Olen 59v mies ja vaimoni kuoli 1,5v sitten. Sen jälkeen en ole juuri kodistani poistunut kuin kaupassa. On minulla muutamia kavereita mutta yhteydet ovat lähinnä puhelimitse. Missään ei tule käytyä vaikka paikkoja kai löytyisi täältä Helsingistä. Olisi kiva kuulla jonkun ehkä vastaavassa tilassa olevan mielipiteitä.
Kodin sisällä 1,5v
WidowJussi
17266
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
harrastukset olisi hyviä.
en ole ollut tilanteessasi ja olen pahoillani tilanteestasi.
On olemassa erilaisia ryhmiä ja toimintaa.
http://www.elakeliitto.fi/toiminta/apunen-auttava vapaaehtoistoiminta/yhtakkia yksin/
Jäin eläkkeelle 14 vuotta aikaistettuna sairauden vuoksi. Työkaverit lopettivat yhteyden pidon. Kaveripiiri tiesi eläkkeeni määrän asiasta oli vaikea kädenvääntö pidin eläketuloani henkilökohtaisena, eikä kukaan muu kerro palkaansa....
En saanut enää tietooni menoja esim teatteri konsertti matkat kun minulla ei ole varaa HE päätivät. Ennen käytiin joskus ostoksilla ja kahvilla minua ei enää edes tiedusteltu mukaan..
Lapseni ovat hyvä palkaisissa töissä 3-4 kertaisilla vuosi tuloilla.
Ensin kutsuin perheineen syömään isoina pyhinä; Joulu uusivuosi Pääsiäinen Vappu äitienpäivä syntymäpäiväni... siten alkoi olla valitusta, tarjotusta, pöydässä istui kolme vaikeaa allegiaa jotka huomioin kyllä omalla aterialla.
Mutta minun tuloilleni 12- 18 aterian tarjoaminen joka pyhinä ja lapsenlapset odottivat vielä erityis huomiota joko tarjonnassa tai lahjana...
Miniä haukkuin tarjoamani ruuan, on todella kyllästynyt syömään kinkun sijaa broileria, kun ei syö punaista lihaa.. Poika sovitteli, jos laittaisit kalaa ja sitä söisivät sitten kaikki...
Lopetin ruoka tarjoilun eläkkeeni on nettona asumiskulut maksettu alle 800 €/kk en koe velvollisuutta syötää ketään ja niellä haukut päälle.
"Kukaan pahan sana niellyt ei ole vahingoittanut vatsaansa"
Miniä arvosteli myös kotiani; kirjoitti oikein internettiin kuinka likainen WC pönttöni on, se oli vesirajan alla tummanruskea onneksi pönttö hajosi sain uuden.
Hän myös sai kutinaa asuntoni ilmasta, koska minulla on selvästi pölyä lampuissa ja kirjoissa hyllyssä..
Mielestäni Hän on paha ihminen. Haukkua tarjottu ruoka, ilkkua kodistani ventovieraille, sain tiedon heidän kavereidensa äidiltä. ja luettuani kommentin tunistin sen Miniäni kirjoittamaksi muutamasta asiasta..
Sillä Lailla sano Niilo Tarvajärvi
Ainakaan miniälläsi ei ole käytöstapoja! Lasten tapakasvatus ja sitä myöden käytöstavat yleensäkin ovat nykyään jo uhanalaisia lajeja.
Onko sinulla erikoisen syy, miksi et halua liikkua kodin ulkopuolella. Koetko väsymystä, masennusta vai eikö vain huvita. Etkö koe tarvetta käydä vaimon haudalla, lenkillä, ym.
Siinäpä se kun en osaa vastata kysymyksiisi. Olen kyllä fyysisesti ikäisekseni suht. OK kunnossa ja haluaisin kyllä kovin tavata ihmisiä ja keskustella mutta jokin voima saa minut pysymään täällä. Vaimoni tuhkat on siroteltu mereen joten haudallakaan ei voi käydä.
Jotenkin sitä kaipaa toista (nais)henkilöä vierelleen keskustelemaan ja antamaan voimia. En siis tarkoita fyysisstä läheisyyttä (seksiä). Se tulee jos on tullakseen kun tutustunut johonkin kunnolla.
Tuo "jokin voima" saattaa olla vielä meneillään oleva suru puolison kuolemasta. Ja sinulla ehkä on lievä masennus, ja silloin ei oikein huvita ja lähteä tapamaan ihmisiä ja liikkua. Olen tavannut joitain leskiä, jotka kokevat jonkinlaista häpeää leskeydestään. Pelkäävät että tulle säälittelijöitä ja surkuttelijoita.
On se suuri elämänmuutos kun pitkä parisuhde päättyy.
Toivotaan, että tilanne muuttuu ja alat saada mielenkiintoa laajentamaan elintilaasi ja saat niitä juttukavereita.
Kiitos, Keissa, viisaista sanoista. Vaikka kuvittelenkin, että varsinainen surutyö on jo tehty (kaipaus toki säilyy aina) niin voi hyvinkin olla, että piilevä suru saa minut eristäytymään. Häpeää en tunne ja masennukseen/ahdistukseen minulla on kyllä lääkitys. Ja täytyy myöntää, että jo tällainen pikkukirjoittelukin auttaa kummasti.
