Kerro olenko väärässä.

Nuoruudessamme oli eräs hauska keksintö. Se oli puoli-ilmainen keskustelulinja ryhmälinjalle. Kuului piip kun joku saapui linjalle. Oli paljon niitä jotka vain kuuntelivat toisten ihmisten keskustelua itse osallistumatta ja minä ja Hän kohtasimme siellä.
Oli muitakin kohtaamisia. Välillä tunteet kuumenivat jopa mustalaisen ja valkolaisen välille. Se oli eri kulttuureista tulevien ihmisten kasvoton kohtaamispaikka jossa ulkonäöllä ei ollut väliä, vaan sillä miten puhut ja mistä puhut.
Toisen ihmisen ääni ja sanat resonoivat ihmisen sielussa niin voimallisesti että rakkaus saattoi syttyä ja se oli kuin taikuutta, arjen ihme, sielujen kohtaaminen.
Nykyään kaikki ovat kaikkialla, turvat ja perseet timmeiksi hiottuna, aito ymmärrys toisesta ei välttämättä tule koskaan ilmi jos äänen sävy on emojin varassa.
Paljon toivoa sen varaan että kohtaan ja saan hänet kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, sillä hän mun se.....