Hei. 23-vuotias nainen täällä.
Teini-iästä asti olen kärsinyt jatkuvasta alakuloisuuden tunteesta. Nyt kun olen aikuisiässä, tunne vain pahenee ja pahenee, ja samoin tekevät ahdistus ja itseinho. En saa mitään aikaan, istun vain kotona. Tuntuu, että kaikki on turhaa, eikä mikään kuitenkaan muutu paljon tätä paremmaksi.
Minulla on aina ollut jonkin verran hankaluuksia nähdä itseni muiden vertaisena. Tunnen oloni ulkopuoliseksi. Eristyneeksi muista siis. Se olo pahenee vuosi vuodelta.
Nykyään huomaan, että olen syrjäytynyt kaikista, jotka ennen jokseenkin tunsin, ja muut ovat mennet elämässä eteenpäin, kun minä taas en. Minusta tämä on oikein, koska olen aina ollut tyhmä, kuvottava, ja muille varmasti tylsä. Olisi ollut parempi, jos en olisi koskaan yrittänyt olla kenenkään kaveri, niin olisivat kaikki säästyneet minun seuraltani. Näinä päivinä aktiivisesti yritän olla solmimatta ystävyyssuhteita, enkä tapaa enää ketään vanhimpaa ystävääni lukuunottamatta.
Häntäkin haluaisin olla tapaamatta, mutta kun hävettäisi ja tuntuisi pahalta kieltää, kun hän haluaa käydä tai puhua. Tuntuu vielä pahemmalta, kun hän tuo minulle välillä jotain tuliaisia matkoiltaan, ja minulle ei ole mitään annettavaa takaisin. Tunnen olevani paskin ystävä koko Suomessa.
Mieluiten en edes vanhempiani tapaisi, jokainen tapaaminen on vain muistutus siitä, millainen pettymys olen. Sama pätee muihin sukulaisiin, nuoriin ja vanhoihin. Alkaa tuntua siltä, että vieraat ihmisetkin ovat minuun jatkuvasti pettyneitä.
En tunnu tarpeeksi hyvältä, että ansaitsisin koulupaikan, minkä haluaisin. En tunnu tarpeeksi hyvältä, että ansaitsisin mitään töitä, koska olisin kuitenkin vain taakka. Ajatukset menevät useammin ja useammin kuoleman suuntaan, ja se ahdistuttaa vieläkin enemmän.
Syytän itseäni siitä, etten ole tarpeeksi rohkea tekemään itsemurhaa. Tavallaan tiedän, että jättäisin vain sotkun jälkeeni, ja vanhemmat sen joutuisivat varmaan siivoamaan. Kaikki olisivat vihaisia ja/tai surullisia.
Joskus, kun olen tarpeeksi vittuuntunut kaikkeen, minua ärsyttävät nämä viimeiset sosiaaliset suhteet. Jos niitä ei olisi, voisin varmaan ryömiä jonnekin kuolemaan jokseenkin rauhassa. Kauheaa olla vihainen muille sen takia, että he välittäisivät, mutta niin se vain on...
Voisivatko jotkut kertoa, onko tämä todellisesti masennusta, vain olenko vain täysin turha ja laiska ihminen, joka vain tekee kärpäsestä härkäsen? Kumppani on pyytänyt hakemaan apua, kun hänelle pahaa oloani olen yrittänyt selittää, mutta jatkuvasti tuntuu, että se olisi vain ajan ja rahan hukkaa.
Teini-iästä asti olen kärsinyt jatkuvasta alakuloisuuden tunteesta. Nyt kun olen aikuisiässä, tunne vain pahenee ja pahenee, ja samoin tekevät ahdistus ja itseinho. En saa mitään aikaan, istun vain kotona. Tuntuu, että kaikki on turhaa, eikä mikään kuitenkaan muutu paljon tätä paremmaksi.
Minulla on aina ollut jonkin verran hankaluuksia nähdä itseni muiden vertaisena. Tunnen oloni ulkopuoliseksi. Eristyneeksi muista siis. Se olo pahenee vuosi vuodelta.
Nykyään huomaan, että olen syrjäytynyt kaikista, jotka ennen jokseenkin tunsin, ja muut ovat mennet elämässä eteenpäin, kun minä taas en. Minusta tämä on oikein, koska olen aina ollut tyhmä, kuvottava, ja muille varmasti tylsä. Olisi ollut parempi, jos en olisi koskaan yrittänyt olla kenenkään kaveri, niin olisivat kaikki säästyneet minun seuraltani. Näinä päivinä aktiivisesti yritän olla solmimatta ystävyyssuhteita, enkä tapaa enää ketään vanhimpaa ystävääni lukuunottamatta.
