Loppuunpalaminen töissä ja ahdistushäiriö

Saattaa olla että olit jonkin verran uupunut ennen stressaavaan tehtävään siirtyessä. Tarvitsisit nyt pitemmän loman, ja kävisikö että voisit käydä töissä vaikka puolipäiväisesti.

Hei. Olen se aloittaja tuolta burnispalstan puolelta. Muutamia kommentteja ja huomioita oman kokemukseni pohjalta.

Ensinnäkin. Pystyn samastumaan tilanteeseesi. Juuri noita samoja tuntemuksia on ollut minullakin.

Kommentteja kysymyksiisi.

Minulla ahdistukseen ovat auttaneet ainoastaan lääkkeet. Parhaiten auttaa lääke, johon riippuvuudesta kovasti varoitellaan (bentso). Nyt kokeilussa on ahdistuslääke, ja minun kokemukseni mukaan se auttaa kyllä ahdistukseen, mutta ei tietenkään poista sitä ahdistuksen varsinaista syytä eli ahdistusta aiheuttavaa työtä.

Rohkaisisin sinua kokeilemaan lääkitystä. Ja etenkin juuri ahdistuslääkettä. Minulle tarjottiin aluksi kahta masennuslääkettä (ssri), mutta minun kokemukseni mukaan ahdistus vain paheni, ja lopetin lääkkeet omalla päätökselläni.

Siksikin kannustaisin sinua kokeilemaan lääkettä, jos sinulla on mahdollista palata entiseen työhösi. Minulla sitä mahdollisuutta ei ollut. Lääkkeen avulla voit hyvinkin pystyä palaamaan! Minäkin pelkäsin aluksi lääkkeitä, mutta nyt voin sanoa, että turhaan. Kun sopiva lääke löytyy, niin olo tuntuu ainakin aika ajoin ns. normaalilta itseltä.

Minä olen käynyt myös työterveyspsykologilla ja psykiatrillakin, useita kertoja. En koe saaneeni niistä juurikaan mitään todellista apua. Kyllähän omaa tilannetta voi puida vaikka kymmenen eri ihmisen kanssa keskustelemalla, mutta kun ei se johda oikein mihinkään...

Pelkällä sairauslomalla ahdistus ei ainakaan minulla ole helpottanut. Päinvastoin. Mitä pitemmäksi sairausloma venyy, sitä vaikeammaksi asiat vain menevät, ja ahdistus lisääntyy. Näin se vaan on.

Psykan polille lähetteen voi käsittääkseni kirjoittaa myös ihan työterveyslääkäri.

Toivottavasti saat tästä vastauksestani jotakin uutta näkökulmaa tilanteeseesi.... Kovasti tsemppiä sulle!!

Itselläni oli aikoinaan loppuun palaminen ja rukoilin että Jeesus parantaisi ja paranin! Jumala kuulee rukouksemme ja hänellä on hyvä tahto meitä pieniä ihmisiä kohtaa.
"Etsikää ensin taivasten valtakuntaa ja sen jälkeen Hän antaa meille mitä tarvitsemme". Monet on parantuneet ja rauha saadaan sydämeen ja elämään vasta syntien anteeksiantamisen jälkeen.

Paloin loppuun myyntityössä juuri näin. Sun työpainetta on yksinkertaisesti vähennettävä. Bentsot auttavat, mut elimistö alkaa vaatimaan isompia annoksia, jos joka päivä niitä syö.

Venlafaxia voi kokeilla - se lyö kyllä jarrua koville kierroksille. Mutta masennuslääkkeet aiheuttavat usein myös väsymystä, saamattomuutta, tunteettomuutta ja seksihäiriöitä. Aina on tietysti paras, jos itse syyhyn pystyy vaikuttamaan.

Hei. Minä kirjoittelin myös tarinaani tuonne burnout-sivustolle, jos kiinnostaa lukea.
Minulla uupumisen aiheutti luultavasti suurelta osin se, että olin jo pitkään kärsinyt masennuksesta ja yrittänyt sinnitellä. Ei ollut enää voimia sopeutua työpaikalla tehtyihin muutoksiin, jotka ovat edelleenkin mielestäni osin aivan typeriä. Työkaveritpa sopeutuivat, vaikka en tosiaan ollut ainoa, joka jupisi, kuinka päin peetä hommat on muuttuneet.
Minua huolestuttaa aivan samoin kuin sinuakin, että vaikka olisin kuinka kauan sairaslomalla, ajatus työhön paluusta tuntuu ihan yhtä ahdistavalta. Minun ahdistuskohtaukseni eivät vielä olleet yhtä pahoja kuin sinulla. Ennen iltavuoroa heräsin jo tunteja aiemmin pyörimään sängyssä tuskanhikisenä, pala kurkussa. maha oli sekaisin ja itketti, päässä pyöri vain ajatus "antakaa minun olla rauhassa". Aamuvuoroa edeltävänä yönä rupesin heräilemään säännöllisesti noin klo 3.30, enkä saanut enää nukuttua.

