Aloitin vuosi sitten, saatuani ensimmäisen TODELLA pahan ahdistuskohtauksen. Muistikuvat miten sain päähäni tarttua sheiveriin repiä sieltä terät erikseen ja viiltää ovat hämärtyneet. Tuntui sillon niin hyvältä, sen verran ajattelin, että piilotin haavat nilkkoihin.
Taukoja pidin aina pari viikkoa kerralla, jopa koko kesän, mutta sekin taisi olla sitten tupakan aikaan saama tauko. Jotain stressiin ja ahdistukseen oli saatava. Silloin vielä hallitsin sen, pelkäsin jääväni kiinni, mutta syksyllä tilanteeni paheni, aloitin sen uudelleen. Nyt tuntui etten olisi voinut lopettaa, tuntui liian hyvältä. Se auttoi, mutta samalla tajusin, että tästä suosta en ihan helpolla irti enää pääse.
Läheiset tietävät ahdistuksesta, mutta asiassa ei ole autettu. Lääkäriin ei rohkeus riitä. Viiltely on yhä pysynyt omana salaisuutenani, haavat eivät ole syviä, mutta vertavuotavia kyllä. En halua mennä tk:hon tikattavaksi. Vanhat arvet näkyvät enää haaleina, en häpeä, mutten ole ylpeäkään.
Nuori 18-vuotias nainen.
Taukoja pidin aina pari viikkoa kerralla, jopa koko kesän, mutta sekin taisi olla sitten tupakan aikaan saama tauko. Jotain stressiin ja ahdistukseen oli saatava. Silloin vielä hallitsin sen, pelkäsin jääväni kiinni, mutta syksyllä tilanteeni paheni, aloitin sen uudelleen. Nyt tuntui etten olisi voinut lopettaa, tuntui liian hyvältä. Se auttoi, mutta samalla tajusin, että tästä suosta en ihan helpolla irti enää pääse.
Läheiset tietävät ahdistuksesta, mutta asiassa ei ole autettu. Lääkäriin ei rohkeus riitä. Viiltely on yhä pysynyt omana salaisuutenani, haavat eivät ole syviä, mutta vertavuotavia kyllä. En halua mennä tk:hon tikattavaksi. Vanhat arvet näkyvät enää haaleina, en häpeä, mutten ole ylpeäkään.
Nuori 18-vuotias nainen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.