kristuksen kirkkoon, joka antaa yksinkertaisuuden valon ja nöyryyden viisauden päivän niille, jotka tahtovat nähdä Jumalan."
Myös Herman Sasse on samaa mieltä: "Puolustus selittää Augustanan 16. uskonkohtaa sanomalla, "ettei evankeliumi säädä uusia yhteiskuntajärjestystä koskevia lakeja", sillä Kristushan ei ole lainsäätäjä, vaan evankeliumi "opettaa meitä olemaan kuuliaisia voimassa oleville järjestyksille" – luonnollisesti vain niin pitkälle kuin ne ovat "legitiimejä järjestyksiä", sellaisia jotka pitävät yhtä Jumalan järjestyksen kanssa -, olivatpa ne pakanoiden tai keiden hyvänsä säätämiä". (Olen luterilainen. s. 113).
Jatkuu...
3. Kirkon historiassa seurakunnan kaitsijan valinnassa painotettu kahta osapuolta, piispojen ja toisinaan seurakunnan osuutta.
Salmensuu kiistää selvityksessään kirkkolaitoksen aseman saarnaajan valitsemisessa: "Huomionarvoista on myöskin se, että valta kutsua saarnaajia ei kuulu millekään kirkkolaitokselle, vaan ainoastaan seurakunnalle. Mitä Salmensuu ymmärtää sanalla kirkkolaitos? Tarkoittaako hän kirkon organisaatiota, jossa keskeisessä asemassa ovat kirkon ylimmät viranhaltijat piispat? Salmensuun mielestä papin sijaan "Uuden liiton saarnaviran edustajista Raamattu käyttää sellaisia sanoja kuin "piispa" tai "vanhin".
Katsotaan mitä kirkon historia meille opettaa. Samalla tavalla kuin muissa kysymyksissä, myös seurakunnan piispan valinnassa näkyy kirkon viran kaksinaisuus. Toisaalta apostolit ja heitä seuranneet piispat olivat mukana seurakuntien paimenten valinnassa, toisaalta Raamattu osoittaa, että viran valintaan on tarvittu myös seurakunnan siunaus. Tästä kertoo muun muassa apostolien teoissa mainittujen diakonien valinta, Apt. 6 luku. Apostolit kehottivat seurakuntaa valitsemaan keskuudestaan "seitsemän miestä joista on hyvä todistus ja jotka ovat Henkeä ja viisautta täynnä, niin me asetamme heidät tähän toimeen."
On kuitenkin huomattava, että kirkon aivan alkuaikoina Jeesuksen valinta oli suoraan kaikkitietävän ja -näkevän Jumalan valinta. Samoin apostoleilla oli aivan oma erityinen asemansa evankeliumin salaisuuden opettajina, kristillisen opin perustuksina sekä ensimmäisen uuden liiton kirkon perustajina. Heidän asemansa apostolisen ajan seurakuntien piispojen valinnassa oli poikkeuksellista. Myös alkukirkon ajan piispojen asema uskonperinnön välittämisessä oli ratkaiseva, koska he olivat saaneet olla joko suoraan apostolien oppilaita tai sitten kuulla apostolien oppilailta, miten apostolit olivat opettaneet ja menetelleet. Sen ajan piispojen apostolinen seuraanto (viran suksessio) oli tärkeä asia harhaopettajien takia, jotka väittivät saaneensa ilmoituksen ja viisautensa Jumalan sanan ja kirkon ja sen viran ulkopuolelta, suoraan Jumalalta. Toinen syy oli se, että kirkon alkuvaiheessa ei vielä ollut koottu kaikissa kirkoissa hyväksyttyä ja julkaistua ohjeellista uutta testamenttia, johon olisi voitu vedota uskonkiistojen ratkaisijana. Siihen aikaan oikea oppi kulki eteenpäin lähinnä sanallisessa muodossa opettajalta toiselle, kirkon viralta seurakunnalle, koska apostolien kirjoittamia kirjeitä tai muita historiallisia lähteitä Jeesuksesta oli kopioitu vähän ja ne eivät olleet kaikkien saatavilla. Alkukirkon varhaisina aikoina apostolisen opin traditio ja apostolinen suksessio siis kytkeytyivät vahvasti yhteen, kuten piispa Irenaeus (n. 130-202) sanoo: "Me voimme luetella heidät, jotka apostolit asettivat piispoiksi kirkossa, ja heidän seuraajansa aina omiin aikoihimme saakka ja jotka eivät opettaneet eivätkä koskaan tienneet sellaisista mielettömyyksistä, joita nämä ihmiset tuottavat." Näiden lisäksi ja tämän takia piispan virkaan liitettiin myös kirkon ykseyden säilyttäminen, niin kuin kirkkoisä Irenaeus mainitsee: "Sillä tämän kirkon kanssa, sen johtaja- ja arvovalta-aseman vuoksi, on pakosta jokaisen kirkon, se on uskovaisten kaikkialla, oltava yhtä mieltä: Sillä siinä uskolliset....ovat säilyttäneet apostolisen tradition."
Tämän valossa on helppo ymmärtää ja hyväksyä Antiokian piispa Ignatiuksen opetus piispan viran ratkaisevasta asemasta. Perimätiedon mukaan Ignatiuksen sanotaan olleen apostoli Pietarin ja Johanneksen oppilas:
"Kaikki seuratkoot piispaa niin kuin Jeesus Kristus Isää, ja vanhimmistoa niin kuin apostoleita; seurakuntapalvelijoita taas kunnioittakaa kuten Jumalan käskyä! Älköön kukaan toimittako mitään seurakunnallista toimitusta ilman piispaa! Sitä pidettäköön luotettavana ehtoollisena, mikä tapahtuu piispan tai hänen määräämänsä valvonnan alla. Missä piispa esiintyy, siellä olkoon lauma, samoin kuin katolinen kirkko on siellä, missä Kristus Jeesus on. Ei ole sallittua toimittaa kastetta, eikä rakkausateriaa ilman piispaa. Mutta minkä hän hyväksyy, se on myös Jumalalle otollista, jota kaikki, mikä toimitetaan, olisi varmaa ja lujaa." (Igantius Smyrnalaisille VIII)
Myöhemmässä kirkon vaiheessa kirkko sai koottua Raamatun kaanonin, hyväksyttyjen, ohjeellisiksi ja sitoviksi ymmärrettyjen kirjojen kokoelman. Se tapahtui 170-360 välisenä aikana. Kirkossa noudatettiin yhä selvemmin järjestelmää, jossa piispan valinnassa myös kirkkokansa oli ratkaisevassa roolissa.
