en tiedä mitä tähän nyt sitten laittaiskaan....
yritetään kertoa vaikka synopsis tästä elämän irvikuvasta jota itse kutsuisin helvetiksi....
varhaisnuoruus meni pienellä paikkakunnalla. ns "koulukiusaaminen" alkoi esikoulussa ja jatkui lukion toiselle asti, siihen asti kunnes vaihdoin iltakouluun, silloin se muuttui lähinnä vaan syrjinnäksi ja ulkopuolelle jäämiseksi, enää ei tullut kumin paloja ja kiviä niskaan tunneilla eikä käytävillä tönitty ja haukuttu läskiksi yms.....
ala-aste ja ylä-aste oli kuitenkin pahimmat, lähes joka päivä verta syljeskellen mustelmilla itkien tulin kotia. toisella luokalla aloin sekä suunnittelemaan itsemurhaa että käyttämään sitä uhkauskeinona. kun vanhemmat yritti pakottaa kouluun ni rupesin puukolla hiveltää valtimoo ja sanoin että askelkin ni kohta mua ei oo.... siinkait mä sit lopult 1/2 - 2/3 opetuksesta "pinnasin" ja sen kyllä huomaa....
jossain vaiheessa mukaan tuli päihteet, niin lailliset kuin laittomat ja laittomien sellaisten kautta ajauduin vääriin piireihin joissa mua ruvettiin kiristämään, uhkailemaan ja hyväkskäyttämään. piti tavallaan "suojelurahaa" maksaa että mulle, kämpälle ja perheelle ei käyny mitään.... sit muutenki vihamiehiä (joille mä en siis oo mitään tehny, vihaavat vaan mua, kai ulkonäön takia ?) oli niin helvetisti että 3 viimesintä vuotta piti viettää sisällä. päihteitä heitin alas, nukuin ja itkin suurimman osan ajasta ja makselin vaan vähistäni tuota suojelurahaa ja pelkäsin millon naapurit soittaa poliisit ku jatkuvaan narkkareita ravas suuntaan ja toiseen.....
sitten viimein veljeni hoiti mulle opiskelupaikan ja kämpän pk-seudulta.....
pääsin pois mutta pelkään että liian myöhään, 21 vuotta on jo mittarissa ja arvet niin perkeleen syvällä....
koulusta oon varmaan 3/4 ollu poissa ja lennänkin nyt tässä kuussa ilmeisesti ulos, samantien häipyy kämppä ja tuet......
näen vaan kokoajan painajaisia menneisyyteen liittyen, olen yksin 24/7, vihaan itseäni yms... koskaan en ole seurustellut naisen kanssa, kavereita ei ole, mitään muuta en tahtois niin paljon kuin seuraa, rakkautta, hellyyttä.... en tosin osaa edes kuvitella minkälaista se olisi. helpompaa kuvitella vaikka avaruusmatka marssiin....
oon vaan helvetin lihava, ruma, ärsyttävä ja vihattu tyyppi :( kaikki ihmiset vihaa mua ja katsoo kieroon ja syrjii......
kadulla ja julkisilla paikoilla ahdistaa selvinpäin, kuten myös kotona..... päihteet on ainoa hetken helpotus. kaljaa ja kumppaneita vaan reilusti joka ilta ja sitten herätään puoliltapäivin seuraavana päivänä itkemään, tai vaihtoehtosesti jos ei tarpeeks oo päihteitä saanu vedettyy itteensä niin itketäänki se yö ja unet jää sikseen...
unista suurinosa on mielenterveyden päälle käyviä maailmanloppu/zombie/avaruusolennot/teurastus yms juttua ja sit ne "hyvät unet" on aina sitä että mulla on tyttöystävä tai koira. niitten jälkeen onkin vaikeinta herätä...........
en vaan tiedä mitä teen, enää ei tahdo rahat riittää tähän päihteilyyn ja kohta loppuu koulut ja lähtee kämpät ja ei saa yhtään rahaa yms.......
miten helvetissä jotkut jaksaa tätä helvettiä yksin ? että ei yhtään kaveria, ei naista eikä voi saadakkaan, vihaat ittees ja jaksat vaa jotenki käydä koulussa, pitää talouden pystyssä ja hymyillä ???? ei mahdu mun kaaliin.......
