Olen yli nelikymppinen nainen, jolla on lapsia ja ihana lapsenlapsi.
Sain bibo diagnoosin 2010, todellisuudessa sairaus on puhjennut viim. 2005. Alkuvuodet oli hurjia, nykyään pärjäilen. Työpaikalla sain hullun leiman, työkaverit katosivat. Myös ystäväpiiri supistui nollaan ollessani joko maniassa tai masennuksessa. Perheeni on onneksi lämmin ja läheinen. Mutta tuntuu, ettei se riitä. Minulla on kyllä kirjeystäviä, mikä on ihanaa. Miten etenisin ottaen huomioon, etten käy baareissa ja kammoan paikkoja, joissa on paljon ihmisiä?
Sain bibo diagnoosin 2010, todellisuudessa sairaus on puhjennut viim. 2005. Alkuvuodet oli hurjia, nykyään pärjäilen. Työpaikalla sain hullun leiman, työkaverit katosivat. Myös ystäväpiiri supistui nollaan ollessani joko maniassa tai masennuksessa. Perheeni on onneksi lämmin ja läheinen. Mutta tuntuu, ettei se riitä. Minulla on kyllä kirjeystäviä, mikä on ihanaa. Miten etenisin ottaen huomioon, etten käy baareissa ja kammoan paikkoja, joissa on paljon ihmisiä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mistäpäin olet? Minä voisin lähteä vaikka kahville sun kanssa.
Kaksisuuntainen mielisairaus on vakava tauti. Monet ihmiset joutuvat ihan pakosti jättämään bipon ihan pakosta, koska sairaudessa mielialat vaihtelevat laidasta laitaan. Vaikea olla kaveria maniassa omat asiansa sotkevan bipon kanssa, jolla realiteettitaju menee, hänellä ei ole kontrollia minkään asian suhteen. Depiksessä taas makaa pitkän aikaa vuoteessa eikä pysty mihnkääm. Ymmärrät siis ettei sellaisen ihmisen kanssa voi yksinkertaisesti olla kaveria tai ystävää.
Bipot ovat epäluotettavia. Kertovat parhaimman ystävänsäkin asiat melkein kaikille vastaantuleville jne.
Kaksisuuntainen mielisairaus ja skitsofrenia ovat ne pahimmat mielenvikaisuudet. Lääkitään kyllä, mutta lääkityksestäkin huolimatta eivät ole oireettomia, valitettavsti, joten sellaisista sairauksista on kysymys.
Susanner, voisin vaihtaa ajatuksia kanssasi, ja jos olet läheltä, voitaisiin mennä vaikka kahville joku kerta. Itsekin saanut bibodiagnoosin reilu vuosi sitten, tosin varmaan sairastanu jo kymmenisin vuotta, hoidettu masennuslääkkeellä ja unitableteilla. Olen 50-kymppinen nainen, lapset jo maailmalla, avoliitossa elelen, Varsinais-Suomesta.
Mielenterveysyhdistyksiin voi liittyä ilman diagnooseja, mutta voi löytää myös vertaistukea.
Kaikki eivät ole pöpejä.
Meitä on muitakin samassa tilanteessa eläviä. Itse sain diagnoosin vasta muutama kuukausi sitten vaikka todellisuudessa olen matkannut tämän kanssa varmaan vuosikymmen jos toinenkin. Ystävyyssuteet ovat kariutuneet joko matkalla tai viimeistään nyt diagnoosin saatuani. Tämä on kuin rutto.
Kakkostyypin bipo ja ihan hyvin mennyt. Lääkitys tärkeä vaikka sitä menee tosi vähän. Ystäviä on ja harrastan paljon. Kaksi vuotta seurustellut ja kihloja suunniteltu. Tätä on niin monen tyyppistä. Kunhan oikea lääke löytyy, on se hyvä perusta.
Mulla katosi kaverit aika pitkälti siinä vaiheessa kun olin vuosia isolla lääkeannoksella ihan zombie-tilassa. Vaikeapa noita on ollut takaisin palauttaa.
Mä olen lastentekoiässä oleva mies ja eniten miestä syö se, että parisuhteen muodostaminen alkaa vaikuttaa jo aika vaikealta. Joutunut jotenkin ala-arvoiseen asemaan naisten silmissä, kun työelämään paluu ei ole enää millään tavalla varmaa, vuosia eläkettä takana ja sitten vielä tämä sairaus siihen päälle. Muuten kyllä vientiä on ihan hemmetisti, mutta sitten kun kertoo enemmän asioistaan ja antaa naiselle päivän tai pari aikaa kelailla juttuja, niin alkaakin olla vähän hiljaista.
Ihan tuttu tarina sinunkin. Noin käy kun erehtyy hakemaan apua psykiatrialta. Sieltä saa vastalahjana pysyvän aivovaurion.