Jatkuu...
Piispan valitsemistapaa kuvataan Apostolisissa Konstituutioissa (kirjoitettu joko Syyriassa tai Antiokiassa n. 380) näin:
"Herran päivänä kokoontunut kansa ja presbyteerien (vanhimpien) kokous piispan läsnäollessa antakoon suostumuksensa. Sitten vanhin muista piispoista kysykööt presbyteriltä ja kansalta: "Tämäkö on se, jonka he haluavat saada johtajakseen?" Ja kun he vastaavat myöntävästi, kysyköön uudestaan, todistavatko kaikki, että hän on arvokas tähän suureen ja huomattavaan johtoasemaan ja onko hän todella täyttänyt sen, mikä kuuluu hänen velvollisuuksiinsa Jumalaan nähden, eikö ole loukannut ihmisten oikeuksia, hyvinkö on järjestänyt kotiolonsa ja onko nuhteeton elämänsä puolesta. Ja kun kaikki ovat todistaneet yhtäpitävästi, totuudenmukaisesti eikä ennakkoluulon mukaan, niin kuin Jumalan tuomion ja Kristuksen ja Pyhän Hengen ja kaikkien pyhien palvelevien henkien edessä, että hän on sellainen, niin silloin vielä kolmannen kerran kysyttäköön, onko hän totisesti pyhän palveluksen arvoinen, jotta kahden tai kolmen todistajan suun kautta jokainen sana vahvistettasiin. Ja kun he kaikki kolmannenkin kerran vakuuttavat, että hän on sen arvoinen, niin vaadittakoon kaikilta suostumuksen merkki. Ja kun tämä on vapaaehtoisesti täytetty, silloin vaiettakoon." Tätä valintaprosessia seurasi tapahtuma, jossa kolme piispaa vihki uuden piispan.
Samaa kertoo Karthagon piispan Cyprianuksen antama todistus alkukirkon käytännöstä:
"On huolellisesti säilytettävä ja pidettävä jumalallinen perimätieto ja apostolinen säädös, jota meillä noudatetaan melkein kaikissa maakunnissa ja jonka mukaan, kun jollekin kansalle asetetaan laillisessa järjestyksessä piispa, on välttämätöntä, että sen alueen lähimmät piispat kokoontuvat, ja silloin valitaan kansan läsnäollessa piispa, joka hyvin tuntee erikseen kunkin elämän ja yleensä valvoo jokaisen tekoja."
Näiden historiallisten todistusten valossa ei ole oikeutettua kiistää kirkkolaitoksen osuutta piispan valinnassa ja varsinkaan vihkimisessä.
Jatkuu...
4. Kirkon viran kohdalla liikenne on nähty kaksisuuntaisena. Kaitsijan tehtävä on ruokkia ja kaita laumaansa, mutta samalla seurakunnalla on ollut oikeus arvostella kaikkien opettajien julistusta.
Kaitsijan tehtävänä on ruokkia ja kaita laumaansa, mutta samalla seurakunnalla on ollut oikeus arvostella kaikkien opettajien julistusta. Kaitsijan vallasta opettaa seurakuntaa ja "neuvoa terveellä opilla että kumota vastaansanojain väitteet" onkin jo edellä puhuttu kylliksi. Nyt on vielä otettava käsiteltäväksi toisensuuntainen, jumalallinen seurakunnan ohjaus- ja arvosteluoikeus. Tämä tulee hyvin selvästi esille Kristuksen evankelisesta opetuksesta:
"Ja laskettuaan kaikki omansa ulos hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä. Mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä, koska eivät tunne vierasten ääntä." Joh. 10:4-5.
Tämän lampaiden oikeuden arvostella kuulemaansa, joko seurata paimenta tai paeta vierasta ymmärtää kyllä helposti. Kyseessähän on minun oma sieluni, jota minä en voi luovuttaa kenen tahansa haltuun tai heittäytyä minkä hyvänsä opetuksen riepoteltavaksi ja antaa näin vietellä itseäni kadotukseen. Kukaan ihminen ei voi lopulta vastata toisen sielun edestä. Onkin uhkarohkeaa luovuttaa varauksetta oman iankaikkisen kohtalonsa jonkun toisen huomaan. Siksi Raamattu varoittaa, kehottaa valvomaan ja puhuu tarkkaan kuulemisesta sekä väärien profeettojen kavahtamisesta. Jokainen on henkilökohtaisesti vastuussa siitä, mitä kuulee ja mitä uskoo. Myös siitä, jos uskoo harhan ja näin hyväuskoisesti meneteltyään joutuu kadotukseen.