"all I wanted was somebody to talk, so I wouldn't have to talk to myself" kuten eräs biisini päättyy.... toiki jännä homma, 10 vuotta harrastanu musiikkia, 10 vuotta kuullu vanhemmilta miten lapsellista, turhaa ja humpuukkia se on. kyllä 10-30 vuotta alalla olleet muusikot pitävät hyvinkin paljon mun musasta ja ehdottavat sibelius akatemiaa mutta sitten vanhemmat (sekä veli) nauraa että "ei susta mitään voi tulla! älä pelleile! unohda nuo typerät lapselliset haaveet....". ovatpa he myös uhkailleet ettei rahaa tule enää välttämättä jos lähtisin musiikkialalle. siis enhän mä kelan tuilla voi noit päihteitä ja baari-iltoja itselleni kustantaa............
ketään kohtalon tovereita ?
yritetään kertoa vaikka synopsis tästä elämän irvikuvasta jota itse kutsuisin helvetiksi....
varhaisnuoruus meni pienellä paikkakunnalla. ns "koulukiusaaminen" alkoi esikoulussa ja jatkui lukion toiselle asti, siihen asti kunnes vaihdoin iltakouluun, silloin se muuttui lähinnä vaan syrjinnäksi ja ulkopuolelle jäämiseksi, enää ei tullut kumin paloja ja kiviä niskaan tunneilla eikä käytävillä tönitty ja haukuttu läskiksi yms.....
ala-aste ja ylä-aste oli kuitenkin pahimmat, lähes joka päivä verta syljeskellen mustelmilla itkien tulin kotia. toisella luokalla aloin sekä suunnittelemaan itsemurhaa että käyttämään sitä uhkauskeinona. kun vanhemmat yritti pakottaa kouluun ni rupesin puukolla hiveltää valtimoo ja sanoin että askelkin ni kohta mua ei oo.... siinkait mä sit lopult 1/2 - 2/3 opetuksesta "pinnasin" ja sen kyllä huomaa....
jossain vaiheessa mukaan tuli päihteet, niin lailliset kuin laittomat ja laittomien sellaisten kautta ajauduin vääriin piireihin joissa mua ruvettiin kiristämään, uhkailemaan ja hyväkskäyttämään. piti tavallaan "suojelurahaa" maksaa että mulle, kämpälle ja perheelle ei käyny mitään.... sit muutenki vihamiehiä (joille mä en siis oo mitään tehny, vihaavat vaan mua, kai ulkonäön takia ?) oli niin helvetisti että 3 viimesintä vuotta piti viettää sisällä. päihteitä heitin alas, nukuin ja itkin suurimman osan ajasta ja makselin vaan vähistäni tuota suojelurahaa ja pelkäsin millon naapurit soittaa poliisit ku jatkuvaan narkkareita ravas suuntaan ja toiseen.....
sitten viimein veljeni hoiti mulle opiskelupaikan ja kämpän pk-seudulta.....
pääsin pois mutta pelkään että liian myöhään, 21 vuotta on jo mittarissa ja arvet niin perkeleen syvällä....
koulusta oon varmaan 3/4 ollu poissa ja lennänkin nyt tässä kuussa ilmeisesti ulos, samantien häipyy kämppä ja tuet......
näen vaan kokoajan painajaisia menneisyyteen liittyen, olen yksin 24/7, vihaan itseäni yms... koskaan en ole seurustellut naisen kanssa, kavereita ei ole, mitään muuta en tahtois niin paljon kuin seuraa, rakkautta, hellyyttä.... en tosin osaa edes kuvitella minkälaista se olisi. helpompaa kuvitella vaikka avaruusmatka marssiin....
oon vaan helvetin lihava, ruma, ärsyttävä ja vihattu tyyppi :( kaikki ihmiset vihaa mua ja katsoo kieroon ja syrjii......
kadulla ja julkisilla paikoilla ahdistaa selvinpäin, kuten myös kotona..... päihteet on ainoa hetken helpotus. kaljaa ja kumppaneita vaan reilusti joka ilta ja sitten herätään puoliltapäivin seuraavana päivänä itkemään, tai vaihtoehtosesti jos ei tarpeeks oo päihteitä saanu vedettyy itteensä niin itketäänki se yö ja unet jää sikseen...
unista suurinosa on mielenterveyden päälle käyviä maailmanloppu/zombie/avaruusolennot/teurastus yms juttua ja sit ne "hyvät unet" on aina sitä että mulla on tyttöystävä tai koira. niitten jälkeen onkin vaikeinta herätä...........
en vaan tiedä mitä teen, enää ei tahdo rahat riittää tähän päihteilyyn ja kohta loppuu koulut ja lähtee kämpät ja ei saa yhtään rahaa yms.......
miten helvetissä jotkut jaksaa tätä helvettiä yksin ? että ei yhtään kaveria, ei naista eikä voi saadakkaan, vihaat ittees ja jaksat vaa jotenki käydä koulussa, pitää talouden pystyssä ja hymyillä ???? ei mahdu mun kaaliin.......
