Selviytymistarinoita kaivataan

kokeilu, tallentuuko

Itse aloitan 7. sairauslomaviikkoa keskivaikean masennuksen diagnoosilla. Kyseinen masennus vaivannut jo reilun puolitoista vuotta. Silloin aloitin hormonilääkityksen ajatuksella, että kyseessä olisi vaihdevuosiin liittyvä oireilu. Olen työskennellyt hoitoalalla vuosikymmeniä, viimeaikoina tehdyt muutokset ja huononnukset työoloihin saivat minut lopulta uupumaan. Tuli uniongelmia, kova väsymys, ahdistusta, muisti ja keskittymiskyky rupesivat reistaamaan.
Olen nyt käyttänyt Brintellixiä reilun kuukauden, en koe siitä olleen mainittavaa hyötyä. Pari kertaa olen käynyt keskustelemassa työterveyspsykologin kanssa; ohjeena "älä ajattele työasioita, tee sitä, mikä huvittaa ja antaa hyviä fiiliksiä". Mutta kun ei pysty! Työasiat pyörivät edelleen mielessä päivittäin ja ajatus työhönpaluusta on kuin musta mörkö, joka vaanii nurkan takana. Olen menettänyt täysin itseluottamukseni ja uskoni työssä selviytymiseen vastaisuudessa. Tuntuu aikamoiselta umpikujalta.
Olisin lähinnä kaivannut työuupuneiden vertaistukiryhmää, jossa olisi voinut käydä keskustelemassa toisten samassa tilanteessa olevien kanssa. Mutta sellaista ei ole tarjolla ja masentuneiden tukiryhmäkin on toistaiseksi tauolla, kun tänään soittelin ja kyselin. Eli tuntuu, että tarjolla oleva hoito on lähinnä "resepti käteen ja mene kotiin parantamaan itsesi." Kun täällä kotona asioita yksinään päässään veivaa, niin ei se olo siitä tahdo kohentua.
Kirjoitat, että olet erakoitunut kotiin. Minullakaan ei ole ystäviä ja työkaverit eivät ole yhteyttä ottaneet. Vain mieheni tietää sairaudestani, muita läheisiä en ole halunnut huolestuttaa, vaikka salailu onkin hankalaa. Onko sinulla läheisiä, joiden kanssa puhua? Oletettavasti olet käynyt jonkinlaisessa terapiassa, oletko kokenut siitä olevan mitään hyötyä? Mielelläni kirjoittelisin kanssasi vertaistuen merkeissä. Jaksamista!

Minulla on ollut sama. Alkoi syksyllä pikkuhiljaa, mutten ymmärtänyt jäädä pois vielä kesällä 2015 silloin kun huomasin itselläni uupumusta oli ja masennus todettu. Sanoin vain "en mikään masentunut ole". Olen nyt ollut n. 2 kk sairauslomalla enkä itsekään mene kuin hetki kerrallaan. Keskivaikea masennus ja vakava työuupumus. Jäin koska en enään jaksanut..kroppa stoppas. Mun muisti alko pettää, mun stressinsietokyky, ilo kaikki...voi kun ihminen on itsekäs ja unohtaa työnsä vuoksi kaiken, eikä ees tajua jäädä pois. Jotenkin "sekosin" ..en ees osaa selittää. Nyt en enää tunne onneksi sekoavani, koska tajusin pysähtyä kierroksiltani, sekä olen saanut niin tärkeätä tukea lähimmäisiltäni. Koen /olen kokenut juuri tuota lamaantumista etten uskalla vieläkään miettiä kovin pitkälle kuin että tänään olen tässä. Mul tuli niinku olo etten mä saa pidettyy enään mitään kasassa. Kaikki levisi.

En ees uskalla miettiä tulevaa, vaikka mua vaivaa jotenkin huono omatunto, vaikken tiedä mitä sekin kiusaa, vaikka en ees kykene toimiin arjessa kuten ennen. Onko sinulla läheisiä/ystäviä, jotka tukevat sinua? Oletko saanut terapia/psykologin apua? Itselleni keskusteluapu on tärkeää, odotan sitä enemmän. Psykologilla kävin kolmesti (ja keväällä psykoterapiassa omakustanteisesti)