Töissä olin koko ajan jossain ihmeen "suoritustilasssa", yritin tehdä vaikka paperihommia, niin muisti ei toiminut, tuli virheitä ja vertasin itseäni muihin, jotka hoitivat samat tehtävät vaivatta. Pari kertaa tuli täydellinen tiltti, tein virheen ja jälkikäteen en alkuun yhtään muistanut, mitä olin koko tilanteessa tehnyt. Tästä kaikesta on seurauksena, että menetin täysin uskon selviytyä enää työssäni. Siihen asti olin ollut luotettu ja toisinaan kehuttukin työntekijä. Viimeisistä ajoista töissä ja kotona ennen sairaslomaa jäi niin kaoottinen fiilis, että sitä en halua kokea uudelleen.

Olen tosiaan pari kertaa käynyt juttelemassa työterveyspsykologin kanssa, mutta en koe siitä hyötyä olleen. Eniten kokisin olleen apua jostain vertaistukiryhmästä, kuten kirjoitinkin toisella sivustolla. Lisäksi olisin kaivannut jonkun työkaverini näkökulmaa, että miten hän koki työkykyni viime aikoina, minkä verran vain itse kuvittelin olevani huono ja kykenemätön. Vaan eivätpä ole työkaverit ottaneet yhteyttä ja uuden esimiehemme kanssa en halua keskustella kuin viimeisessä hädässä, koen häneltä puuttuvan lähes täysin empatikyvyn.

Uskon, että lääkityksestä olisi kohdallasi apua, kunhan sopiva löytyy. Lääkärini sanoikin, että kaikki konstit kannattaa kokeilla olon helpottamiseski. Ahdistuksen hallitsemistakin voi oppia. Oletko lueskellut mielenterveystalo.fi- sivustolta ahdistuksen omahoito-ohjelmaa. Onko paikkakunnallasi mahdollisuutta saada lähetettä nettiterapiaan, täällä ei kuulemma ole. Uskon sinun hyötyvän terapiasta, tärkeintä olisi saada ajatukset päässään oikeille raiteille. itsekin olen suunnitellut hakeutuvani keskustelemaan vaikka psyk. hoitajan kanssa seuraavaksi. Kaikki keinot kannattaa kokeilla, yksin pähkäillessä ei tunnu olo kohenevan.

Riittämättömyyden tunne vaivaa monia työelämässä, josta seuraa ahdistus. Pitäs pystyä ottamaan rennosti asiat, mut ei se ole aina niin helppoa.

Ei elämää kannattais niin vakavasti ottaa ja usein rento elämän tyyli vie pidemmälle ja on helpompi elää.

Kyllä te tulette toimeen. Tärkeintä on nyt terveys. Jostain luin, että burnoutissa, siis työpaikkauupumuksessa ei ole järkevää jättää otetta ja tuntumaan kokonaan tuttuun työpaikaan. Jos on kauan pois, niin etääntyy, irtaantuu yhteisöstä ja työstään ja on sitten jälleen kova kynnys aloittaa.
Jos on mahdollista, niin kannustan siihen osapäivätyöhön. Kannattaa ottaa nyt iisisti ja välttää tinttaamaasta itseään loppuun.

Hei kannattaa luopua työstä pariksi vuodeksi, jos mahdollista ja siirtyä työkyvyttömyys eläkkeelle. Sitten kun on saanut eläkkeestään kaiken irti, voi tehdä jotakin työtäkin? Tällaista elämä joskus on. Älä syytä itseäsi tilanteesta.

Sylo ja Outerapace. Olen niiiin kohtalotoverinne... Vaikkakin itsestä tietysti tuntuu, että mulla tilanne on kaikista pahin...

Mitä nyt tarinastani kertoisin... Mullakin tilanne lähti siitä, että toimenkuvaani vaihdettiin entistä vaativampaan - tunnollinen ja (yli)ahkera kun olin ollut. Ei muuta kuin lisää hommaa, painetta ja vastuuta, ja siinä se sietokyvyn raja sitten ylittyi.