Tässä riittää, että seurakunnan saarnaajien opetuksen arvosteluoikeuden todistukseksi siteeraan Lutherin selitystä kyseisestä Raamatun kohdasta. Tämän tekstin johdosta Luther selittää ja antaa opetuksensa todistukseksi myös erään toisen raamatunkohdan, Matt. 7:15:
"Tämä raamatunkohta sisältää kaksi tarkoin huomioonotettavaa seikkaa, nimittäin uskomisen vapauden ja arvostelemisen vapauden. Te tiedätte. Että meidän sielujemme ryövärit ovat esittäneet, että meidän on omaksuttava se, minkä kirkolliskokoukset ja korkea-arvoiset tohtorit määräävät ja päättävät, arvostelematta, onko se oikeaa vai väärää. Näissä asioissa heistä on tullut niin tyrmeitä, että he nykyään, niin kuin julkisesti on todettavissa, kirkonkirouksen uhalla velvoittavat hyväksymään sen, minkä he sanovat. [...] Pankaa siis tarkasti mieleenne: lampaiden on arvosteltava sitä, mitä heille esitetään, ja heidän on sanottava, että meidän Herranamme on Kristus, ja että hänen sanansa on ennen kaikkea perkeleen ja ihmisten sanoja. Häneen me tahdomme tarttua ja arvostella, menettelevätkö paavi, piispat ja arvon herrat oikein vaiko eivät, sillä Kristus sanoo tässä lampaiden arvostelevan ja tuntevan, mikä on oikea ääni ja mikä ei. Tuokoot siis esiin, minkä ovat päättäneet! Tarkastakaamme, onko se oikein, ja sen jälkeen tehkäämme päätöksemme sen arvostelun maukisesti, joka on uskottu jokaiselle yksityiselle kristitylle. Eikä tämä valta ole mikään inhimillinen, vaan jumalallinen. [...] Me emme saa omaksua mitään, sitä arvostelematta, sillä meillä on arvosteluoikeus, ja meidän arvostelumme on nytkin voimassa. Mutta he ovat riistäneet meiltä peitsen, niin ettemme ole voineet torjua yhden yhtäkään oppia: väkisin he ovat päästäneet ne käytäntöön. Kun me siis nyt riistämme miekan takaisin, se tietysti koskee heihin kipeästi. Se täytyy kuitenkin ottaa heiltä, ei kuitenkaan väkivaltaisesti, vaan sanalla, ja sen tähden panna alttiiksi kaikki se, mikä meillä on, ja sania: Minä olen Jumalan lammas, minä tahdon saada ja omakseni ottaa hänen sanansa; jos te sen minulle annatte, pidän minä teitä paimenina, mutta jos velvoitatte minut väärään oppiin, antamatta minulle evankeliumia puhtaana, niin minä en pidä teitä paimenina enkä omaksu teidän ääntänne; sillä se virka, josta kerskutte, ei ulotu sanaa pidemmälle. [...] Varustautukaapa siis tällä lausumalla! Niin voitte hakata rikki ja pistellä reikiä täyteen sen, minkä evankeliumia vastaan päättävät. Arvostelu näet kuuluu lampaille, eikä saarnaajille, ja sen tähden teillä on valta ja oikeus arvostella kaikkea sitä, mitä saarnataan, sitä eikä mitään muuta. Ellei meillä näet olisi tätä valtaa, Kristus olisi turhaan Matteuksen evankeliumissa (7:15) sanonut näin: "Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia." Mutta emmehän me voi kavahtaa, ellei meillä ole arvostelemisen oikeutta, ja jos meidän täytyy omaksua kaikki se, minkä he meille sanovat ja saarnaavat."
II Kirkkopostilla s. 660.
Kaikesta tuossa edellä kirjoitetusta on päivän selvää, ettei maallikoilla ole lupaa, eivätkä he myöskään voi ilman vahinkoa toimia sakramenttien jakajina, ja että siihen tehtävään tarvitaan kirkon hyvää ja kirkon rakentumista noudattavaa järjestystä sekä asianmukaista kutsumista, valintaa ja vihkimistä. Seurakunnan kaitsijan eli piispan, mutta myös seurakunnan on suoritettava kutsu ja valinta tähän tehtävään ja heille tulee olla avointa se, ketkä on valittu hoitamaan sakramentin jakamisen tehtävää.
Muuten, jos oikeutettua ja hyvin perusteltua järjestystä ei noudateta synnytetään Jumalan tahdon vastaista anarkistista kaaosta, kiistoja, kyräilyä, epäilyksiä ja maailmallista taistelua vallasta seurakunnan johtamisesta.
Ilmankos OM sanoi Kirunassa, että etkö tiedä, että Lutherilla oli kaksi tietä taivaaseen.
Tämähän osoittaa vain sen, että Luther (ja LLL) oli väärässä ja nyt PH on kirkastanut totuuden GP:lle ja OM:lle ?
O sancta simlicitas !
Takapenkkiläinen, tarkoituksellako pyrit sotkemaan asioita.
Ylläolevissa kirjoituksissa käsitellään virkaa eikä vanhurskauttamista.
Sinä ja lapparit sotkevat molemmat.