Kokoan itselleni elämän hyviä asioita, miksi menen eteenpäin, mitä mulla on vielä ehkä annettavaa..en luovuta koska tiedän et mulla on se toimiva minä..niin mä ajattelen.Olen alkanut todella miettiä elämääni ja kuinka olen suorittanut, kunnes "menetin" yhtäkkiä kaiken, en enää nauttinut mistään. Mun tarvii miettiä kaikki uusiksi.. olen kans niin hukassa. Makasin alkuun sängyssä, kuljin kuin zombi kotona ja itkin, erakoiduin, mutta kuuntelin sit lääkäriäni tarkasti että lähde vain mihin ikinä voit ettet jää yksin.. Lähdin ja itkin ja lähden ja itken edelleen. Ahdistuskohtauksia tulee, mutta olen jokseenkin alkanut toipua, koska olin lähes "sumussa". Yhden työpaikan vuoksi, mutta asennoitumisen muutos on alkanut, koska todella haluan palata töihin, kun olen kunnossa. Olen antanut anteeksi itselleni asioita, vaikka mun elämä on ihan sekaisin. Ajattelen vain että tää helpottaa kun saan itseni kuntoon, kiirettä en saisi ajatella, koska en stressinsietoa ei ole. Se mun miinus on. Tunnen syyllisyyttä työkavereiden puolesta, mutta mä saan ahdistuskohtauksia ajatuksestakin mennä töihin. Lääkekokeilu ei onnistunut ja nyt oon menossa psykiatrille.

Kerro sun tarinasi..

Hei. Minulla ei valitettavasti ole selviytymistarinaa, mutta vertaistukea kaipaisin sitäkin enemmän. En jaksa kirjoittaa koko stooria kun juuri sen menin tuonne toiselle palstalle rustaamaan. Sieltä luettavissa, arvostan paljon jos löytyy kokemusta jostakin noista mieltä askarruttavista asioista..
:http://keskustelu.suomi24.fi/t/14219835/loppuunpalaminen-toissa-ja-ahdistushairio

Itsellä alkoi burn outista, paheni masennukseksi ja siitä psykoottiseksi masennukseksi. Keskusteluavusta ei hyötyä terapeutti vaan katseli kattoon, seiniin ja sanoi vai niin aha jaa niinkö. Nyt 54 v ja työkyvyttömyyseläkkeellä. Jatkuvaa valvomista töihin paluusta en enää edes haaveile. Multa myös ystävät kaikonneet mutta hällä väli. Ei ne siis todellisia ystäviä olleetkaan.

Mulla saattaa olla sama tie edessä..., setop.

Minkä ikäinen olit, kun sait burn outin?

Miten sairauspolkusi on kulkenut?

Missä vaiheessa sait työkyvyttömyyseläkkeen?

Onko sinulla ollut ongelmia elämänhallinnan kanssa?

Onko sinulla nyt jonkinlainen lääkitys?

Hei kaikki. Sain burn outin 45 vuotiaana. Ensimmäiset viikot kuluivat sängyn pohjalla ja toisinaan vieläkin. Sairaalakeikkoja, avokuntoutusta, terapiaa ja lääkkeitä. Sain työkyvyttömyyseläkkeen kun kaksi vuotta sairauden alusta oli kulunut. Tarvittiin monta psykiatrin b-lausuntoa. Monet ystävät menetin he kun ovat "terveitä". Mutta nyt monen vuoden jälkeen yritän aina keksiä jotain pientä kivaa. Ja uusia ystäviäkin olen saanut joten jollain lailla elämä ok. Tsemppiä!

Hei Burrrn. En ole hetkeen kirjoitellut, mutta tässä kuulumisiani. Kävin pari viikkoa sitten psykiatrilla, huomenna seuraava käynti. Hän jatkoi sairaslomaa parilla viikolla ja ehdotti, että aloittaisin sitten työn osa-aikaisesti. Aloitti myös Voxran Brintellixin rinnalle, pitäisi kuulemma piristää. Tähän mennessä piristänyt vain vatsan toimintaa. Olo on edelleen apea ja saamaton, ahdistus suorastaan lisääntynyt ja nukkuminen huonompaa. Johtuuko sitten Voxrasta vai suunnitellusta töihin menosta.

Esimies soitteli ja ehdotti, että pitäisin sairasloman alle jääneen lomaviikon sairasloman perään. Kerroin hänelle suunnitellusta osa-aikaisuudesta.Jos menisin töihin hänen ehdotuksensa mukaisesti, minulla olisi vain pari työviikkoa ennen vuosiloman alkua. Sanoi, että kai minä ne pari viikkoa jaksan tehdä täyttä listaa. Että haloo!