Työterveydessä minua kyllä kuunneltiin, mutta oma kokemukseni oli, että sielläkin taka-ajatuksena oli saada minut mahdollisimman äkkiä takaisin töihin. Vaikka itse yritin heti alusta pitäen tehdä selväksi, että en pysty palaamaan. Muuten lähtee järki ihan lopullisesti.

Toisaalta ymmärränkin tuon taka-ajatuksen... Sairausloman pitkittyessä tilanne vain pahenee ja monimutkaistuu... Nyt sen tiedän.

Pari kertaa yritin myös palata töihin. Tein kaikkeni, että olisin pystynyt. Mutta en pystynyt. Aina oli pakko ottaa yhteyttä lääkäriin, ja sairausloma jatkui.

Tästä kaikesta on nyt seurannut se, että minusta on tullut mielenterveyspotilas/kuntoutuja ja olen joutunut byrokratian rattaisiin. Monelle tää on varmaan tuttu kuvio... Kela maksaa sairauspäivärahaa sen 300 päivää, mikä minulla tulee täyteen kesällä.

Mutta mitä sitten?

Ajaudunko kuntoutustuelle ja kuka sitä saa? Pystyykö sillä elämään?

Vai joudunko ilmoittautumaan työttömäksi työnhakijaksi ja onko minusta enää minkään työn tekijäksi? Ajatus pätkii, muisti ei pelaa, ahdistaa, masentaa...

Työeläkevakuutusyhtiökin on tässä kuviossa mukana ja olen saanut myönteisen päätöksen ammatillisesta kuntoutuksesta. Mutta sen pitäisi olla tätä nykyistä työtäni joko entisessä paikassa tai toisessa paikassa, mutta täällä kotipaikkakunnallani toista paikkaa ei ole... Toinen vaihtoehto ammatilliselle kuntoutukselle olisi lähellä koulutustani vastaava työ, mutta koulutukseni on ajalta ennen tietotekniikkaa (80-luvun loppu; ei tietokoneita eikä kännyköitä...) ja päivääkään en ole tuon alan töitä tehnyt.

Pattitilanne siis, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Vertaistukea ja etenkin jotain vertaistukiryhmää minäkin olisin tässä matkan varrella kaivannut, mutta mistä ihmeestä sellaisen voi löytää? Muualta kuin netistä...

Mutta välillä tuntuu, että täällä netissäkin osa kirjoittelijoista taitaa kirjoittaa ihan lämpimikseen...

Kun päivät pitkät pohtii näitä asioita itsekseen, ei se todellakaan ole ainakaan terveellistä. Ajatukset lähtevät laukkaamaan ihan ihme radoille. Kaikenlaisia kauhuskenaarioita mm. kodin ja parisuhteen menettämisestä, mikä sekin taitaa olla täysin mahdollista... Omasta terveydestä puhumattakaan. Kun onhan se ainakin osin jo mennyt, kun ammattiauttajien pakeilla pitää kulkea. Eikä kieltäytyäkään voi, jos meinaa edes sairauspäivärahaa saada.

Ahdistavinta tässä kaikessa ahdistuksessa on se, ettei yhtään tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu... Missä vaiheessa avustusrahojen tulo loppuu ihan kokonaan? Entä kuka olisi se ihminen/ammattiauttaja, joka voisi ihan oikeasti selvittää kokonaistilanteeni ja mahdollisuuteni, kun omat voimat eivät yksinkertaisesti riitä.

Olen ihan hukassa ja pihalla tästä kaikesta, ja lääkkeistä saan sen hetkellisen helpotuksen unohtaa tämän kaiken... Mutta takaraivossa on koko ajan pelko, että milloin ja mistä rysähtää...

Kysymykseen, onko psykiatrilta saanut jotain keinoa ahdistuksen lievittämiseen, minun kokemukseni on, että ei. Minun kohdallani psykiatrin ainoa tehtävä on ollut selvittää työkykyni, mikä pohjautuu täysin keskusteluun. Sen pohjalta hän päättelee mielentilani ja tekee päätöksen sairausloman jatkuvuudesta, minkä edellytyksenä on hänen kirjoittamansa b-lausunto. Lisäksi hän saattaa kirjoittaa jotain lääkettä, jos keksii jonkin sopivan, jota kannattaa kokeilla. Mutta siinäpä se, psykiatrin apu onkin, ainakin minun kohdallani.

Ja sairausloma - ja ahdistus - sen kun jatkuvat...

