Mieheni alkoholiriippuvuus kasvoi vuosikymmenien mukana yhä haitallisemmaksi. Alkuaikoina minä nuorena vaimona yritin puhua, yritin ymmärtää, mutta kun alkoholismi oli vielä 60-70-luvuilla kielletty puheenaihe, en osannut hakea mistään apua hätääni. Viinanjuontia piti salailla ja hävetä, paitsi juhlissa, joissa sai juoda päänsä täyteen. Pula- ja sota-aika olivat aiheuttaneet sen, että viinaa viljeltiin holtittomasti siellä, missä se sallittiin.
Myöhemmin kun talous alkoi mennä sekaisin, rupesi mies juomaan vain kotosalla, se oli edullisempaa. Koska en sitä halunnut seurata, ja lapsetkin kärsivät isän humalasta, ratkaisi hän asian piilottamalla pullot ja kieltämässä humalansa.
Niin kauan kuin perhe yritti pitää miehen juomista kohtuuden rajoissa, oli elämämme ahdistunutta ja raskasta. Jokapäiväiset riidat ja "minä-en-ole-humalassa-te-olette-hulluja" vaikeuttivat kaikkien elämää. On aivan totta, että alkoholismi on koko perheen sairaus.
Lapset muuttivat omilleen ja minä sanoin miehelleni, että hän saa ihan rauhassa nyt valita jomman kumman. Minä en halua kilpailla salapullon kanssa, joten hän päättäköön. Se oli 25 v. sitten, enkä sen jälkeen sitten palannut asiaan. Kun miehen humala oli näkyvissä, menin pois tilanteesta, opin olemaan omissa oloissani, ja niin hänkin, sillä viina olii kyllä saanut hänestä yliotteen. Minä tiedän, että ei syöpäkään puhumalla parane, joten annoin asian olla. Aikuinen ihminen tietää itse, mikä hänelle on parasta.
Surin oman suruni niinä aikoina. Minulta oli ikiajoksi kadonnut se iloinen, rakastava avionmies, jonka kanssa olisin halunnut elää elämäni iltaan asti. Mies, jolla oli paljon kavereita, harrastuksia, suunnitelmia, joka rakasti lapsiaan, minua ja kotia.
En eronnut. Hoidin ¨talouden maksut, lyhensin lainat, ostin kaiken tarpeellisen, elin kynsin hampain pienellä palkalla, joskus mies antoi talouteen rahaa, mutta enimmäkseen hänen palkkansa kului autoon ja alkoholiin.
Eläkkeelle siirryttyämme en usko, että hän näki montakaan selvää päivää. Salapullot olivat piilossa eri puolilla taloa, ja kun ne tyhjenivät, näin roskiksesta, montako pulloa oli sillä viikolla mennyt. Yleensa 2 l kirkasta, punaviinipänikkä ja keskaria joka ilta.
Nyt olen jäänyt leskeksi ja tunnen olevani tyhjä, koska surutyöni on tehty jo vuosikymmenet sitten. Haikeus välillä iskee, mutta sen vuoksi, että tunnen, kuinka ihmisen elämä meni niin hukkaan. Kuinka paljon hän olisikaan voinut kokea ja saada aikaan, jos olisi pystynyt kirkkain mielin elämään.
Minä en saarnaa edes lapsilleni alkoholin vaaroista. He ovat sen omin silmin nähneet, ottakoon opikseen, jos kykenevät.
Minulla on avioliitostani vain suru jäljellä, suru siitä, etten sure.
Myöhemmin kun talous alkoi mennä sekaisin, rupesi mies juomaan vain kotosalla, se oli edullisempaa. Koska en sitä halunnut seurata, ja lapsetkin kärsivät isän humalasta, ratkaisi hän asian piilottamalla pullot ja kieltämässä humalansa.
Niin kauan kuin perhe yritti pitää miehen juomista kohtuuden rajoissa, oli elämämme ahdistunutta ja raskasta. Jokapäiväiset riidat ja "minä-en-ole-humalassa-te-olette-hulluja" vaikeuttivat kaikkien elämää. On aivan totta, että alkoholismi on koko perheen sairaus.
