Kowalskille_2

Emme uskaltaneet liikahtaakaan paikaltamme. Saatoimme vain katsella ja odottaa parempaa tilaisuutta puuttua tapahtumiin. Jaska oli komennettu nelinkontin maahan, ja Kovalskinen käski hänen röhkiä ja vinkua kuin sika. ”Lujempaa” huusi Kovalskinen ja Jaska röhki, itki välillä ja röhki lisää. Nyt Kovalskinen pudotti omat likaiset housunsa ja antoi miehuutensa ponnahtaa esille. Hämmästyin, sillä se näytti paisuneen ihan halkeamispisteeseen saakka. Hänen täytyi olla todellinen sadisti.

Kovalskinen sylkäisi mätien hampaantynkiensä välistä kämmenelleen ja hieroi sen Jaskan takapuoleen. Hän ojensi haulikon vieressä seisovalle kaverilleen ja asettui polvilleen Jaskan taakse. Hän käski Jaskan vinkua oikein kunnolla ja läimäytti tätä kämmenellään pakaralle. Jaska vinkaisi kivusta. Seuraavaksi Kovalskinen työntyi hitaasti Jaskan sisälle. Jaska vinkui kivusta koko ajan kimeämmällä äänellä. Vieressä seisovat viinanpolttajat nauroivat ja sanoivat Kovalskiselle: ”Sinähän teit siitä emakon”. Kovalskista ei naurattanut, hän vain työntyi nopeammassa tahdissa ja piiskasi kämmenillään Jaskan pakaroita entistä kovempaa. Jaska kirkui kuin elävältä poltettava, välillä ulvoi ja röhki. Lopulta Kovalskinen laukesi Jaskan sisään ja rauhoittui. Hän veti itsensä ulos, nosti housunsa ja potkaisi Jaskaa kylkeen. Jaska lysähti mustikanvarpuiseen maahan vatsalleen ja jäi siihen nyyhkyttämään. Hänen paljaat pakaransa paistoivat varvikosta punaisina kuin olisivat paahtuneet päivän helteessä.

Ei ollut epäilystäkään, etteivätkö he aikoisi surmata Jaskaa ja puuhun sidottua Arskaa. Kaksi heistä lähti sivummalle etsimään jotain, kenties sopivaa hautapaikkaa taikka meitä muita. Kovalskinen ainakin tiesi, että meitä oli neljä. Muiden poistuttua ajattelin tilaisuuden tulleen. Kovalskinen oli paikalla yksin haulikkonsa kanssa. Muistin kanootissani olleen taljajousen ja hiippailin hakemaan sen. Tullessani takaisin, eivät Jaska ja Arska olleet liikahtaneet, mutta Kovalskinen virtsasi puun juurelle ja oli laskenut haulikon maahan sitä vasten. Otin jousen ja vedin nuolen jänteelle, astuin tiheiköstä esille ja etenin, kunnes Kovalskinen huomasi minut syrjäsilmällä. Hän kysyi: ”Missä viivyitte?” Ja kääntyi minua kohti. Samassa hän tajusi erehtyneensä ja yritti tarttua haulikkoon. Päästin nuolen irti ja se osui keskelle Kovalskisen rintakehää. Ilmeisesti nuoli lamautti hänen pallealihaksensa, koska hän lysähti ääntä päästämättä maahan, ensin polvilleen ja siitä sikiöasentoon.

Mikke päästi Arskan irti puusta ja minä patistin Jaskan ylös maasta, pukeutumaan ja lähtemään ripeästi liikkeelle. Raahasimme Arskan kanssa Kovalskisen ruumiin mukaamme ja nostimme sen kanoottiin. Meloimme muutaman kilometrin rivakasti etelää kohti ja rantauduimme jälleen. Pimeää niin pohjoisessa ei kesällä oikeastaan tule, mutta oli melko hämärää ja uskoimme rantautumisen sujuneen kenenkään huomaamatta. Kaivoimme parinkymmenen metrin päähän rannasta matalan haudan. Tuuppasimme Kovalskisen maallisen majan kuoppaan ja lapoimme kiviä ja soraa sen päälle. Jatkoimme meloen etelää kohti vielä pari tuntia, kunnes meidän oli pakko pysähtyä loppuyöksi. Ajattelin ennen nukahtamista, että sinne jäi Kovalskinen korpeen, merkkaamattomaan ja matalaan hautaan, minne kehuskeli niin monet itse haudanneensa.

Jatkoimme seuraavina päivinä melomista Kemijärvelle asti. Muut lähtivät linja-autolla etelään ja minä takaisin Pelkosenniemeen autoani hakemaan. Pelkäsin, että minua oltaisiin odottamassa, mutta mitään merkkiä siitä ei ollut. Otin autoni ja ajoin Kemijärvelle poimimaan kanootit ja varusteet, jonka jälkeen lähdin minäkin etelään.

Kovalskisesta ei sen jälkeen kuultu mitään. Missään tiedotusvälineessä ei hänestä ollut eikä tullut mitään mainintaan. Ilmeisesti edes hänen viinanpolttajakaverinsa eivät häntä kaivanneet.

Me muut jatkoimme elämistä tavalliseen tapaan, paitsi Jaska. Hän ei päässyt nöyryytyksestä ja syyllisyydestä ikinä irti. Yritin saada häntä käymään psykiatrilla, mutta hän kieltäytyi aina ehdottomasti. Tapasin hänet kerran sattumalta kaupungilla illanvieton yhteydessä. Hän oli pukeutunut naiseksi ja kertoi tekevänsä sitä usein. Melontaretkestämme lähtien hän tarvitsi nöyryyttämisen kokemuksia ja tunsi tarvetta nöyryyttää miehiä. Se oli kuulemma ainoa tapa hänelle saada mitään seksuaalista nautintoa.

Vähän sen jälkeen kuulin, että hänet oli löydetty hukkuneena taikka hukutettuna uimarannalta. Oli ollut naisten hepenissä ja ilman pikkuhousuja. En oikein osannut surra. Minusta meidän tuntemamme Jaska kuoli jo silloin Kiiminkisen rannalla.