Hei Burrn. Kuulostaa kyllä hankalallta tuo tilanteesi enkä ihmettele, jos olet ihan romuna.
Kerroit pari kertaa yrittäneesi palata töihin. Minä myös pari viikkoa sitten ajettelin vakaasti, että nämä sairaslomaviikot saavat olla viimeiset ja yritin tsempata itseäni. Vaan viime viikon lopulla alkoi taas tulla lamaannus, aamulla ei olisi jaksanut nousta, teki mieli vain olla peiton alla "turvassa", ahdistus alkoi hyökyä päälle. Itketti, kun tuntui ,etten ole päässyt asiassa yhtään eteenpäin.
Eilen kävin taas työterveyslääkärillä, kirjoitti 3 viikkoa lisää saikkua ja lähetteen psykiatrille. Nyt yritän taas tsempata itseäni, että 3 viikon päästä töihin ja silleen. Lääkäri ehdotti, että pitäisikö minun vaihtaa työpaikkaa. Voimani eivät kuitenkaan riittäisi taas uusien käytäntöjen opetteluun, enkä halua menettää nykyisen työpaikkani tuttuja työkavereita. Ja samaa hoitotyötä se olisi paikasta riippumatta ja liian pienellä henkilökuntamitoituksella.
Olen ollut 4 päivää ilman Brintellixiä, kun hakiessani uutta satsia viime perjantaina sitä ei 2 apteekista saanut, sen verran uusi lääke. Aattelin, että odotan sitten lääkärillä käyntiin, josko vaikka vaihtaakin lääkkeen. Olen ollut nyt matalammilla fiiliksillä ja itkuisempi. Mietin, että onko lääkkeestä sittenkin ollut vähän apua vai johtuuko huonompi olo vain siitä, että tilanne aktuelli lääkärissä käynnin ja sairasloman jatkumisen takia. Joka tapauksessa lääkärin kanssa sovittiin, että tuplaan nyt Brintellixin annoksen, on sitten ainakin se lääke kokeiltu kunnolla.
Kerroit, että olet täysin lamaantunut. Mitä se käytännössä tarkoittaa, jaksatko nousta sängystä ylös, tehdä kotiaskareita, ulkoilla? Minä olen kohtuudella selvinnyt arjen pyörityksestä. Tänään olen jopa menossa hierojalle. Olen sinne menoa suunnitellut ainakin puolen vuotta, kun niska särkee päivittäin. Aiemmin en kertakaikkiaan vaan toimertunut aikaa tilaamaan ja tuntui, että siellä käyntikin olisi vain ollut ylimääräinen rasite työpäivän jälkeen.
Tämä taisi nyt osin mennä jorinaksi. Mielelläni antaisin sinulle järkeviä neuvoja, mutta kun en osaa. Mutta olisi mukava, jos jaksaisit kirjoitella jokapäiväisiä kuulumisiasi, kun minulla ei tosiaan ole tämän asian suhteen muita juttukavereita kuin mieheni ja koira.

Hei taas kohtalotoverit!

Outerspace: Minulla se lamaannus tarkoittaa sitä, että en oikein saa itseäni tekemään mitään. Koiran perustarpeista jaksan kutakuinkin huolehtia, mutta enpä paljon muuta. Ruokaa teen silloin, kun miehelle on pakko laittaa. Jos mies syö töissä, itsellä saattaa mennä pari-kolmekin päivää aika lailla syömättä. Kaupassa käyn sitten, kun on aivan pakko.

Oikeastaan kaikesta tekemisestä on tullut jonkinlainen pakko tai velvollisuus. En tee yhtään mitään siksi, että haluan tehdä tai että se on kivaa. Itse asiassa olen oikein kieltänyt kaiken kivan itseltä. Kun ei käy töissä, ei voi myöskään tehdä mitään... Ainakaan mitään, mikä maksaa. Säästää pitää aivan kaikessa.

Tässä kohtaa tullaankin siihen, että luulen, että minulla on jonkinlaisia pakkoajatuksia. Kaikki ajatukset, mitä päässä liikkuu, ovat ainoastaan huolia. Ja tuo pakkosäästäminen... Välillä mietin, että onkohan tämä suhteeni rahaan ihan jo harhaluuloisuutta. Jota en itse tunnista.

Tässä matkan varrella kohdallani on käynyt myös niin, että kognitiiviset taitoni ovat heikentyneet aivan olennaisesti. Kaikki vähänkin enemmän aivotoimintaa ja ajattelua vaativa tekeminen ei kerta kaikkiaan onnistu. Välillä jonkun kanssa keskustellessa saatan tipahtaa niinsanotusti kärryiltä.