Luther antaa NEUVON Matt. 7:15, mukaan:
"Tämä raamatunkohta sisältää kaksi tarkoin huomioonotettavaa seikkaa, nimittäin uskomisen vapauden ja arvostelemisen vapauden. Te tiedätte. Että meidän sielujemme ryövärit ovat esittäneet, että meidän on omaksuttava se, minkä kirkolliskokoukset ja korkea-arvoiset tohtorit määräävät ja päättävät, arvostelematta, onko se oikeaa vai väärää. Näissä asioissa heistä on tullut niin tyrmeitä, että he nykyään, niin kuin julkisesti on todettavissa, kirkonkirouksen uhalla velvoittavat hyväksymään sen, minkä he sanovat. [...] Pankaa siis tarkasti mieleenne: lampaiden on arvosteltava sitä, mitä heille esitetään, ja heidän on sanottava, että meidän Herranamme on Kristus, ja että hänen sanansa on ennen kaikkea perkeleen ja ihmisten sanoja. Häneen me tahdomme tarttua ja arvostella, menettelevätkö paavi, piispat ja arvon herrat, (lue hengellinen hallitus), oikein vaiko eivät, sillä Kristus sanoo tässä lampaiden arvostelevan ja tuntevan, mikä on oikea ääni ja mikä ei. Tuokoot siis esiin, minkä ovat päättäneet! Tarkastakaamme, onko se oikein, ja sen jälkeen tehkäämme päätöksemme sen arvostelun mukaisesti, joka on uskottu jokaiselle yksityiselle kristitylle. Eikä tämä valta ole mikään inhimillinen, vaan jumalallinen. [...] Me emme saa omaksua mitään, sitä arvostelematta, sillä meillä on arvosteluoikeus, ja meidän arvostelumme on nytkin voimassa. Mutta he ovat riistäneet meiltä peitsen, niin ettemme ole voineet torjua yhden yhtäkään oppia: väkisin he ovat päästäneet ne käytäntöön. Kun me siis nyt riistämme miekan takaisin, se tietysti koskee heihin kipeästi. Se täytyy kuitenkin ottaa heiltä, ei kuitenkaan väkivaltaisesti, vaan sanalla, ja sen tähden panna alttiiksi kaikki se, mikä meillä on, ja sania: Minä olen Jumalan lammas, minä tahdon saada ja omakseni ottaa hänen sanansa; jos te sen minulle annatte, pidän minä teitä paimenina, mutta jos velvoitatte minut väärään oppiin, antamatta minulle evankeliumia puhtaana, niin minä en pidä teitä paimenina enkä omaksu teidän ääntänne; sillä se virka, josta kerskutte, ei ulotu sanaa pidemmälle. [...] Varustautukaapa siis tällä lausumalla! Niin voitte hakata rikki ja pistellä reikiä täyteen sen, minkä evankeliumia vastaan päättävät. Arvostelu näet kuuluu lampaille, eikä saarnaajille, ja sen tähden teillä on valta ja oikeus arvostella kaikkea sitä, mitä saarnataan, sitä eikä mitään muuta. Ellei meillä näet olisi tätä valtaa, Kristus olisi turhaan Matteuksen evankeliumissa (7:15) sanonut näin: "Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia." Mutta emmehän me voi kavahtaa, ellei meillä ole arvostelemisen oikeutta, ja jos meidän täytyy omaksua kaikki se, minkä he meille sanovat ja saarnaavat."
II Kirkkopostilla s. 660.
Joo, kristinuskon asiat ovat vaikeita. Kaksijakoisuus ei tarkoita kahden totuuden oppia, eikä sitä, että toinen on oikea ja toinen väärä. Ne kertovat vain karun totuuden kumpikin omalla alueellaan. Kristillinen paradoksi, luodun realiteetin jakaantuminen johtuu syntiinlankemmuksesta.
Me olemme maailmassa, mutta emme maailmasta. Me olemme laista vapaita, mutta emme ole. Me olemme pelastettuja, mutta emme vielä. Me olemme pyhiä, mutta emme ole. Olemme vanhurskaita, mutta emme ole. Me kuolemme, mutta emme kuole. Me olemme itsessämme heikkoja, mutta vahvoja Herrassa. Aina murheellisina, mutta kuitenkin iloisina. Olemme orjia, mutta myös herroja. Seurakunta on näkyvä, mutta myös salattu.
Kristuksen ristinkuolema oli maailman suurin vääryys, mutta samalla maailman suurin oikeus, suurin häpeä, mutta suurin kunnia, täydellinen tuho ja kuolema, mutta täydellinen elämän voitto, maailmanhistorian suurin tappio, mutta yhtä aikaa maailmanistorian valtaisin voitto jne. jne.
Tämän takia on yht'äkkiä vaikea käsittää kristinuskon asioita. Tämän takia se on suuri pahennus ja loukkaus. Se on salaisuus, jonka vain Pyhä Henki voi avata ja uskon kautta antaa ymmärtää.
"Kaksijakoisuus ei tarkoita kahden totuuden oppia, eikä sitä, että toinen on oikea ja toinen väärä."
Yritän sanoa tämän vielä selvemmin. Ei ole olemassa kahta totuutta, tietä tai mahdollisuutta. On olemassa yksi totuus, jossa on kaksi uslottuvuutta.
Yritän vielä selventää:
On pistettävä tarkasti merkille, että kirkon viralle asetetut kriteerit kohdistuvat sitä hoitavaan henkilöön, eivät sakramentin nauttijaan.
Kirkon viran kriteereillä ei ole välitöntä, ts. sakramentaalista vaikutusta armonvälineisen vaikutukseen tai pätevyyteen.
Mutta, kuten me tiedämme, kirkon virka ei ole ainoastaan sakramenttien toimittamisen virka, vaan myös sanan ja opettamisen virka. Siksi sillä epäsuorasti tai pitkällä aikajänteellä on välillisesti merkitystä siihen, minkälaisen hyödyn sakramentin nauttijat saavat. Siitä kertoo vaikkapa se, että pappi voi vaivihkaa turhentaa sakramenttien merkitystä, opettaa kalvinistisesti tai zwingliläisittäin tai muuten väheksyä sakramenttien osuutta pelastuksen asiassa.
Huomaamme pian, että kysymyksessä on yksi ja sama totuus. Kirkon historia on osoittanut, että valikoiva ja yksipuolinen opillisten painotusten korostaminen on johtanut aina kirkon ykseyden rikkoontumiseen ja eri hengellisten puolueiden syntymiseen.
Mainitsit tuossa osiossa Pyhän Henken Ja että vain hän voi sen avata ,ja uskon kautta ymmärtää. , Kerron ATHANASIUKSEN USKONTUNNUSTUKEN KOHDAN
MITÄ SANOTAAN PYHÄSTÄ HENGESTÄ:
.
PYHÄ HENKI ,ON ISÄSTÄ JA POJASTA, EI TEHTY ,EI LUOTU , EI SYNTYNYT,
VAAN HEISTÄ HÄHTEVÄ.
