Mietteitä kun nyt tuli mieleen

Nyt vasta tajusin. Että olen vissiin vaivihkaa aikuisiällä sairastunut kaksisuuntaiseen.

En ole tajunnut, olen luullut tilanteiden johtuvan vaikeista elämäntilanteista, mielialojen vaikeista käsittelemättömistä posttraumaattisista muistoista, masennuksen liiasta satunnaiskännäilystä ja ahdistuksen huonoista parisuhteista. Mutta nyt kun olen pari vuotta ollut yksikseni, alan huomata loogista kaavaa tässä kuoppa-kiito-vaihtelussa.

Nyt on taas nousukiito, rakastan itseäni kun on energiaa, kun saan kaikenlaisia ideoita, kun saan järjesteltyä kaikki kodin laatikot ja kaapit ja vintin, siivottua saunanlauteet, haettua pajunoksia, maalattua akvarelleja, soitettua kaikki ihanat kappaleet läpi, tehtyä töissä sikahyvin. Ruokakaupassa on ihania ihmisiä joiden kanssa kohdata. Olen sanavalmis, hersyvä, rakastan ihmisiä, olen kaikkien ystävä, minulla on aikaa vaikka kuinka.

Viime viikko taas meni sängyn pohjalla. Ilman mitään syytä. Ei mitään syytä tuntea oloa niin mitättömäksi ja merkityksettömäksi. Sain vietyä lapsen päiväkotiin aamulla, sit pikapikaa pingoin takaisin kotiin, ovi kiinni. En koko viime viikkoon saanut tehtyä kunnon ruokaa, vaan syötiin pakasteita, en uskaltanut hoitaa yhtään työasiaa (mitä mä niitä häiritsisin), en pystynyt olemaan itseni kanssa. Jopa kävelymatka maitokaupalle oli koko päivän itsenipsyykkauksen takana, että todellakin mun täytyy hoitaa edes yksi asia päivässä, ja sen kävelymatkan aikana tuli täysin sietämätön olo, etten kestä olla, en kestä omaa viheliäistä päätäni, sitä etten ole käynyt suihkussa moneen päivään enkä etenkään sitä että olen niin yksin ja pelkään kaikkia, olenhan elämässäni mokaillut niin paljon, valokeila osuu minuun ja kaikki näkevät alennustilani ja muistavat pahalla.

En uskalla lähteä ihmisten ilmoille enkä juhliin koska joka ikinen kerta lähtee lapasesta. Nykyisin käyn kolmisen kertaa vuodessa juhlimassa, ja se on ihan käsittämätöntä menoa silloin. Olen kaikentajuava agentti yössä, sekaannun ihan mihin tahansa. Niiden reissujen jälkeen on syystäkin masennus. Mutta johtuisikohan se muustakin kuin alkoholiongelmasta tai käsittelemättömistä traumoista jotka tulevat pintaan juodessa?

En halua niitä kuoppia, haluan tämän kontrollissa olevan kaikkia rakastavan olotilan, jolloin saan kauhean paljon aikaiseksi ja mieliala on energinen ja positiivinen, löytyy uskoa tulevaisuuteen, kepeyttä suhtautumisessa arkisiin asioihin.

Ja ei, en ole hullu. Olen ihan kyvykäs normaali ihminen. Suurin osa asioista tapahtuu pään sisällä eikä korreloi kovin paljoa reaalimaailmaan. Pystyn olemaan innostava ja tiedostava vanhempi, mutta nimenomaan nämä vuoroviikkosysteemitkin tekevät jekyll-hyde-rytmin, että jos ei ole pakko skarpata tai nukkua tai herätä niin sitten en tee niin. Lapsen kanssa ollessa rutiinit on helppo pitää. Itsekseni ollessani en välillä näe mitään syytä olla edes olemassa. Keskitän pääni johonkin yhden asian tutkimiseen, uppoan jonkin historiallisen mysteerin selvittämiseen netissä pariksi päiväksi ja koen sitten jälkeenpäin huonoa omaatuntoa että mihin tämän elämäni ajan oikein käytän.

Nyt viikkaamaan lakanat siisteihin riveihin.