Sylolle sanoisin, että sinun kohdallasi jo tuo halu palata entiseen (ja jopa kevennettyyn) työhön on suuri plussa! Ja jos sinusta tuntuu, että käynti psykiatrin luona voisi auttaa sinua, niin pyydä ilman muuta lähete. Uskoisin, että saat sen suht helposti.

Kysyit myös, että kuinka pitkä sairausloma vaaditaan, jotta pystyisit taas työskentelemään. Oma kokemukseni on (juurikin psykiatrilla käynnin perusteella), että puoli vuotta on jonkinlainen 'raja'. Burnoutista/loppuunpalamisesta pitäisi oikisuunnassa toipua puolessa vuodessa, mutta ellei niin käy, kyseessä on todennäköisesti jotain burnoutia vakavampaa. Kuten masennusta. Minun kohdallani näin kävi.

Tuttu kuvio. Mulla auttoi ylikierroksiin magnesiumsitraatti (Magnecit) ja uupumukseen vitamiinit. Erityisesti C ja B12. Ota myös D-vitskua reilulla annoksella. Keskittymiskykyyn auttaa L-teaniini (Solgar). E-EPA:lla en koe olleen niin dramaattista vaikutusta, mutta sitäkin otan vielä. Muutaman kuukauden tankkaus näitä autoi sen verran että olen siirtynyt sängynpohjalta takaisin työelämään! Ennen "valveillaolo" kesti 2h, nyt 18h!

Taustoina sen verran, että pari vuotta sitten irtisanoin itseni itku kurkussa aikaisemmin unelmieni työpaikasta. On ollut ahdistuneisuushäiriöt, dementiat jne. Koko setti. Lääkärit eivät myöskään vaivautuneet hoitamaan mitään fyysisiä vaivoja, mikä edesauttoi uupumista ja viimeinen totaalinen romahdus tapahtui kun Terveystalon työterveyslääkäri väitti työkyvyn olevan hyvä.

Onneksi te-toimisto ymmärsi, mikä oli tilanne eikä missään vaiheessa painostanut mihinkään.

Hei Sylo ja muut. Oma tarinani alkaa lähes vastaavanlaisesta tilanteesta. Viime syksynä työtehtäväni loppui edellisessä yksikössä ja huonon työtilanteesta vuoksi päädyin suositusten kautta uuteen täysin eri erikoisalan yksikköön töihin. Työ oli minulle aivan uutta ja kolmen päivän perehdytyksen jälkeen jouduin työskentelemään yksin todella haastavissa ja henkisestikin raskaissa työtehtävissä. Työkaverit olivat kyllä mukavia mutta myös niin kiireisiä omissa töissään, että apua ei saanut vaikka sitä pyysi. Pyrin kuitenkin tekemään töissä joka päivä parhaani ja sain kiitostakin monelta taholta päivien aikana. Kuitenkin joka päivä töistä kotiin päästessäni mietin taukoamatta, että muistinko tehdä kaiken mitä piti, teinkö kaiken oikein ja olisinko voinut tehdä jotain vielä paremmin. Myös päivien aikana tapahtuneet asiat pyörivät mielessäni.

Olen aina ollut liikunnallinen, positiivinen elämän suhteen, innostunut asioista herkästi jonka lisäksi olen auttanut muita jaksamaan niin töissä kuin arkielämässäkin. Kuitenkin syksyllä jo kuukauden uudessa työpaikassa työskentelyn jälkeen huomasin olevani kotona itkuisampi, väsyneempi ja ahdistuneempi. Olin usein jo aamuisin pahoinvoiva, sydän hakkasi rinnassa, päätä särki ja tuntui etten saa happea. Mikään ei oikeastaan jaksanut kiinnostaa. Olin myös varma että olin tulossa hulluksi ja se vain lisäsi ahdistusta ja pelkoa. Työt yritin suorittaa parhaani mukaan mutta tilanne vain huononi kotona.

Olen aina ollut hyvin kriittinen lääkkeellistä hoitoa kohtaan monien näkemieni tapausten takia ja siksi halusin välttää niitä viimeiseen asti. Minulla oli onnekseni kotona poikaystävä joka jaksoi halata minua jokaisen itku- ja ahdistuskohtauksen jälkeen mutta pitkät hiljaiset tunnit yksin olivat pahimpia. Eikä hän kuitenkaan osannut samaistua tilanteeseeni. Myös syksyn pimeys pahensi olotilaani sillä uloslähtemisen kynnys nousi ja oli liian helppo jäädä vain kotiin.