Suru ja sen kokeminen ja läpieläminen on yksilöllistä. Asiantuntijoiden mukaan sen syvyyteen, kestoon vaikuttaa aikaisemmat kokemukset, miten syvä ja merkittävä menetetty henkilö tai asia on ollut ja eletty aika yhdessä. !,5 v vuotta on kyllä verrattain lyhyt aika ja menetys päästä yli.
Jos on olut pitkä parisuhde ja aikaa on vietetty pääasiallisesti kotona ja ne menemiset on tehty yhdessä, niin eihän se ole ihme, ettei yksin sitten osaa lähteä eikä ole oikein mielekästä paikkaakaan, jonne lähteä. Surun keskellä pitäisi lähteä johonkin epämääräiseen uuteen, josta ei ole kokemusta eikä oikein voimakaan. Elämässä pakka menee täysin uusiksi, varsinkin jo kuolema kohtaa yllättäen.
Eikö Jussilla ole jälkikasvua ja tai muuta sukua vai ovatko elelevätkö he kaukana.
Hei Keissa! On minulla kyllä jälkikasvua (26v poika) mutta elelee jo muualla , tosin täällä Helsingissä joten en minä siis ihan unohdettu ole. Väilimme ovat ihan hyvät. Muutakin sukua on muutama mutta harvakseltaan tulee nähtyä, omasta syystäni.
Kiitos kun jaksat kirjoitella. Toivottavasti itselläsi on kaikki hyvin.
Itsekin olen yksin kokoajan ja en ole poistunut kotoani 4 vuoteen jotenkin haluaisi vain kuolla pois
Tuoko joku ruokaa kotiin asti yksinäiselle sudelle? Jos nyt joku kiva ihminen tulisi tueksi, niin rohkenisitko lähteä hänen kanssa vaikka pienelle happihypylle ulos.
Niin täällä ollaan sisällä. Kaverini menehtyi n puolivuotta sitten, itse jäin eläkkeelle viime kesäkuussa. Ei keritty kaverini kans paljoo kimpassa dallailee eläkkeelle pääsyni jälkeen.Ei ne duunikaverit pidä yhteyttä vaan itse pitäisi pitää, mut en jaksa. Lähden joskun stadiin dallaileen vähäksi aikaa ja sitten tuun himaan neljän seinän hoiviin tsiigailee telkkaria.
Et silleen täälläkin.
Niin täälläkin! Lähiomaiset ja lähi-ihmiset ovat siirtyneet mananmajoille. Joskus kaipaan juttuseuraa, ja silloin saatan päiväsaikaa mennä lähi kuppilaan oluelle. ikäisiäni eläkeläisiä siellä aina on. Saatan myös lähteä yksin matkoille tai uutta harrastusta kokeilemaan.
En kärsi yksinäisyydestäni. Ole ainoa lapsi, joten olen pienestä pitäen tottunut touhuamaan yksin. Joskus on kuitenkin kiva jutella ihmisten kanssa.
Kiitos aloittaja, kun kirjoitit tänne.
Epäilin, että tällä palstalla on vain nuoria parikymppisiä kirjoittajia.
Olen jo 67-v. ja eronnut yli 10 vuotta sitten, tervekin.
Se on jo paljon, kun uskaltaa myöntää, että on yksinäinen. Aikalailla hukassa. Ei tiedä, mitä tekisi ja epävarmalta tuntuu tulevaisuus.
Mistähän löytyisi yksinäisiä eläkeläisiä? "Kun heit' oli aina kaksi ja kaksi. Ja minä olin yksinäni."
"Siis kuka lohduttaisi Nyytiä ja sanoisi: ei kukaan
sinua huomaa ellet itse mene mukaan!"
"Ja kesäyö on kaunis yö, kun yö on heinäkuun,
kun joku jotakuta kohta lohdutella saa
ja kaikki muuttuu uudeksi, kun seikkailukin odottaa." - Tove Jansson
Kovin on tuttuja tuntemuksia. Oma puolisoni menehtyi 2v sitten, ja vaikka "pahimman yli" on kompastellut, ei se suru ole poissa, ja yksilöllistähän toipuminen aina on.
Joku joskus tokaissut, että noinkauan jo, nyt "pitää" piristyä.
Hei,en minä eikä kukaan ole automaatti :)
Jäin itse vähän ennen puolisoni poistumista työkyv.eläkkeelle joten työkavereitakaan ei enää näe.
Aikuinen lapsi on, hänellä oma perhe ja aina kovin kiireisiä,
toki iloinen olen siitä vähästäkin ajasta, kun nähdään.
Sukulaisia läheisiä ei muita enää ole...
Vaikeaa on ollut lähteä ihmisten ilmoille ajoittain, luonteeltani aina ollutkin kotikissa,
nyt olen oikein yrittänyt tehdä tikusta asiaa, jotta olisi lähdettävä johonkin.
Lisäksi paniikkihäiriö ja ahdistus paheni, tottakai, joka sitten teki liikkeelle lähdön vielä hankalammaksi.
Olen koettanut myös löytää jonkun samoja asioita kokeneen täältä
Turun suunnalta, vaan ei ole todellakaan helppo löytää.
Kuin neulaa etsisi heinäsuovasta.
Tsemppiä siihen meille kaikille :)