kirja: elä(i)miä ja ihmisiä, 197 sivua
kirjailija: Juhani Laulajainen
kustannus: Enostone 2016
Kyseessä on kirjoittajan viides teos, mutta ensimmäinen eläinten kautta maailmaa peilaava. Alle 200 sivuisessa nidoksessa on 47 tarinaa, mikä tekee siitä helposti ja pätkittäin nautittavan. Juoni ei jää kesken kotitöiden yllättäessä. Helmiä yhdistävä nyöri on keski-ikäinen tarkkaileva ja vähän osallistuvakin mies, jonka vaimo opiskelee sosiologiaa avoimessa yliopistossa ja kokkaa kotona.
Kirjan nimi jo kertoo, ettei kieli riitä ilmaisemaan kaikkea sitä mitä haluaa ilmaista. On käytettävä vippaskonsteja, mutta ei liian kieroja, ettei ymmärrettävyys kärsi. Varmasti paljon kompromisseja on tehty luettavuuden hyväksi, ja hyvä niin. Totuuksien toitottaminen ei läpäisisi monenkaan lukijan mielenkiinnon seulaa.
Katri Niinikankaan suunnittelema kannen eläinmosaiikki on sopivan vaatimaton, mutta silti tarpeeksi yksityiskohtia sisältävä. Eläinhahmot parveilevat barbababamaisissa hahmoissa ympäri ämpäri mustetäplät seuranaan ja kauempaa katsottana näyttää kuin sammakonkutu enteilisi uuden elämän alkua. Kirjan vieressä tässä pöydällä sattuu olemaan täysmaitojuomapurkki, jonka ulkoasu sattumalta muistuttaa kirjan kuvioita. Kirjan murrettu keltainen on miellyttävämpi katsoa kuin purkin täyspunainen.
Sitten itse kirjaan: Laulajainen valmistelee lukijaa kahdella lainatulla ajatelmalla. Paracelsus 1500-luvulta ja Ludwig Wittgenstein 1900-luvulta. Molemmat puhuvat ihmisen ja eläimen suhteesta, mutta eri perspektiiveistä. Mikään ei ole yksiselitteistä, mutta se ei tarkoita etteikö silti kannattaisi yrittää selittää.
Juhani Laulajaisen edellinen kirja ilmestyi 2011. Pidemmällä julkaisuvälillä on hioutunut erilainen ote kirjoittamiseen. Aiemmissa on keskitytty suoraan ihmissuhteisiin. Niin nytkin, mutta huomattavasti universaalisemmalla tasolla, vertauskuvallisemmin eläintarinoiden muodossa. Vai pitäisikö niitä kutsua hybriditarinoiksi?
Joka tapauksessa inhimillisen vastuunkannon tuska on koskettavasti läsnä. Kirjoitettu kieli sopii kertojaminän suuhun. Hän ihmettelee sopivan hövelinä mutta kuitenkin perillä joistain asioista, hänen vaimonsa tasaa näkemyksiä.
Eläinten eläimellisyyden ja ihmisten inhimillisyyden välistä eroa on häivytetty nimien käytöllä; ihmisillä on vain sukunimet, eläimillä etunimet. Ihmisten väliset näkemyserot kilpistyvät jossain muualla kuin reaalielämässä; dialogia käydään facebookissa, netin ja sanomalehden mielipidepalstoilla, radiossa ja televisiossa. Ihmisviha ja eläinviha keskustelevat, vain eläimet eivät osallistu keskusteluun. "takaisin luontoon" -ajattelu, samoin kuin "luonto häkkiin" -ajattelu saavat molemmat kyytiä. Aika moni asia saa kyytiä.
Tarinoissa on runoudelle ominaista tiivistystä. Vähät sanat on koottu harkiten valumajäljettömäksi ikkunaksi suureen, moniulotteiseen ja arvaattomaan ilmiöön nimeltä elämä. Vertauskuvauksellisuus ja kerronnallisuus on saatu yhdistettyä niin, että kuten mielenkiintoiseen runouteen, myös näihin kielitaideteoksiin saattaa palata myöhemmin ihmettelemään sitä, että miten se Siirilä nyt tommottis ilkeästi tekee ja miksi minä vielä nauran sille.
Kirjassa on mainintoja kirjailijoista ja ajattelijoista, jotka ovat jääneet kirjoittajan mieleen. Hyviä lukuvinkkejä.
Eläimistä koira saa eniten huomiota. Ja sitten kissa. Laulajainen kirjoittaa kertojan suuhun viehättävät sanat eläinten hassuuksista, mutta ihminen on se joka saa osakseen mairittelemattomimmat adjektiivit. Asioiden (eläin vs. ihmisten maailma) suhteellisuuksien tiivistäminen muutamiin sanoihin näyttäytyy pelkistetysti vuoropuhelussa "Hautasitko sä sen?" - "En, se on nyt kissanruokaa tai nakki."