.
Kun Hän on Heistä Lähevä, Hän on siis kummankin määrättävissä jos kumpaakaan ei ole ei häntäkään ole, mutta ei niin että me jotain tietäisimme, osaisimme ,Tai
että niin kuin joku sanoi ilman Isää ja Poikaa ei olisi Häntäkään ,,aivan mutta ei me
olla mitään sellaisia määrääjiä. jotka toisimme jonkun totuuden ilmi ,ei todella ei
Jumalalle on kaikki mahdollista , meille vain se minkä Hän Sallii .
Kyllä se sillä tavoin on virasta kysymys, että kyseiset Lapinvanhimmat pyrkivät kristillisyyden
johtajiksi omassa kirkossaan. Ilmoittihan OM viime joulunakin, etteivät he vastusta kirkkoa eli Kr:n kirkkoa. Ottamalla sakramentit itselle etoaa herätysliike myös omaksi kirkoksi. Siinä kirkossa pappeja nimitetään saarnaajiksi, mikä on vain terminologinen juttu. Saarnaajat ovat siis "papin ja piispan" viroissa kirkossaan, jonka näkemyksen mukaan Martti Lutherin kirkossa oli kaksi tietä taivaaseen, mutta tässä kirkossa ei niin ole.
Vielä pitäisi puhua niistä kriteereistä, mitä vaaditaan meidän oman herätysliikkeemme saarnaajia valittaessa. Seurakunnalla on oikeus kutsua, valita ja vihkiä virkaan seurakunnanpalvelijoita. Salmensuu laina Lutherilta Schmaljaldenin opinkohdista:
"Kaiken tämän perusteella on päivänselvää, että seurakunnalla on yhä oikeus valita ja vihkiä palvelusviran hoitajia. Kun siis piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan, silloin seurakunnalla on jure divino jo virassa olevien paimenten välityksellä vihkiä uusia paimenia ja viranhoitaajia."
Salmensuu tähdentää useissa kohdissa harhaoppisista puhuessaan Raamatun ja tunnustuksen merkitystä. Tunnustuskirjojen merkitys korostuu erityisellä tavalla, koska hän siteeraa niitä useissa kohdin:
"Raamattu on menettänyt asemansa auktorietteetina." s. 17.
"Hyvällä ei myöskään katsottu sitä jos joku kristitty osallistui harhaoppisen kirkon ehtoolliselle. Ehtoollisyhteyden harjoittaminen harhaoppisen kirkon kanssa merkitsi sen tunnustuksen ja opin hyväksymistä." s. 7.
Salmensuu mainitsee Vanharskauttaminen kirkon elämässä – asiakirjan sekä Porvoon sopimuksen ja sanoo niiden osoittavan "kuinka vähän kirkon johtavat elimet kunnioittavat tunnustuskirjoja." s. 14.
Tässä yhteydessä onkin hyvä pohtia meidän omien saarnaajiemme suhdetta tunnustuskirjoihin. Pitävätkö he tunnustuskirjoja itselleen opillisesti ohjeellisena asiakirjana? Onko myös saarnaajien noudatettava siinä ilmaistua oppia? Kun tunnustuskirjat sanovat: "Kristillisen seurakunnan todelliseksi yhteydeksi ei siis ole välttämätöntä, että kaikkialla noudatetaan yhdenmukaisua ihmisten järjestämiä jumalanpalvelusmuotoja..." Uskovatko meidän saarnaajamme näin? Entä miten saarnaajiemme usko suhtautuu opetukseen kasteesta? Uskovatko he, että kasteella on uudestisynnyttävä voima, niin kuin luterilainen tunnustus sen käsittää? Ja tämä kirkollinen järjestys, josta tunnustuskirjat sanovat, "Evankeliumi ei myöskään säädä uusia yhteiskuntajärjestyksiä koskevia lakeja, vaan opettaa meitä olemaan kuuliaisia voimassa oleville järjestyksille, olivatpa ne pakanoiden tai keiden hyvänsä säätämiä." Uskovatko saarnaajat tämän tunnustuksen kohdat? Salmensuu itsekin siteeraa Lutheria, joka sanoo kirjeessään Böömin veljille:
"Sillä yhdyskuntajärjestys vaatii, että henkilö – tai niin moni kuin seurakunta näkee sopivaksi – tulee valituksi ja hyväksytyksi kaikkien samat oikeudet omaavien nimessä huolehtimaan julkisista virkatehtävistä, niin ettei synny häpeällinen epäjärjestys Jumalan kansan keskuuteen, ja ettei kirkko muutu Baabeliksi."
Pitääkö oikeauskoisten kristittyjen lähteä pois sellaisesta Baabelista, joka ei itse noudata luterilaista tunnustusta? Olen sitä mieltä, että saarnaajia valittaessa sanapalvelijaa olisi kutsuttua velvoitettava lukemaan kirkkomme tunnustuskirjat läpi, ennen kuin hän voisi toimia seurakunnan saarnaajana. Tai seurakunta valitsisi vain sellaisia saarnaajiksi, jotka ovat hyvin perehtyneet luterilaiseen uskoperinteeseemme, tunnustuskirjat mukaanlukien. Ja jos seurakunta ja saarnaajat tahtoisivat, että he voisivat toimittaa sakramentteja, heidän olisi mentävä pappiskoulutukseen ja ottmaan pappisvihkimys kyseiseen tehtävään. Jo se, että seurakunta pyrkii saamaan ehtoollisen itselleen merkitsee sitä, ettei voida tunnustaa uskoa, jota seurakunnan keskuudessa joko ei hyväksytä tai tunneta. Miten seurakunnan yhteys voi edes säilyä, jos paimenilla ei ole mitään yhteistä tunnustusta, johon sitoutua ja jonka ympärille kokoontua kiistatilanteissa?
Jatkuu...