Onnekseni minulla on paljon samalla alalla olevia ystäviä, jotka ovat jaksaneet kuunnella. Puhuminen, ajatusten sanominen ääneen, itkeminen ja henkisen taakan jakaminen ovat helpottaneet minua eniten. On yllättävää kuinka monella onkin ollut samoja tuntemuksia vaikkei niitä ulkopuolelle ole välttämättä ikinä osannut aavistaa. Olen myös lukenut aiheesta paljon ihmisten kokemuksia, ja ehkä se ettei ole yksin asian kanssa, on auttanut käsittelemään asiaa. Lisäksi juuri nuo netistä löytyvät "mielenhallintaohjeet" ovat auttaneet. Olen oppinut hyväksymään ahdistuksen tunteita ja sitä kautta ne ovat vähentyneet ja niistä on oppinut pääsemään yli. Myös liikunta on auttanut. Aluksi kävin lenkillä vain pakon sanelemana, joka oli myös yksi hyvä keino saada hetkeksi päätä nollattua, mutta nykyään siitä saa myös hyvää oloa ja hymyn kasvoille. Myös aurinko, lämpimämmät säät ja pitenevät päivät auttavat.

Minulla kävi lopulta tuuri, sillä kolmen kuukauden työskentelyn jälkeen uudessa yksikössä sain tietää, että saan palata vanhaan työpaikkaani takaisin. Nykyinen työpaikkani on myös haastava, mutta nyt koen osaamiseni olevan paremmalla tasolla, saavani apua tarvittaessa ja työyhteisön ilmapiiri on avoimempi. Yhä edelleen ahdistustusta on ajoittain mutta olen oppinut hyväksymään sitä ja nauttimaan niistä päivistä kun olo on hyvä ja rintaa ei purista. Nyt myös jo odotan tulevaa kesää ja jaksan tehdä suunnitelmia pieniä hetkiä eteenpäin.

Oman kokemukseni kautta voin vain suositella puhumista, puhumista ja puhumista (ja liikuntaa). Jos ei ystäväpiirissä tunnu olevan henkilöä jolle pystyisi avautumaan niin uskon että psykologista tai psykoterapeutti on usein paljon apua. Tietenkin lääkitystäkin välillä tarvitaan mutta en usko sen useinkaan olevan ensimmäisenä paras vaihtoehto. Työpaikalla oman inhimillisyyden muistaminen ja armollisuus itselle on tärkeää.

Tsemppiä ja aurinkoisempia päiviä meille kaikille ja toivon, ettei kukaan ajattele kirjoitustani mitenkään itseään vastaan. Keinoja parempaan oloon on monia ja eri asiat auttavat eri elämäntilanteissa olevia.

Eilen kävin siis hierojalla (oikeaan aikaan) ja sen jälkeen poikkesin viereisellä kirpparilla, josta löysin kauniin Pentikin kynttilälyhdyn muutamalla eurolla. Olin miehen tullessa kotiin ymmärrettävästi hyvällä tuulella, höpötin ja naureskelin. Hänen mielestään kohelsin ja hän kysyi pokkana "millainen se kaksisuuntainen häiriö on?"

Sanoi minun vaikuttavan tai käytökseni "hullulta", en muista tarkkaa sanamuotoa. Olin pari päivää käyttäytynyt hänen mielestään aikaisempaan verrattuna oudosti. Siihen jäi minulta teen juonti, menin makkariin itkemään. Mies huhuili tulemaan takaisin, tuli lopulta viereeni. Sanoin hänen loukanneen minua tosi pahasti. Ei ollut ollut tarkoitus loukata kuulemma, mutta ei kyllä missään vaiheessa anteeksikaan pyytänyt. Sanoin, että menee elämä aika vaikeeksi, jos pitää kotonakin ruveta miettimään ,ettei vahingossa näytä "hullulta". Hän on ainoa tukeni ja turvani, en jaksaisi ottaa vastaan tuollaisia typeriä ja ajattelemattomia kommentteja. Asia puhuttiin kyllä selväksi.

Tänään ei ole ollut yhtään kohellusfiilis, päivastoin melko apea ja väsynyt. Kaupungilla oli pakko käydä, kun ei sitä voinut enää aamulla perua. Nyt pitäisi syödä jotain, sitten meen huilaamaan. Saa nähdä toimerrunko illemmalla imuroimaan, lattiat on harmaana kurasta, jota koira kantaa karvoissaan sisälle. Oikeestaan ihan sama!

Että tämmöstä täällä tänään. Mitäpä sinulle kuuluu Burnn ja sylo myös.