"all I wanted was somebody to talk, so I wouldn't have to talk to myself" kuten eräs biisini päättyy.... toiki jännä homma, 10 vuotta harrastanu musiikkia, 10 vuotta kuullu vanhemmilta miten lapsellista, turhaa ja humpuukkia se on. kyllä 10-30 vuotta alalla olleet muusikot pitävät hyvinkin paljon mun musasta ja ehdottavat sibelius akatemiaa mutta sitten vanhemmat (sekä veli) nauraa että "ei susta mitään voi tulla! älä pelleile! unohda nuo typerät lapselliset haaveet....". ovatpa he myös uhkailleet ettei rahaa tule enää välttämättä jos lähtisin musiikkialalle. siis enhän mä kelan tuilla voi noit päihteitä ja baari-iltoja itselleni kustantaa............
ketään kohtalon tovereita ?
Vastaukset 4
Vanhimmat
No mitäpä tuohon voi sanoa muuta, kuin että ryhdistäydy.
Läskit lähtee kuntoilemalla, päihteet heität mäkeen ja pyydät vaikka veljeltäsi apua kuiville pääsyssä.
Itsestään huolta pitämällä voi vaikuttaa ulkonäköön jo aika paljon.
Olet vielä nuori sälli, joten koeta ryhdistäytyä ja ala laittamaan elämäsi järjestykseen.
Setäni sai elämänsä järjestykseen vasta lähemmäs neljäkymppisenä ja elelee nyt onnellisena, joten sinulla on koko elämä vielä edessä jos niin haluat.
Itse en ole ikinä kokenut koulukiusaamiseksi luokiteltavaa kiusaamista, joten en voi täysin tietää mitä olet elämäsi aikana käynyt läpi, mutta voin kyllä kuvitella.
Noh, mutta jokainen päivä voi olla uusi alku uudelle elämälle ja se on hyvin pitkälti susta itsestä kiinni.
Joka päivä, kun pääset alusta loppuun kunnialla ilman päihteitä, opiskeluun panostaen ja vaikka kuntoillen, on aina askel parempaan suuntaan ja tuntuu varmasti paremmalta päivä päivältä.
Ehkäpä se onnikin vielä löytyy jonain päivänä jos jaksat tehdä sen eteen töitä.
Itsesäälistä sinun on päästävä heti alkuun eroon, tai et tule omin avuin nousemaan.
Kaikkea hyvää...
Kaikki me ollaan yksinäisiä. Kristuksen kanssa puuhun hirtettyjä. Kuolemaa voittona odottavia.
Ongelmia on minullakin takana (ja edessä). Hylkäämistä, kuoren kovettamista, kaipausta, alkoholia, hasista, amfetamiinia, psykooseja, unettomuutta.
Olen ollut täynnä pelkoa. Tuntenut vuoroin vihaa, vuoroin surua ja toivottomuutta. Elänyt vailla mitään tietoa.
Tällä hetkellä asiat ovat korjaantumassa. Olen jo yli kolmekymmentä. Pääsin kuiville 26-vuotiaana. Jouduin mielisairaalaan huumepsykoosin tähden.
Sieltä lepositeiden kautta sain ensikosketuksen sisäiseen ihmiseeni. Psykoosi mursi minusta kuoren. Sisimpääni padotut tunteet ja tarpeet tulvivat ulos.
Se oli jonkilainen uudestisyntyminen. Sen jälkeen olen alkanut vasta syntymään ihmiseksi. Olen kyllä syntynyt fyysisesti jo yli 30-vuotta sitten, mutta sisäisesti olen vasta nyt syntymässä.
Ja mitä enemmän saan syntyä, sen paremmin näen tämän maailman mielettömyyden. Ihmisten arjen vailla ihmistä.
Olen muukalainen.
En voi auttaa sinua. Jos tahdot löytää jonkun, joka sinua rakastaa, mene peilin eteen ja etsi sisimpäsi.
