Tämä on väärä palstaaihe, mutta olen vain niin kovin, kovin surullinen...
Olen niin paljon rakentanut,
nähnyt vaivaa, etsinyt
Nyt huomaan kulkevani ympyrää
Luulin maisemien vaihtuvan,
kunnes näin maassa painauman,
kunnes nostin katseeni
havahduin
Olen kulkenut uuvuksiin,
mutta matka ei ole taittunut mihinkään
Näen sinisen taivaan,
näen kyyhkyset,
jotka lentää
Minä en osannut
Unohdin vuorosanani
Kertailin niitä itsekseen,
kunnes nukahdin polkuni viereen
sateeseen.
Olen niin surullinen, pohjattoman
Herään valkoiseen huoneeseen
Hoitajan huoleen katseeseen
Olenko hereillä
Suljen silmäni uudelleen
Olen vain niin surullinen, pohjattoman.
Olen niin paljon rakentanut,
nähnyt vaivaa, etsinyt
Nyt huomaan kulkevani ympyrää
Luulin maisemien vaihtuvan,
kunnes näin maassa painauman,
kunnes nostin katseeni
havahduin
Olen kulkenut uuvuksiin,
mutta matka ei ole taittunut mihinkään
Näen sinisen taivaan,
näen kyyhkyset,
jotka lentää
Minä en osannut
Unohdin vuorosanani
Kertailin niitä itsekseen,
kunnes nukahdin polkuni viereen
sateeseen.
Olen niin surullinen, pohjattoman
Herään valkoiseen huoneeseen
Hoitajan huoleen katseeseen
Olenko hereillä
Suljen silmäni uudelleen
Olen vain niin surullinen, pohjattoman.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hieno runo :)..vaikka surullinen :(
Taidat olla se metsien nainen, metsä tuo lohdutusta, eikö vaan.
Surun ei tarvitse olla ikuista. Ota vastaan ilo kun sen nurkan takaa kurkistaa, muuten ii käydä niin ettet tunnista sitä kun se seuraavan kerran ohittaa.
En ole hän.
Ethän soimaa itseäsi siitä, että jäät kiinni rakkauteen. Siinä kun ei ole mitään pahaa eikä väärää. Muilta osin olet sama ihminen kuin ennenkin, ellet parempikin, ja kehityt koko ajan. Rakkauden tunne jopa mielestäni kehittää ja edistää ihmisen muiden puolien uudistumista. Rakkaus uudistaa. Rakkauden puutteen sureminen ei myöskään taannuta vaan tunteet tulee purkaa vaikka sadasti, ja surut tulee surra vaikka tuhannesti, jotta uudistuisi myös siltä osin.
Joskus voi varmasti tuntua kuin olisi jatkuvalla kiertoradalla, mutta aina sinne matkaan jotain avaruusromua mukaan tarttuu, uusia ajatuksia kaukaisista galakseista. Ja kun oikea hetki on, sinkoat kerralla uudelle radalle - se rakkaus mukanasi, jos hyvin käy:D
Tämä vastineen vastineeksi, voisi ajatella.... (ehkä yhdistät, ehkä et)
Kiitos, yhdistän kyllä. Tunnen sydämesi tuntoja.
Valkoinen lootus
hehkuu ilta-aurinkoon
Kurottelee jäseniään lehdellä
Venyttelee raukeana
Upea lootus
Miten rauhoittava
onkaan se näky
Miten unenomainen
Lammelle unohtui
katselemaan
Utelias menninkäinen
Lootuksen lumoon
Ihastui
Unohtui hetkeen
Pysähtyi menninkäinen
rauhoittui
Säteitä lammen pinnalla
Lauluun tuudittui
Lootuksen
ikuiseen uneen
Uneen vaipui hän
Enkä ole mitenkään itsetuhoinen... Rauhallinen aamu on.
Kunhan surustani kirjoitin,
surusta iloon keventelin :).
Onko rakkaasi kuollut? Otan osaa. Sellaista surua en osaa kuvitellakaan, en edes yritä. Rakkaan kuolema on niin paljon julmempaa kuin rakkauden kuolema. Rakkaus kuolee aikanaan, rakas jos ennen aikojaan.. Erään kanssa taannoin sielusta puhuin, siitä, mikä jää meistä elämään kun kuolemme. Väitin että sielu kuolee ihmisen mukana. Mutta miksi rakkaus ja rakkaudellinen yhteys sitten jää elämään? Lohduksi. Mutta missä se elää? Runoissa, lauluissa, maalauksissa, keksinnöissä, tunteissa, ilossa ja surussa? Kun niille antaa tilaa sitä kantaa. Joidenkin rakkaus elää palstan sanoissa, eikä se ole kai sen hullumpi paikka kuin muutkaan paperit.
Täysissä sielun ja ruumiin voimissa on hän. Veikkaisin niin.
Karmivaa ja manipuloivaa sontaa. Pahoitteluni niiden puolesta, jotka tällaista tykkää imppailla.
No mutmut, kyllä se lootus vielä jollekkin kelpaa
En tahtoisi nauraa, koska olen hyvin, hyvin surullinen ja nyt jopa mustasukkainenkin hänestä, jota sydämeni rakastaa. En tykkää tästä ajatuksesta lainkaan. En sitten yhtään. Tahtoisin liimata omia kuviani hänen seinänsä ja elämänsä täyteen. Tahtoisin olla hänelle tärkeä. Miksi hän ei rakasta minua :'(
Vähän kuitenkin pakosta nauran kirjoituksellesi. Ainakin vaisusti hymyilen :S