Se on totta että varsinkin stressi tarttuu muihinkin ihmisiin. Joskus pariskuntakin voi ruokkia toistensa stressaantuneisuutta ja niin karua kuin se onkin, niin joskus tekee hyvää antaa hieman lomaa sille toiselle itsestään ja päinvastoin. Luultavasti puolison tiuskiessa "kaksisuuntaisesta häiriöstä" on hänkin jo uupunut aiheeseen ja siihen jatkuvaan valitukseen (?), mitä masentuneen ympärillä riittää. Ylikierrokset usein johtuu siitä, että liika työ ja stressi on syönyt aivoista mm. tärkeitä hivenaineita, joten pään kierrostensäätelymekanismit heikkenee, ja kun löytää itsensä tällaisesta tilasta, niin hätääntyy entistä enemmän. Itse kuitenkin joudut auttamaan itseäsi - kierre vain pitäisi saada jotenkin katkaistua. En tiedä onko vihreässä teessä minkälaiset teaniinipitoisuudet lopulta, mutta jos vaikka liottaa 3-5 pussillista mukiin ja kykenee sen juomaan, ja mikäli se rauhoittaa (ts. antaa aivoille aikaa palautua), niin siinäpä on yksi lääke myös. Ei ruumiillistakaan työtä tekevä ilman lepoa ja hyvää ravintoa pärjää!

Samaa mieltä - ahdistus/paniikki johtuu elimistön ylikierroksista, pitkäaikaisen stressin aiheuttamana. Ja vastapaino sille on tietenkin rauhoittuminen. Keinoja on olemassa vaikka kuinka paljon.

Olen kokeillut lähes kaikki luontaistuotteet. Nyt olen testannut L-teaniinia jauheena, joka on suht. edullista. Tuntuu rauhoittavan jonkun verran ja antaa keskittymiskykyä. Kahvi kannattaa vaihtaa teehen, jossa on tosiaan teaniinia. Tosin tee olisi hyvä olla kofeiinitonta. Teaniini on yksi apu ahdistukseen.

Ja lisättäköön vielä, että ajatuksesi, suhtautumisesi ja käsityksesi joistain aikaisemmin negatiivisista asioista tulee muuttumaan, kunhan saat ylikierrokset alta pois, eikä tätä ilmiötä kannata säikähtää. Tulet vain kokemaan ja huomaamaan, että olet saattanut olla, nyttemmin "järjellä ajateltuna", väärässäkin, monessakin asiassa :) Stressaantuneenahan pienikin vastoinkäyminen on maailmanloppu, koska et haluaisi enää mitään ylimääräistä kuormitusta itselleesi, tai et kykene enää edes käsittelemään asiaa ja haluaisit vain paeta. 2,5v takaperin esim. pomon tivaaminen ja mesoaminen sai sydämen hakkaamaan ja sanat takeltelemaan, mutta nyt toteaisin vain rauhallisesti, että "oo jo hilijaa äläkkä ressaa" :)

Oikeesti ravinto ( luontaistuotteet), liikunta ja mukavat harrastukset on ne mitkä näihin auttaa. Vatvominen, viha ja katkeruus eivät auta. Jos on tapana vatvoa asioita mielessään (tietysti koska ne ovat tärkeitä ongelmia, jotka pitää ensisijassa ratkaista), niin anna itsellesi vapaata ja laita kalenteriin vaikkapa 4kk päähän merkintä, että "jatka vatvomista". Näin voit päästää ajatuksistasi hetkeksi irti :)

Ja myös ongelmien koko saa myös hieman "perspektiiviä" kun katsot asioita objektiivisesti, vaikka avaruudesta käsin :) Loppujen lopuksi monellakaan asialla ei ole juurikaan väliä 50v päästä tai edes vuodenkaan :)

En ole ehtinyt viikonloppuna kirjoittelemaan, kun toisaalla asuva poikamme tuli jo lauantai-aamuna kotiin tekemään autoremonttia. Viettivät suurimman osan päivää isänsä kanssa autotallissa, mutta minä laitoin ruokaa, passasin ja korjasin pojan repun. Harvoin ehtii poika opiskelukiireltään käymään, eikä olisi kuulemma nytkään ehtinyt, mutta auto oli pakko saada mukaan. Sähköpuoli reistaa vieläkin. Harmittaa, kun tuli hänelle vielä tämä auto-ongelma kaiken kiireen keskelle.
Eilen sain leikattua puolet räsistyneestä hansaruususta alas, ehkä tänään toinen puoli. Olo on melko väsynyt. Lauantaina otin eka kerran Brintellixiä kaksinkertaisen annoksen, lisäsin annosta asteittain. Maha oli aika sekaisin, eilen ei enää ollut oikein mitään haittavaikutusta havaittavissa.