Häntäkin haluaisin olla tapaamatta, mutta kun hävettäisi ja tuntuisi pahalta kieltää, kun hän haluaa käydä tai puhua. Tuntuu vielä pahemmalta, kun hän tuo minulle välillä jotain tuliaisia matkoiltaan, ja minulle ei ole mitään annettavaa takaisin. Tunnen olevani paskin ystävä koko Suomessa.
Mieluiten en edes vanhempiani tapaisi, jokainen tapaaminen on vain muistutus siitä, millainen pettymys olen. Sama pätee muihin sukulaisiin, nuoriin ja vanhoihin. Alkaa tuntua siltä, että vieraat ihmisetkin ovat minuun jatkuvasti pettyneitä.
En tunnu tarpeeksi hyvältä, että ansaitsisin koulupaikan, minkä haluaisin. En tunnu tarpeeksi hyvältä, että ansaitsisin mitään töitä, koska olisin kuitenkin vain taakka. Ajatukset menevät useammin ja useammin kuoleman suuntaan, ja se ahdistuttaa vieläkin enemmän.
Syytän itseäni siitä, etten ole tarpeeksi rohkea tekemään itsemurhaa. Tavallaan tiedän, että jättäisin vain sotkun jälkeeni, ja vanhemmat sen joutuisivat varmaan siivoamaan. Kaikki olisivat vihaisia ja/tai surullisia.
Joskus, kun olen tarpeeksi vittuuntunut kaikkeen, minua ärsyttävät nämä viimeiset sosiaaliset suhteet. Jos niitä ei olisi, voisin varmaan ryömiä jonnekin kuolemaan jokseenkin rauhassa. Kauheaa olla vihainen muille sen takia, että he välittäisivät, mutta niin se vain on...
Voisivatko jotkut kertoa, onko tämä todellisesti masennusta, vain olenko vain täysin turha ja laiska ihminen, joka vain tekee kärpäsestä härkäsen? Kumppani on pyytänyt hakemaan apua, kun hänelle pahaa oloani olen yrittänyt selittää, mutta jatkuvasti tuntuu, että se olisi vain ajan ja rahan hukkaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Et ole ajatustesi kanssa ainakaan yksin. Olen 22-vuotias nainen ja pystyn samaistumaan tekstiisi täysin. Tunnen oloni aina ulkopuoliseksi, menin minne vaan. Inhoan itseäni ja koen olevani typerä ihminen ja tylsää seuraa. En tule ikinä elämässäni saavuttamaan mitään.
"Kauheaa olla vihainen muille sen takia, että he välittäisivät, mutta niin se vain on..."
Niinpä. Itsekin olisin hyvin todennäköisesti päättänyt omat päiväni jo aikoja sitten, jos perhesuhteita ei enää olisi. Nyt elelän täällä niin kauan, että voin "hyvällä omallatunnolla" päättää päiväni oman käden kautta. Toivon joka päivä sitä, että joudun onnettomuuteen tmv. ja kuolen pois.
Väitän ettet ole huono, vaikka mun suusta se on tekopyhästi sanottu (ajattelenhan itsekin olevani täys paska). Itse tiedostan olleeni jo pitkään masentunut, mutta en usko että asialle voisi oikeasti tehdä mitään. Olen yrittänyt luoda uusia ystävyyssuhteita, mutta ne päättyvät siihen, että koen muiden pitävän minua jotenkin epäkelpona ihmisenä. Olen päätynyt siihen ratkaisuun, että en enää yritä muodostaa ihmissuhteita vaan eristäydyn ihan suosiolla.
Olet masentunut ja siksi laiska. Mäkin oon. Elämään kyllästyneenä ei pahemmin jaksa kiinnostaa mikään ja jo pelkkä ajatteleminenkin laiskistaa.
Virtuaalinen *high five sinne jonnekin!
joo ja jotkut väsää olostaan räpin ja porskuttaa menee. kuuntele skandaali-ei pysty, mariska-en osaa ja raappana - älä aprikoi...kesä tulee ei kannata hajota nyt oikeen mihinkään.tsemppiä!!!! ;>
Kyllä teillä molemmilla ihan selvä masennus. Taitaa olla ammattiapu jo se paras apu.