Leskenlehti - siinä se on! Olen etsinyt ensimmäistä kuin viimeistä toivonsädettä. Kuolleen maan, hajoavien lehtien keskeltä aukeaa pieni aurinko. Se jaksaa. Se herää uuteen kevääseen. Ja haluan uskoa, että minäkin pystyn siihen. Heräämään talvihorroksesta, aukeamaan kohti aurinkoa.
Peipon liverrys täyttää lehtometsän. Siihen yhtyy huilumainen mustarastas. Tunnen rinnassani liikahtavan. Kuin perhosen siiven hipaisun. Tänä keväänä sydän ei yhdy estoitta luonnon riemuun. Se on horroksessa. Silti jokin liikahtaa, hidas muisto tavoittaa mielen. Lämpö. Valo. Elämä.
Lasten riemu. Sitä on ilo katsella. Kuin peipposet, toukomettiset metsäpolulla. Heillä askel on kevyt, sydän kevyempi. Mies hymyilee, juttelee. Perhe. Oma perhe. Metsän temppeli omanamme.
On pyhäpäivä.
Iltapäivällä valmistaudun seuroihin lähtöön. Yksin. Tunnen kapinamielen nousevan. Jumalani, Jumalani! En jaksa enää yksin! En jaksa uskoa yksin. En jaksa tätä ristiriitaa kahden rakkaimman aarteeni välillä: perheen ja uskon. Kumpaakaan ilman en voi elää, mutta palaset ovat yhteen sopimattomat. En saa niitä mahtumaan yhteen. Isä auta! Sinulle ei mikään ole mahdotonta.
Minulla on keittiövuoro. Minun on vaikea hymyillen tervehtiä sisaria. Aloitan leipien teon mieli jähmeänä. Seurapuhe alkaa, kuuntelemme sitä kaiuttimista keittiön puolella. Vaihdamme työnteon lomassa ajatuksia. Rinnan jää alkaa rakoilla.
– "Keitä nämä valkeavaatteiset ovat?" kysytään Ilmestyskirjassa. "Nämät ovat ne, jotka suuresta vaivasta tulivat", tai kuten uudessa käännöksessä sanotaan: "nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta". Onko joskus tuntunut siltä, että olet ahtaalla? Ettei aina ole tämä uskominen niin helppoa, rakas puhujaveli kyselee kaiuttimista.
Suuresta vaivasta. Ja yhtäkkiä minun on helpompi hengittää. Katkeruus virtaa uloshengityksessä ulos. Eihän meille helppoa osaa ole luvattukaan.
– Jeesuksen nimessä ja veressä saat uskoa kaikki synnit anteeksi, kuuluvat evankeliumin sanat. Kaikki synnit ja kiusaukset ja epäilykset saa uskoa anteeksi.
Kahvitauko alkaa. Siirrymme seurasalin puolelle, valmiina täydentämään hupenevia tarjoiluastioita. Huomaan, että minulla on jo hymy herkemmässä. Sisaret vierellä enkeleitä.
– Niin katkeralla mielellä tänne tulin. Kapinamielellä Jumalaa kohtaan. Mutta saarnan alla taas suli rinnan jää.
--- --- ---
Päivämiehen blogeja voi lukea tuolla:
http://www.paivamies.fi/blogit/nykyiset_blogit/
Peipon liverrys täyttää lehtometsän. Siihen yhtyy huilumainen mustarastas. Tunnen rinnassani liikahtavan. Kuin perhosen siiven hipaisun. Tänä keväänä sydän ei yhdy estoitta luonnon riemuun. Se on horroksessa. Silti jokin liikahtaa, hidas muisto tavoittaa mielen. Lämpö. Valo. Elämä.
Lasten riemu. Sitä on ilo katsella. Kuin peipposet, toukomettiset metsäpolulla. Heillä askel on kevyt, sydän kevyempi. Mies hymyilee, juttelee. Perhe. Oma perhe. Metsän temppeli omanamme.
On pyhäpäivä.
Iltapäivällä valmistaudun seuroihin lähtöön. Yksin. Tunnen kapinamielen nousevan. Jumalani, Jumalani! En jaksa enää yksin! En jaksa uskoa yksin. En jaksa tätä ristiriitaa kahden rakkaimman aarteeni välillä: perheen ja uskon. Kumpaakaan ilman en voi elää, mutta palaset ovat yhteen sopimattomat. En saa niitä mahtumaan yhteen. Isä auta! Sinulle ei mikään ole mahdotonta.
Minulla on keittiövuoro. Minun on vaikea hymyillen tervehtiä sisaria. Aloitan leipien teon mieli jähmeänä. Seurapuhe alkaa, kuuntelemme sitä kaiuttimista keittiön puolella. Vaihdamme työnteon lomassa ajatuksia. Rinnan jää alkaa rakoilla.
– "Keitä nämä valkeavaatteiset ovat?" kysytään Ilmestyskirjassa. "Nämät ovat ne, jotka suuresta vaivasta tulivat", tai kuten uudessa käännöksessä sanotaan: "nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta". Onko joskus tuntunut siltä, että olet ahtaalla? Ettei aina ole tämä uskominen niin helppoa, rakas puhujaveli kyselee kaiuttimista.
Suuresta vaivasta. Ja yhtäkkiä minun on helpompi hengittää. Katkeruus virtaa uloshengityksessä ulos. Eihän meille helppoa osaa ole luvattukaan.
– Jeesuksen nimessä ja veressä saat uskoa kaikki synnit anteeksi, kuuluvat evankeliumin sanat. Kaikki synnit ja kiusaukset ja epäilykset saa uskoa anteeksi.
Kahvitauko alkaa. Siirrymme seurasalin puolelle, valmiina täydentämään hupenevia tarjoiluastioita. Huomaan, että minulla on jo hymy herkemmässä. Sisaret vierellä enkeleitä.
– Niin katkeralla mielellä tänne tulin. Kapinamielellä Jumalaa kohtaan. Mutta saarnan alla taas suli rinnan jää.
--- --- ---
Päivämiehen blogeja voi lukea tuolla:
http://www.paivamies.fi/blogit/nykyiset_blogit/
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.