Asiasta toiseen. Ymmärrän kyllä, että mieheni murehtii ja stressaa vointiani. Eikä hänellä itselläkään töissä mitään herkkua ole. Pieni firma ja pomo suhtautuu työntekijöihin välttämättömänä pahana. Kiitosta ei ole kertaakaan vuosien aikana saanut, lähinnä valitusta, ettei kannata ja nopeammin pitäisi hommat hoitaa. Alkuvuosina sai kokea suoranaista kiusaamista, että omat murheensa on molemmilla.

Työterveyshoitaja soitti loppuviikolla. Heille oli tullut esite kuntoutuskursseista ja suositteli sellaiselle hakeutumista. Tänään soitin kyseiseen kuntoutuskeskukseen ja kyselin, onko liian myöhäistä hakea ensi kuussa alkaville masennus- tai työuupumuskursseille. Molemmat kuulemma peruttu vähäisen hakijamäärän vuoksi, ihan uskomatonta. Siinä meni sekin toivo. Nyt sitten odottelen torstain psykiatrilla käyntiä ja hänen tuomiotaan.

Eilen luin lehdestä tapani mukaan kuolinilmoitukset, kiinnosti onko joku potilaistamme kuollut viime viikkojen aikana. No ei ollut, mutta ahdistus nousi pintaan pelkästään niitä lukiessa. Ihmettelen, miten tässä tilassa onnistuisi töihin paluu.

Aurinko kuitenkin paistaa pilvettömältä taivaalta ja rastaat ja peipot visertää!

Kuulumisia... Kävin maanantaina terveystalon psykiatrin konsultaatiossa. Hän diagnosoi minulle keskivaikean masennuksen ja määrittelemättömän paniikkihäiriön. Yritti tarjota lääkkeitä mutta en ole valmis lähtemään sille tielle viellä ennekuin mitään vaihtoehtoista on edes kokeiltu. Psykiatri jatkoi sairaslomaani toukokuun loppuun saakka ja laittoi vielä lähetteen julkisen puolen mielenterveyspuolelle. Otinkin sinne itse yhteyttä mutta valitettavasti jo pelkän "jutteluajan" varaaminen viivästyy huhtikuun loppuun. Toivon pääseväni terapeutin juttusille jo aiemmin mutta nyt tiedän ainenkin asioideni etenevän edes jollain kantilla. Pelottaa millainen lasku tuosta psykiatrilla käynnistä on tulossa, kuin myös se, miten tulemme taloudellisesti toimeen nyt kun tuloni tipahtavat.

Minulla oli myös eiliselle aika varattuna työterveyshoitajallemme, jotta työterveys pysyy ajantasalla tilanteestani. Oli huojentavaa kuulla että sitten aikanaan töihin paluu voisi olla mahdollista niin, että teen alkuun puolta päivää työnantajan maksaessa puolet palkastani ja kelan maksaessa loppuosan. Olin ehtinyt jo murehtia miten töihin paluu onnistuu jos heti pokaistaan käyntiin täydet viikkotyötuntimäärät. Työterveys tulee kuulema myös järjestämään palaverin sairaslomani loppupuolella. Palaveriin osallistuvat työnantajan edustaja, työterveyshoitaja ja lääkäri, sekä lähin esimieheni. Jotenkin jäi sellainen luottavainen tunne siitä, että kyllä vielä aikanaan töihin palaaminen tulee onnistumaan. Kaikenkaikkiaan tilanteeni on varmasti siinä mielessä helpompi että työskentelen isossa yrityksessä jossa on tarjolla erilaisia työtehtäviä ja työnantajalla on mahdollista tarjota erilaisia vaihtoehtoja työssäjaksamisen varmistamiseksi jatkossa.

Paremmilla fiiliksillä siis tällä viikolla, vielä kun jatkuva päänsärky hellittäisi niin jaksaisi paremmin ulkoilla ja touhuta mieleisiä juttuja. :)

Älä murehdi sitä lääkärilaskua. Eikö voisi viedä vaikka sossuun ja siellä tarkastelevat, että voidaanko sieltä auttaa.
Kiva että sait asiat noin pitkälle ja hoito ja sairausloma järjestyi.

Lähde lomalle, ennen kuin on liian myöhäistä.

Sylo ja outerspace. Vieläkö olette palstalla? Mitä teille kuuluu?