Kukaan toinen ei harjaa hampaitasi, eikä pyyhi takapuoltasi ilman korvausta, kuin sinä itse.
Samoin kukaan toinen ei tule sinun sisäiseen maailmaasi kuin sinä itse. Oman sisäisen lapsensa löytäminen on kaiken Alfa ja Omega. Kun löydät sisäisen lapsesi, löydät myös sisäisen isäsi.
Ihmisen parantuminen lähtee sisältä käsin. Siksi tärkein matka, jonka ihminen voi tehdä, on matka sisimpään itseen. Jos tarvitset matkalla apua, turvaudu anteeksiantamuksen sanomaan. Tiedät kyllä nimen.
Mitä itsensä tappamiseen tulee, kuinka voisin itseni tappaa, kun en edes itseäni tunne. Kuka olen? Voin kyllä tappaa ruumiini, mutta sisimpäni on minulta salattu. Siksi en tappaisi todellista sisintä itseäni. Korkeintaan vapauttaisin sen.
Mutta jos voin oppia itseni tuntemaan, miksi en lähtisi sille matkalle. Se on sisäinen tie. Se armon ja rakkauden tie.
Uskon, että vasta kun me ihmiskuntana löydämme sisimmän itsemme, katoaa yksinäisyys. Siihen asti kuljemme erillisyyden tietä.
Mutta jos tahdot löytää yhteyden, etsi sitä sisimmästäsi, sillä siellä me kaikki olemme yhtä.
Mä olen kans yksinäinen. Olen ollut koko nuoruuteni siten ettei mulla ollut kuin koulussa joskus kavereita. Nyt oon ollut työttömänä ja asun pienellä paikkakunnalla jossa kaikki tuntee toisensa. Täältä en ainakaan tule saamaan ystäviä sen tiedän.
Mullakin oli lukioaikana luultavasti masennusta ja sen jälkeenkin koska itkin usein aivan tyhjänpäiväisista asioista ja ajattelin jopa itsemurhaa. Lukion jälkeen menin toiselle paikkakunnalle opiskeleen ja sieltäkään en saanut kavereita. Sitten olenkin ollut pari vuotta työttömänä ja entistä yksinäisempänä. Mulle yksinäisyys on jo niin päivänselvyys että turha sitä on surra. Pitää vaan yrittää ajatella kuinka hyvin asiat on kun on terve ja saa ruokaa ja rahaakin vielä jokin verran taskunpohjalle. Mua auttaa musiikin kuuntelu. Sitten kannattaa käydä ulkona kävelemässä. Sekin piristää kummasti. Jokin mukava harrastus olisi myös hyvä saada (noin vinkiksi sulle).
no moi! mä en oo yksinäinen onneks :) ja pööpöilen täällä netis nyt vaan kun olis kainkenlaisii opiskelutehtävii tos odottaas...nyt ei vaan jaksa paneutuu niihin, mut oikeesti nyt on perjantai joten kai tänään saa vähän löysäilläkin ;)
Ensiks haluun sanoo sulle, et pää pystyyn oikeesti! *halaus täältä sinne, kuka lie ootkaan* Sä oot kokenut kovia, mut kaikki mikä ei tapa se vahvistaa tai jotain... :) Ajattele vaikka niin, että nyt kun sä oot kokenut tollasta, ni seuraavaks sun pitää saada sun elämä raiteilleen. Sit voit olla suureks avuks niille sadoille ja tuhansille nuorille, jotka on samas tilantees ku sä oot nyt! Voit vaik ruveta kirjailijaks ja kirjoittaa kirjan aiheesta...menis oikeesti varmasti kaupaks ja rahoilla voisit sit vaik ostaa uusii vaatteita ja palkata personal-trainerin ja saisit kroppas hyvään kuntoon :)
Toivottavasti toi sun tekstis ei ollut tekaistu juttu ;) kuulosti vaan niin tosi surulliselta!
Mut älä anna periks!
Mä oon sitä mieltä et kaikista ihmisistä saa meikillä ja muulla hiomisella hyvän näkösii! Joten jos et oo tyytyväinen ulkonäköös, ni pah! mä en oo ainakaan vielä nähnyt sellasta valasta, jota ei treenillä ja meikillä ja sopivilla vaatteilla sais hyvännäköseks!
Nyt vaan teet vaikka viikko ja kuukausisuunnitelman siitä, miten tästä eteenpäin.
Kirjoita jatkoskin tänne :)