Miksi esikoislestadiolaiset eivät voisi ottaa sakramentteja toimittaakseen, ja menetellä samalla tavalla kuin Lähetyshiippakunta? Nythän on niin, että Lähetyshiippakunnan pappien ja esikoislestadiolaissaarnaajien välillä on huomatta ero. Lähetyshiippakunnan papeista monet on vihitty evankelis-luterilaissa kirkoissa sakramentin hoitamista varten. He ovat myös saaneet tarpeellista teologista koulutusta. Myös ne papit, joita ei ole vihitty evankelis-luteriliasen kirkon piispojen toimesta. Ja on huomioitava ja niin olen käsittänyt että he ovat luterilaisen kirkon jäseniä. He kaikki ovat sitoutuneet luterilaiseen uskontunnustukseen ja jumalanpalvelusyhteisönä katsovat jatkavansa sitä tunnustuksellista uskonperintöä, jota nyt eri kirkon portaissa, toimintamuodoissa ja seurakunnissa on ryhdytty syrjäyttämään. Lisäksi on mainittava sekin, että yhteisön jumalanpalvelukseen osallistuvat ovat enimmäkseen luterilaisen kirkon jäseniä.
Sakramenttien jakajan ja saarnaajan kriteerit on asettanut Raamattu. Niiden mukaan on selvää, että kirkon opettajan on oltava taitava opettamaan ja hänen on tutkittava Raamattua ja muita pyhiä kirjoituksia, jotta hän voisi pysyä opinmukaisessa luotettavassa sanassa. Lisäksi hänen velvollisuuksiin kuuluu perehtyä seurakuntaa uhkaaviin harhaoppeihin, jotta hän olisi kykenevä kumoamaan ne Jumalan sanalla. Tässä sakramenttikiistassa ei meidän "kirkollisten" väitteitä ole kumottu ja olen ymmärtänyt, etteivät saarnaajat suostu Lapin vanhinten neuvosta edes keskutelemaan. Tässäkin toimitaan Jumalan kirkasta sanaa vastaan. Eri oppeihin ovat syvällisesti perhetyneet mm. Paavali, Augustinus, Luther ja Laestadius. Se on ollut myös heidän menestyksensä salaisuus, he ovat tienneet tarkalleen, mistä he puhuvat ja missä Jumalan sanaa on rikottu. Tämä vaatii sitä paljon puhuttua lapsenmielisyyttä, kilvoittelua, uutteruutta ja nöyryyttä.
"Lue, kehoita ja opeta ahkerasti, kunnes minä tulen." 1 T im. 4:13.
"Mutta pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut, ja koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa." 1 Tim. 3:14-15.
"...hänen tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet. Sillä paljon on niskoittelevia, turhanpuhujia ja eksyttäjiä, varsinkin ympärileikattujen joukossa; semmoisilta on suu tukittava, sillä he kääntävät ylösalaisin kokonaisia huonekuntia opettamalla sopimattomia häpeällisen voiton vuoksi." Tiit. 1:9-11.
"Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan..." 1 Tim. 3:2.
"Kaikki, jotka ovat orjina ikeen alla, pitäkööt isäntiänsä kaikkea kunnioitusta ansaitsevina, ettei Jumalan nimi ja oppi tulisi häväistyksi. Mutta ne, joilla on uskovaiset isännät, älkööt pitäkö heitä vähemmässä arvossa sentähden, että he ovat veljiä, vaan palvelkoot heitä sitä mieluummin, koska he ovat uskovia ja rakastettuja ja harrastavat hyväntekemistä. Tätä opeta ja tähän kehoita. Jos joku muuta oppia opettaa eikä pitäydy meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen terveisiin sanoihin eikä siihen oppiin, joka on jumalisuuden mukainen, niin hän on paisunut eikä ymmärrä mitään, vaan on riitakysymyksien ja sanakiistojen kipeä, joista syntyy kateutta, riitaa, herjauksia, pahoja epäluuloja, alituisia kinastuksia niiden ihmisten kesken, jotka ovat turmeltuneet mieleltään ja totuuden menettäneet ja jotka pitävät jumalisuutta keinona voiton saamiseen. Ja suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa." 1 Tim. 6:1-6.
Tämä viimeinen raamattusitaatti kertoo sen saman, mitä tunnustuskirjat maallisesta hallinnosta, että on noudatettava olemassaolevaa yhteiskuntajärjestystä ja opetettava kristityille sitä. Ja niin kuin nyt on huomattu, Paavalin sanat ovat toteutuneet ja on syntynyt riitakysymyksiä ja sanakiistojen kipeyttä. Niistä taas kateutta, riitaa, herjauksia, pahoja epäluuloja sekä alituisia kinastuksia. Mutta jos saarnaajilla ei riitä nöyryyttä ja kuuliaisuutta noudattamaan Jumalan järjestystä, niin silloin olisi parasta niissä paikallisseurakunnissa, missä ehtoollisen nauttiminen on käynyt kertakaikkiaan mahdottomaksi, ottaa osaa Lähetyshiippakunnan toimittamiin ehtoollisiin tai pyytää heitä niitä järjestämään.
Täällä on käsitelty paljon opetustoiimelle kuuluvia, seurakunnassa opettajiana ja kaitsijoina toimiville välttämättömiä opillisia asioita.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt sanankuulijat jotka pelastuvat ainoastaan uskolla Kristukseen, Vapahtajanaan ja syntiensä sovittajana.
Tästä tulemme siihen johtopäätökseen, että kovin monimutkaiset, kristinuskossa myöhemmin eri nimisiin seurakuntiin syntyneet
virkajutut sun muut pykälät, voivat myös karkoittaa sanankuulijoita.
Pelastuksesta näet annetaan kovin monimutkainen tieteellinen kuva silloin, kun se yhdistetään yliopistojen tiedemaailmaan ja tieteeseen.
