”Ihan romuna” – seurustelu ei aina johda avioliittoon
Seurustelun loppuminen kuuluu elämäni kipeimpiin kokemuksiin. Nyt, kun asiasta on kulunut jo tovi, osaan ajatella sitä tietynlaisena henkisen kasvun vaiheena. Kuulostaa kliseeltä, mutta se on kokemukseni.
Seurustelussamme yhdessäolo oli jo kauemmin ollut hankalaa. Ajoittain molemmista osapuolista tuntui, että ei tästä vain tule mitään. Oma fiilikseni oli, että vaikka mitä yritän ja vaikka kuinka tykkään, en saa suhdettamme paremmaksi.
Puhuimme asiasta usein, nyt ajateltuna ehkä liiankin usein – ikään kuin vahvistimme huonoa tilannetta. Ahdistus saattoi olla monen päivän ajan päällimmäisin tunne. Pelotti, että seurustelu loppuu. Pelotti, että se jatkuu.
Kun toisella osapuolella lopulta kypsyi ajatus, että on parempi jatkaa itsekseen, se tuntui erittäin pahalta. Pikkuhiljaa, muutaman viikon sisällä, pahan olon sekaan alkoi tulla helpotuksen tunnetta. Silti masensi. Rutiineihini kuului, että koulupäivän jälkeen heittäydyin turvalliselle kangassohvalle itkemään. Muistan myös naureskelleeni tälle tavalle – näin siinä jotain koomista, vaikka useimmiten ilo ja huumori olivat tavoittamattomissa.
Luulen, että monikaan läheisistäni ei tiennyt, kuinka hankalaa tuo aika minulle oli. Koulukaveri sanoitti asian mielestäni hyvin kysyessään, olenko suhteen päättymisen takia ”ihan romuna”. Olin.
Nyt kiitän Luojaani, että lopulta pääsin ylös tuosta suosta. Siihen vaikutti hyvin paljon se, että suuren hylätyksi tulemisen kokemuksen jälkeenkin hyvänpäiväntutut, kaverit, ystävät ja kotiväki tsemppasivat ja olivat seuranani. Kestivät minua.
Suuressa muutoksessa, erkaantumisessa, minua helpotti se, että juttelimme seurustelukumppanin kanssa paljon suhteemme päättymisestä. Luulen, että se esti kärkevimmät mustasukkaisuuden, raivon ja vihan tunteet. Kun tiesi jonkin verran, mitä toinen ajattelee, oli jopa helpompi ajatella, että tämä on oikea ratkaisu. Mitä enemmän aikaa kului, sitä vahvemmin seurustelun loppumista ajatellessa tuntui, että ei meitä tosiaan ollut tarkoitettu toisillemme.
Seurustelun loppuminen opetti paljon itsestä. Opin sietämään sisäistä kipua, ja siksi mahdollisesti kestän pettymyksiä paremmin. Opin, että Jumala ihan oikeasti voi tuoda helpotuksen pahimpaan tuskaan. Juuri tällä hetkellä näen selkeästi, että Jumala todella johtaa minunkin elämääni. Vaikken useimmiten itse ymmärrä hänen suunnitelmiaan, ne ovat lopulta parhaakseni.
Seurustelun loppuminen kuuluu elämäni kipeimpiin kokemuksiin. Nyt, kun asiasta on kulunut jo tovi, osaan ajatella sitä tietynlaisena henkisen kasvun vaiheena. Kuulostaa kliseeltä, mutta se on kokemukseni.
Seurustelussamme yhdessäolo oli jo kauemmin ollut hankalaa. Ajoittain molemmista osapuolista tuntui, että ei tästä vain tule mitään. Oma fiilikseni oli, että vaikka mitä yritän ja vaikka kuinka tykkään, en saa suhdettamme paremmaksi.
Puhuimme asiasta usein, nyt ajateltuna ehkä liiankin usein – ikään kuin vahvistimme huonoa tilannetta. Ahdistus saattoi olla monen päivän ajan päällimmäisin tunne. Pelotti, että seurustelu loppuu. Pelotti, että se jatkuu.
Kun toisella osapuolella lopulta kypsyi ajatus, että on parempi jatkaa itsekseen, se tuntui erittäin pahalta. Pikkuhiljaa, muutaman viikon sisällä, pahan olon sekaan alkoi tulla helpotuksen tunnetta. Silti masensi. Rutiineihini kuului, että koulupäivän jälkeen heittäydyin turvalliselle kangassohvalle itkemään. Muistan myös naureskelleeni tälle tavalle – näin siinä jotain koomista, vaikka useimmiten ilo ja huumori olivat tavoittamattomissa.
Luulen, että monikaan läheisistäni ei tiennyt, kuinka hankalaa tuo aika minulle oli. Koulukaveri sanoitti asian mielestäni hyvin kysyessään, olenko suhteen päättymisen takia ”ihan romuna”. Olin.
Nyt kiitän Luojaani, että lopulta pääsin ylös tuosta suosta. Siihen vaikutti hyvin paljon se, että suuren hylätyksi tulemisen kokemuksen jälkeenkin hyvänpäiväntutut, kaverit, ystävät ja kotiväki tsemppasivat ja olivat seuranani. Kestivät minua.
Suuressa muutoksessa, erkaantumisessa, minua helpotti se, että juttelimme seurustelukumppanin kanssa paljon suhteemme päättymisestä. Luulen, että se esti kärkevimmät mustasukkaisuuden, raivon ja vihan tunteet. Kun tiesi jonkin verran, mitä toinen ajattelee, oli jopa helpompi ajatella, että tämä on oikea ratkaisu. Mitä enemmän aikaa kului, sitä vahvemmin seurustelun loppumista ajatellessa tuntui, että ei meitä tosiaan ollut tarkoitettu toisillemme.
Seurustelun loppuminen opetti paljon itsestä. Opin sietämään sisäistä kipua, ja siksi mahdollisesti kestän pettymyksiä paremmin. Opin, että Jumala ihan oikeasti voi tuoda helpotuksen pahimpaan tuskaan. Juuri tällä hetkellä näen selkeästi, että Jumala todella johtaa minunkin elämääni. Vaikken useimmiten itse ymmärrä hänen suunnitelmiaan, ne ovat lopulta parhaakseni.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.