Eilen kävin psykiatrin suosituksesta psykoterapeutilla. Kerroin hänelle , millainen tilanne töissä sai minut uupumaan. Sanoi, että ollut täysin käsittämätöntä toimintaa ja uupumiseni ollut suorastaan terve reaktio kyseiseen tilanteeseen. Neuvoi, miten pitäisi toimia töihin palatessa; hoitaa yksi asia kerrallaan ja uskoa omaan pärjäämiseen, kun on ennenkin pärjännyt jo kymmeniä vuosia jne. Session päätteeksi kysyin häneltä, että mitä mieltä hän on, kannattaako minun yrittää töihin paluuta viikon kuluttua. Hän sanoi suoraan, ettei suosittele sitä ja ettei palautumiseni ole vielä päässyt alkamaan. Kerroin hänelle edelleen pyörittäväni työasioita päässäni päivittäin.

Jotain positiivistakin sentään. Kävin vanhojen työkavereiden kanssa iltaa viettämässä. Hauskaa oli, suhtautuivat ihanasti ja tsemppasivat. Pari työkaveria on myös soitellut.

Kuitenkin tuntuu, ettei vointini ole tähän mennessä mainittavasti parantunut, paitsi ettei ole tarvinnut itkua vääntää väkisin töihin lähtiessä. Katsotaan mitä huominen psykiatrilla käynti tuo tullessaan.

Jaksamista sinulle!

Heippa.

Olen kokenut lyhyen elämäni aikana aikuisuuden kynnykseltä asti täydellisiä romahduksia (burnouteja) keskimäärin yhden kahdessa vuodessa. Olen aloittanut kouluja ja lopettanut niitä. Saanut töitä ja sitten potkittu pihalle, laittomasti sairaslomallakin. Olen miettinyt tuhat kertaa, että miksi helvetissä edes yritän, kun aina kaikki päättyy sinne mustaan, kamalaan kuiluun, jossa sinäkin ilmeisesti nyt olet. Mutta sitten kun sieltä hitusen pääsee pää- tai joskus perspuoli pilkistämään taas ihmisten ilmoille, niin taas on tullut joku vimmainen tarve: minä näytän niille - mutta ennenkaikkea näytän itselleni. Jos olen vaan hitonmoinen jästipää, enkä luovuta, niin joskus se palkitsee.

Viimeisimmästä romahduksesta on nyt aika tasan vuosi; jos lasketaan siitä, kun valoa rupesi taas näkymään tunnelin päästä. Olin osastolla "päiväläisenä" eli yöt kotona 5vkoa. Hain syksyllä kouluun ja pääsin. Nyt kevätkausi melkein pulkassa ja välissä vain yksi viikon poissaolo siksi että olin varma etten pysty tähän - kohta romahtaa taas. Mutta eipä tullut sitä isoa burnouttia. Otin sen viikon omaa lomaa ja oli tosi vaikeaa palata taas ja pyydellä anteeksi, mutta helpompaa se kuin että olisi antanut taas kaiken mennä. Nyt olen ylpeä itsestäni.

Omakohtaisen selviytymiskokemuksen tuomia käytännön vinkkejä seuraa nyt:

- Tee joka päivä _jotain_. Ei tarvitse olla mitään isoa. Itseä helpotti kun vihdoin tajusin sen, että jos pyykkiä on hillitön vuori niitä ei tarvitse kaikkia pestä kerralla. Pesen koneellisen ja se riittää. Tai kun meillä ei ole tiskikonetta, niin tiskaan vaikka kolme lautasta ja kuppia ja pari haarukkaa - loput voi odottaa. Tai kirjoita päiväkirjaa: ILMAN PAINEITA. Se ei ole suoritus. Jonain päivänä kirjoitat sanan, kaksi. Toisena päivänä lauseen. Jos unohtuu koko päiväkirja, ihan sama. Toistan vielä: se ei ole suoritus.
- Ulos on hiton vaikeaa lähteä, koko maailma kaatuu päälle, kaikki tuijottaa ja tietää heti kuinka paskasti mulla menee, eikö? Ei. Ulos on vaikeaa lähteä, mutta mene. Kävele vähän matkaa, nyt on kevät. Puistonpenkille, vaikka sen päiväkirjan kanssa. Katsele luontoa, ehkä ihmisiäkin. Hengitä. Tai jos ei muuta, niin vie vaikka roskat ulos ja viivy hetki hengittämässä.
- Anna itsellesi aikaa parantua. Se, että yrittää lähteä ja tehdä kaikkea liian aikaisin pahentaa asioita. Mutta 9kk on jo aika pitkä aika olla sairaslomalla, mitä kauemmin menee, sen vaikeammaksi paluu "normaaliin" (typerä sana..) muodostuu. Nyt olisi tosi tärkeää, että rupeaisit pikku hiljaa astumaan omien mukavuusalueiden ulkopuolelle, ihan vähän kerrassaan. Mutta kuunnellen itseäsi. Ei ole todellakaan pakko mitään, eikä pidä suorittaa. Mutta kun saa niitä onnistumisen kokemuksia (jee, tänäänpä kävin kaupassa eikä tullut ahdistunut olo!) niin siitä se lähtee <3
- Koeta pitää rytmi kasassa. Syö joka päivä sinulle sopiva määrä aterioita (itse en esim. syö aamiaista ja lounaalla vain leipää ja illalla raskaasti), mutta syö ne päivittäin samaan aikaan. Mene nukkumaan illalla ja nouse ylös aamulla. Jos nukkuu päivällä pitkään, masennuskin pahenee, olen huomannut.

Toivon paranemista ja hyvää mieltä sinulle ja kaikille teille muille, jotka samanlaisten juttujen kanssa painiskelette. Täällä yksi, joka uskoo siihen, että aina on mahdollisuus. Eläke on huono vaihtoehto, jos työvuosia olisi reilusti jäljellä. Ihminen sairastuu silloin, jos ei tee mitään. Iloa, valoa ja kauniita ajatuksia!

90-luvun laman aikaan burn out kun mikään ei toiminut, käytiin syvällä.

1995-2000 taloutta ja v.2000 burnout liiasta työstä.

2000-2003 vapaalla, valmis töihin.

2004-2007, töissä, ok fiilis.

2007-2010 omaishoitajana, loppui isän kuolemaan. Aika huonoa aikaa.

2010-töitä, löytyi ! uutta työalalta.

Opiskelin ensin alan joka ei ollut se oikea, 90-luvun laman aikaan opiskelin alan jossa nyt toimin vaikka oli tosi vaikeaa. Työttömyyden leima, huoli, jne.

Henkilökohtainen elämä ei onnistunut ja muitakin murheita perheessä.

Yksinoloon tottuu ja onhan sitä ollut kivaakin aikaa.

Toivon kaikille onnea elämässä!!!

Hei brrrn ja sylo!

Jos vielä luette tätä sivustoa ja huomaatte viestini, olisi kiva kuulla, mjiten teillä menee. Itse olen edelleen sairaslomalla, näillä näkymin tämän kuun loppuun.
Terv. outerspace ( piti vaihtaa toinen nimimerkki, en päässyt vanhalla kirjoittamaan?)

Hei. Täällä yksi kohtalotoveri. Ensimmäisestä romahduksesta vuosi ja nyt tuli sitten muutama viikko toinen. Sairaslomalla nyt sitten kuukauden ja lääkitykset päällä. Ennen ensimmäistä romahdusta olin kärsinyt työuupumuksesta jo varmaan vajaan vuoden. Sitten paljastui oma iso virhe töissä ja romahdus täysin. Vuosi yritettiin työpaikan, esimiehen ym. Ja työterveyden tuella saada jotain parannusta mutta turhaan. Organisaatio aika kyvytön käsittelemään tällasia asioita ja esimiehet ihan pihalla kaikesta. Yksin olen työtäni tehnyt ja esimiehiä ei ole kiinnostanut ikinä tarkistaa työtäni, kuunnella minua kun olen sanonut etten selviä töistäni jne. Nyt sitten paljastuu mitä kaikkia virheitä olenkaan tehnyt ja suurin osa on sellaisia mitä ei enää korjata. Vielä osasta virheistä ei tiedä Johtaako ne myöhemmin lisäongelmiin. Olen aivan rikki, masentunut ja sekaisin. Hävettää, itkettää ja päässä ei pyöri mitään muuta kuin miten paska työntekijä olen. Onneksi on sentään muutamia ihania työkavereita jotka jaksaa tukea. Ja työterveydessä on ymmärretty että työpaikka on se mikä minut sairastui. Nyt kun ikinä saisi vielä rauhan pään sisällä ja kestäisi tekemänsä virheet.