Usko Herraan Jeesukseen riittää. Ja tämän uskon julistaminen tuo pelastuksen niille, jotka sen sanoman ottavat uskossa vastaan.
Olen lähes varma, että tämä tieteen liittäminen kirkon opetukseen ja virkakäsitykseen, on yksi syy miksi oppimattomat on helppo saada halveksimaan kirkkoa ja sen akateemisesti koulutettuja virkamiehiä.
Jänniä juttuja on menossa joka tapauksessa ja es.lest. "oikeaoppisten" päämääränä on selvästi päästä eroon kaikista teologiaa oppineista ja virkaan vihityistä papeista. Maallikot pyörittelevät sitten oppia aina sen mukaan, miten julistaja itse on kokenut. Ja miten johto Jellivaarassa määrää.
______
Lähetyshiippakunta palvelee joidenkin tarpeita, mutta miksikään heätysliikkeiden ja lähetysjärjestöjen kattokirkoksi, tai esikoislestadiolaisia palvelevaksi kirkoksi siitä ei ole. Oikeassaolemisen pakko ja muiden tuomitseminen on sielläkin aivan liian hallitseva.
Jos me haluamme pysyä luterilaisena ja pitäytyä kirkkomme tunnustukseen, niin en minä juuri mitään muuta yhteisöä tiedä. Siis tapauksessa, että haluamme säilyttää kirkon viran suhteen hyvän järjestyksen, ja siinä tapauksessa, että kirkkomme todella joskus luopuu raamattuperiaatteesta sekä tunnustuksesta, sekä syyllistyy Jumalan käskyjen hylkäämiseen ja omaksuu yhteiskunnassa vallitsevat poliittiset ideologiat oppinsa sisältöön.
Joku herätysliikkeiden yhteinen liittymä pitäisi saada aikaan, muuten tämä herätysliikekenttä ja kristityt hajoavat tuhannen päreiksi, ja minä katson silloin suden saaneen lauman hajalleen.
Olet varmasti oikessa . Koska me haluamme pitäytyä tunnustuksimm (ausburgin)
Kirjoitin johonkin ketjuun artikkelin Raamatusta ja sen serakunnallisen tekojen
ja asioiden aikajärjestyksen tuomisista asioista Osittain ennen Agricolaa ja hänen
aikana ja hänen jälkeensä . Osittain historiassa 2016-1222.=794 vuoden jaksosta .
.
En lainkaan väitä että siinä olisi ratkaisuja , enkä siihen pystyisikään , mutta siinä
on historian tietoa jota toinen ihminen voi käyttää ehkä hyväkseen. "ideapohjana"
Jos tunnet kiinnostusta ,se on jossakin iltapäivän aikana tehdyssä viestissä.
'
MInä olen varma ,että kevään aikana tälläinen tulee ,.HP. ja SS. toimesta esiin .
Niin on lupailtu heidän taholtaan ,jo muutamisa viesteissään , ja keskustelusaan
Mitään nimiä ei vielä ole tullut esiin , Mutta ilman muuta sen pitää herätys liike
On puitu tarkkaan juuri sitä että ei kristityt pä'äsisi hajoamaan Tuhannen päreiksi
kyllä siinä tapauksessa jos hajoamin tapahtuu on Susi ja saa ta na päässyt niin
lähelle , että hajoamista voisi tapahtua .
.
Ketä Sudella olisi aputekijöitä ,SP, RaH, ReH, PN:,UR:TH. TL, TI. yms.
.
RaH. käyttäytyi lahdessa monta kertaa niin kuin ei pitäisi , ja käänsi selkänsä
useammille keskusteluun pyrkivälle. jos minä pidän saarnaajaa Jeesuksen
työtoverina ,noin ei voi tehdä jos ei tilanne hallinta ole kontrollissa .
Ei ole aivan varmaan kaikki muukaan . en nyt kerro enenpi etten tee hallaa .
Teuta, ihan järkeviä haastelet. Ja kristillisen rakkauden mukaan kaiken lisäksi.
Missähän tuo sinun kirjoituksesi on löydettävissä?
"Vähemmälle huomiolle on jäänyt sanankuulijat jotka pelastuvat ainoastaan uskolla Kristukseen, Vapahtajanaan ja syntiensä sovittajana."
Älkää nyt sentään tätä tieteelliseksi esitykseksi kutsuko. Olen kirjoittanut sen kiireessä ja lyhyessä ajassa, eikä se ansaitse sellaista nimitystä. Ja toki, joku voisi, tai itsekin voisin kirjoittaa tämän paljon selvemmin ja lyhyemmin, jos minulla olisi enemmän aikaa. Eikä tätä tule pitää minään kirkon julkisena julistuksena tai saarnassa pidettävän opetuksena vaan vastineena yksittäiseen selvitykseen.
Tämä vastine on tarkoitettu ennen muuta Juho Salmensuulle ja saarnaajille, sekä niille aktiivisille separatisteille, jotka vaativat ehtoollista omiin käsiin ja tahtovat perustella sitä Salmensuun väitteillä.
On tietenkin totta, että sanankuulijoille pitäisi puhua pelastumisesta yksin uskosta Kristukseen, mutta tässä vastineessa kirjoitin virkateologiasta. Kohderyhmä on aivan eri. Vanhurskauttamisoppia en tässä kirjoituksessa käsitellyt.
Kristinusko on itsessään yksinkertainen asia, mutta meidän ihmisten käsissä siitä tulee monimutkaista, koska me asumme syntiinlangennessa maailmassa syntiinlangenneiden ihmisten keskellä. Ei monimutkaisuutta tai sekavuutta tarvitse tuoda lisää, sitä on jo lähtökohtaisesti olemassa. Jos lammas eksyy vuorille, paimen seuraa sitä löytääkseen hänet. Ei näitä opillisia kirjoituksia kirjoiteta niille, jotka jo uskovat yksinkertaisesti ja oikein, vaan niille, jotka ovat eksyneet ihmisoppeihin ylös vuoriin.