"Elä(i)miä ja ihmisiä" on kuin piikki omahyväisyytemme kipuhermon kautta ymmärryksen suoneen, mutta antibiootin sijasta ruiskusta pumpataan huumeria. Suosittelen ennakkoluulottomille lukijoille.
kirjailija: Juhani Laulajainen
kustannus: Enostone 2016
Kyseessä on kirjoittajan viides teos, mutta ensimmäinen eläinten kautta maailmaa peilaava. Alle 200 sivuisessa nidoksessa on 47 tarinaa, mikä tekee siitä helposti ja pätkittäin nautittavan. Juoni ei jää kesken kotitöiden yllättäessä. Helmiä yhdistävä nyöri on keski-ikäinen tarkkaileva ja vähän osallistuvakin mies, jonka vaimo opiskelee sosiologiaa avoimessa yliopistossa ja kokkaa kotona.
Kirjan nimi jo kertoo, ettei kieli riitä ilmaisemaan kaikkea sitä mitä haluaa ilmaista. On käytettävä vippaskonsteja, mutta ei liian kieroja, ettei ymmärrettävyys kärsi. Varmasti paljon kompromisseja on tehty luettavuuden hyväksi, ja hyvä niin. Totuuksien toitottaminen ei läpäisisi monenkaan lukijan mielenkiinnon seulaa.
Katri Niinikankaan suunnittelema kannen eläinmosaiikki on sopivan vaatimaton, mutta silti tarpeeksi yksityiskohtia sisältävä. Eläinhahmot parveilevat barbababamaisissa hahmoissa ympäri ämpäri mustetäplät seuranaan ja kauempaa katsottana näyttää kuin sammakonkutu enteilisi uuden elämän alkua. Kirjan vieressä tässä pöydällä sattuu olemaan täysmaitojuomapurkki, jonka ulkoasu sattumalta muistuttaa kirjan kuvioita. Kirjan murrettu keltainen on miellyttävämpi katsoa kuin purkin täyspunainen.
Sitten itse kirjaan: Laulajainen valmistelee lukijaa kahdella lainatulla ajatelmalla. Paracelsus 1500-luvulta ja Ludwig Wittgenstein 1900-luvulta. Molemmat puhuvat ihmisen ja eläimen suhteesta, mutta eri perspektiiveistä. Mikään ei ole yksiselitteistä, mutta se ei tarkoita etteikö silti kannattaisi yrittää selittää.
Juhani Laulajaisen edellinen kirja ilmestyi 2011. Pidemmällä julkaisuvälillä on hioutunut erilainen ote kirjoittamiseen. Aiemmissa on keskitytty suoraan ihmissuhteisiin. Niin nytkin, mutta huomattavasti universaalisemmalla tasolla, vertauskuvallisemmin eläintarinoiden muodossa. Vai pitäisikö niitä kutsua hybriditarinoiksi?
Joka tapauksessa inhimillisen vastuunkannon tuska on koskettavasti läsnä. Kirjoitettu kieli sopii kertojaminän suuhun. Hän ihmettelee sopivan hövelinä mutta kuitenkin perillä joistain asioista, hänen vaimonsa tasaa näkemyksiä.
Eläinten eläimellisyyden ja ihmisten inhimillisyyden välistä eroa on häivytetty nimien käytöllä; ihmisillä on vain sukunimet, eläimillä etunimet. Ihmisten väliset näkemyserot kilpistyvät jossain muualla kuin reaalielämässä; dialogia käydään facebookissa, netin ja sanomalehden mielipidepalstoilla, radiossa ja televisiossa. Ihmisviha ja eläinviha keskustelevat, vain eläimet eivät osallistu keskusteluun. "takaisin luontoon" -ajattelu, samoin kuin "luonto häkkiin" -ajattelu saavat molemmat kyytiä. Aika moni asia saa kyytiä.
Tarinoissa on runoudelle ominaista tiivistystä. Vähät sanat on koottu harkiten valumajäljettömäksi ikkunaksi suureen, moniulotteiseen ja arvaattomaan ilmiöön nimeltä elämä. Vertauskuvauksellisuus ja kerronnallisuus on saatu yhdistettyä niin, että kuten mielenkiintoiseen runouteen, myös näihin kielitaideteoksiin saattaa palata myöhemmin ihmettelemään sitä, että miten se Siirilä nyt tommottis ilkeästi tekee ja miksi minä vielä nauran sille.
Kirjassa on mainintoja kirjailijoista ja ajattelijoista, jotka ovat jääneet kirjoittajan mieleen. Hyviä lukuvinkkejä.
Eläimistä koira saa eniten huomiota. Ja sitten kissa. Laulajainen kirjoittaa kertojan suuhun viehättävät sanat eläinten hassuuksista, mutta ihminen on se joka saa osakseen mairittelemattomimmat adjektiivit. Asioiden (eläin vs. ihmisten maailma) suhteellisuuksien tiivistäminen muutamiin sanoihin näyttäytyy pelkistetysti vuoropuhelussa "Hautasitko sä sen?" - "En, se on nyt kissanruokaa tai nakki."
"Elä(i)miä ja ihmisiä" on kuin piikki omahyväisyytemme kipuhermon kautta ymmärryksen suoneen, mutta antibiootin sijasta ruiskusta pumpataan huumeria. Suosittelen ennakkoluulottomille lukijoille.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Onkohan tämä mainos???