Osaa virheistäni ei voi enää ns korjata ja vielä ei tiedä tuleeko näistä virheistä myöhemmin ongelmia, siis esim sanktioita yritykselle. Miten voi ihminen ollakin rikki ja sekaisin, miten ihmeessä tästä voi nousta kun tulevaisuus pelottaa ihan kamalasti. Pelottaa ajatellakin mitä kaikkea on edessä kun sairasloma loppuu ja pitää mennä töihin. Tuntuu että siellä varmaan paljastuu koko ajan enemmän minun virheitä. Perhe-Elämä kärsii myös kun äiti ja vaimo ei kykene mihinkään. Miten voikin ihminen mennä totaalisen rikki työasioita 😔

Hei

Jäin vuoden 2014 alussa työuupumuksen takia pois töistä. Olin vuoden pois ja lopulta irtisanouduin. Irtisanoutumisen jälkeen oikeastaan alkoi toipuminen.

Outerspace ja muutkin ovat hyvin kertoneet "oireita/ tuntemuksia" joita itsekin tunsin. Valtava ahdistus ja sisäinen paine, itkin todella paljon, syyllisyydentuntoa, ruokahalu meni täysin, en pystynyt nukkumaan, työasiat pyöri kokoajan mielessä, ammatillinen itsetunto ja osaaminen murtui täysin, keskittymiskyky rakoili, oli muistiongelmia, häpeäntunnetta, syyttelin itseäni tilanteesta, sydämensyke oli korkea öin ja päivin, en tuntenut iloa enää, huumorintaju meni aivan, koin painetta/ahdistusta töihin paluusta samaan työpaikkaan/ammattiin jne...

Tärkeää oli saada syötyä, levätä ja yrittää saada nukuttua. Onneksi sain edelliset asiat ajan kanssa ja perheen (äitini ja sisarukset) tukemana kuntoon. Minulle haettiin apteekista vitamiineja ja ravinnepitoisia juomia vielä ruokailun tueksi. Asuin läheisilläni pitkiä aikoja. Olin yksineläjä silloinkin ja onneksi lähipiiri tuki.
Olin todella laiha ja joka tavalla kärsinyt. Mielialalääkkeitä minulla ei ollut.

Kävin kriisikeskuksessa puhumassa. Itkin ja puhuin asioita. Tein mitä jaksoin. Annoin itselleni aikaa. Lopulta ymmärsin, että riitän tällaisena. Koin suuren armon ja uskoontulon. Ymmärsin ettei minun tarvitse mennä siihen samaan paineeseen/työhön enää. Uupumus on ollut oikea reaktio. Se on ollut terve reaktio.
Nyt 2017 olen valmis työelämään. Opiskelin 9kk kestäneen tutkinnon matalapalkka-alalle. Käyn päivä kerrallaan elämää eteenpäin.

Myösmokannutyrittäjä nimimerkki olet ihanasti tsempannut amanda1980 nimimerkkiä.
Mietit amanda1980 nimimerkki tulevaa. On ihmisiä jotka tuomitsevat aina, mutta on meitäkin jotka sitä eivät tee. Omat virheet ja oppirahat maksaneena ei tarvitse tuomita enää muita. Voimia sinulle ja anna itsellesi armoa. Jokainen tekee virheitä. Meistä ei ole kukaan täydellinen. Itseensä ruoskii helposti ja minun oli vaikea antaa itselleni anteeksi. Helppoa se ei ole ollut.

Voimia ja tsemppiä kaikille elämään. On ollut helpottavaa lukea muidenkin kommentteja. Asioiden kanssa ei ole yksin. Elämä kannattelee, ei kannata luovuttaa.

Eikö teillä ole ystäviä, perhettä jotka antais vertaistukee, turhaan sitä täällä on ahistella. Täällähän on vaikka ja kuinka paljon keittiö psykologeja ja terapeutteja, kannata kaikkee uskoo mitä sanotaan.

2023.Olet jo löytänytt ratkaisun.On niin kauan kun aloituksesi kirjotit.Kuhan et sortunut kaljaan ja tupakkan.Kuten tekee niin moni nainen kun yksin asuu ja masetuu.On jo heillä vahdevuodeet oleet.Menttäneet kaljan takia elämän janon ja ilon.