Lukekaapa joskus Lutherin kirjoitusta Erasmukselle "Sidottu ratkaisuvalta", tai hänen kirjoitustaan ehtoollista turhentavien oppien takia "Suuri tunnustus ehtoollisesta", niin tiedätte mistä minä puhun.
Sanapalvelijoiksi kutsuttujen on tärkeätä tuntea opilliset kysymykset.
Ja myös juutalainen perinne, ja alkukielten hallinta on välttämätöntä riittävässä maarin. Tämä on tärkeätä OPETTAJILLE!.
Yhtä tärkeätä on erottaa sananpalvelijoiksi kutsuttujen koulutus, ja sanankuulijoille suunnattu julistus.
Totuus on näet se ettei valtaosaa kristittyistä kiinnosta alkukielten opiskelu laajat kristinuskoa koskevat historiateokset ja yliopistotasoiset oppilliset selitysmallit.
Heille riittää että julistus pysyy kristinuskossa, jonka keskus on Herramme Jeesus Kristus, Messias, syntimme sovittanut välimies Jumalan ja ihmisen välillä. Tämä on evankeliumi.
Jeesus tiellä!
Jes. 35:8 Ja siellä on oleva valtatie, ja sen nimi on "pyhä tie":
sitä ei kulje saastainen; se on heitä itseänsä varten. ...
***) ... Joka sitä tietä kulkee, ei eksy - eivät hullutkaan.
Jes. 35:9 Ei ole siellä leijonaa, ei nouse sinne raateleva peto; ei sellaista siellä tavata: lunastetut sitä kulkevat.
Kyllä näin. Ei ole tarkoitus, että seurakuntalaista tehdään teologeja tai että he rupeaisivat kilvoittelemaan opillisessa nippelitiedossa, vaan että he pysyvät kristittyinä.
Tässä ehtoolliskiistassa on vain sellainen tilanne, että mukana on myös maallikkoaktiiveja, jotka mielestään ymmärtävät paremmin kuin muut, eli jotka pitävät itseään viisaampina. Heitä voi velvoittaa perehtymään asiaan syystä, että ovat vastuussa kauaskantoisesta toiminnastaan ja siitä, minkälaisella uskolla he toimintaansa perustelevat.
Eivät he voi puolustautua sillä, että me nyt vain uskomme Herraamme Jeesukseen Kristukseen. Jos se pelastuminen on yksin siitä kiinni, niin miksi he puuhastelevat asioiden parissa, jotka eivät siihen yksinkertaiseen pelastukseen liity?
Joka tapauksessa on selvää, ettei kristinuskosta saada koskaan niin yksinkertaista ja vaivatonta, että se on ihmisymmärryksellä tai ihmisvoimin hoidettavissa. Usko ei ole vain vaikea ihmiselle, vaan täysin mahdoton asia ihmiselle, sanoo katekismus:
"Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa."
Kyllä kyllä. Leivon kanssa olemme tuttuja ja samassa uskossa kilvoittelevia kristittyjä. Hän on tehnyt pitkään esikoislestadiolaisten kannalta tärkeätä tutkimustyötä.
Järki ei todellakaan voi käsittää lahjavanhurskautta, onhan kaikki hyvä tässä maailmassa tavalla taikka toisella ansaittava.
Myös rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemiseen rakennellaan eri seurakunnissa kaikenlaisia sääntöjä. Ja esikoislestadiolaisuudessa on muista poiketen myösakin sellaisia henkilöitä, joihin on luotettava ollakseen rakastettu ja hyväksytty seurakunnassa.
Ihmisjärjen päättelyihin ja ehtoihin on helppo samaistua, eihän se sovi sellainen Jeesus, joka käyskelee syntisten seurassa, rakastaa syntisiä ja syö heiodän kanssaa..
Nykyisin ehdoton vaatimus vähimmäisansioksi esikoislestadiolaisuudessa on luottamus lapinvanhimpiin ja tämän kristillisyyden neuvoihin. Tästä syystä esikoislestadiolaisuudessa julistettu evankeliumi on pahoin ihmisopeilla saastunutta.
Meillä kristityllä kun ei ole mitään velvollisuutta luottaa lapnvanhimpiin, eikä tämän kristillisyyden neuvoinkaan, ellei Raamattu vahvista näitä neuvoja Jumalan sanan mukaisiksi.
Totta Leivon kansa olen tuttu ,tunnen ,olemme samassa USKOSSA kil-
voittelevat ja tutkinut paljon ,kulkenut kaukanakin mm.Israelissa ehkä
montakin kertaa .
.
Siinä olen samaa mieltä että jos meille tullaan sanomaan ,että Lapin luotto
olisi jotenkintarpeen tai että pitää ristillisyden neuvoihin tulee meidän luottaa
ja ottaa opiksi , miksei jos Raamattu niin käskee, muta meillä ei ole velvollisutta
LV:t ,eikä meillä ole tämän kristillisyyden neuvoihinkaan mukautua ,ellei Raamattu
vahvista niitä JUMALAN sanalla .
Esikoisleastadiolaisuuden nykytilaa seuratessa tulee mieleen Jeesuksen vertaus kylväjästä. Sillä välin kun hän nukkui, tuli vihollinen ja kylvi lustetta nisun sekaan. Myöhemmin luste tuli näkyviin, kun nisukin rupesi kasvamaan.
Saarnaajat ja seurakuntakin on nukkunut ja antanut kaikenlaisten ihmismielipiteiden kylvön. Kristityt ovat aliravittuja kun opetus on ollut niin yksipuolista, ja nyt menee läpi lähes mikä soopa tahansa. Vihollinen on onnistunut aika hyvin sotkemaan Herran peltoa.