Lapset muuttivat omilleen ja minä sanoin miehelleni, että hän saa ihan rauhassa nyt valita jomman kumman. Minä en halua kilpailla salapullon kanssa, joten hän päättäköön. Se oli 25 v. sitten, enkä sen jälkeen sitten palannut asiaan. Kun miehen humala oli näkyvissä, menin pois tilanteesta, opin olemaan omissa oloissani, ja niin hänkin, sillä viina olii kyllä saanut hänestä yliotteen. Minä tiedän, että ei syöpäkään puhumalla parane, joten annoin asian olla. Aikuinen ihminen tietää itse, mikä hänelle on parasta.
Surin oman suruni niinä aikoina. Minulta oli ikiajoksi kadonnut se iloinen, rakastava avionmies, jonka kanssa olisin halunnut elää elämäni iltaan asti. Mies, jolla oli paljon kavereita, harrastuksia, suunnitelmia, joka rakasti lapsiaan, minua ja kotia.
En eronnut. Hoidin ¨talouden maksut, lyhensin lainat, ostin kaiken tarpeellisen, elin kynsin hampain pienellä palkalla, joskus mies antoi talouteen rahaa, mutta enimmäkseen hänen palkkansa kului autoon ja alkoholiin.
Eläkkeelle siirryttyämme en usko, että hän näki montakaan selvää päivää. Salapullot olivat piilossa eri puolilla taloa, ja kun ne tyhjenivät, näin roskiksesta, montako pulloa oli sillä viikolla mennyt. Yleensa 2 l kirkasta, punaviinipänikkä ja keskaria joka ilta.
Nyt olen jäänyt leskeksi ja tunnen olevani tyhjä, koska surutyöni on tehty jo vuosikymmenet sitten. Haikeus välillä iskee, mutta sen vuoksi, että tunnen, kuinka ihmisen elämä meni niin hukkaan. Kuinka paljon hän olisikaan voinut kokea ja saada aikaan, jos olisi pystynyt kirkkain mielin elämään.
Minä en saarnaa edes lapsilleni alkoholin vaaroista. He ovat sen omin silmin nähneet, ottakoon opikseen, jos kykenevät.
Minulla on avioliitostani vain suru jäljellä, suru siitä, etten sure.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olet elänyt todella raskasta elämää,olet sietänyt miehesi alkoholismia kuolemaansa saakka.Monet hyvät yhteisen tekemisen hetket ovat varmasti jääneet vähiin,alkoholin vuoksi.Minä en olisi pystynyt katselemaan juomista,vaikka kuinka rakastaisi toista ihmistä ,niin jos alkoholilla tuhotaan hyvät hetket,rakkaus ei olisi riittänyt yhdessäoloon.
Yritä kuitenkin muistella edes niitä hyviä hetkiä,joita saitte viettää ilman alkoholia.
Toivon sinulle jaksamista eteenpäin,ymmärrän oikein hyvin ,että olet varmasti katkera,mutta yritä muistella niitä hyviä hetkiä.
Elämä on luonteeltaan epävarmaa.Tämän varmasti parhaiten tietävät ne ihmiset jotka elävät sodan keskellä tai sellaisissa maissa joissa ei ole kunnollista terveydenhoitoa.Itse olen käsitellyt alkoholin vaikutuksen alaisena sitä surua jonka alkoholisti-isän menettäminen vaati.Tuo aika on ohi ja elän enemmän nykyhetkessä.
Nuorena ihmiset eivät pohtineet menneisyyttä,kumppani saattoi vaihtua hyvinkin nopeasti.Vanhempana ihmiset eristäytyvät ja eivät ole kiinnostuneita tutustumaan.Yhdessä dokumentissa näin naisen joka eli parisuhteessa alkoholistin kanssa ja kun toinen kuoli niin pian löytyi toinen alkoholisoitunut mies joten elämä jatkui normaaliin tapaan.
Onneksi ikää on niin paljon, ettei vahingossakaan tule mieleen uusi suhde.
En usko, että olisin ollut aikaisemminkaan valmis enää vaihtamaan vapauttani.