Olen kohta 27-vuotias ja miettinyt mikä minua on vaivannut käytännössä aina.
Tällä hetkellä vaivaava ongelmani on se, että saan joistakin asioista todella voimakkaita ahdistuksen ja epätodellisuuden jaksoja. Kutsun tätä "elämäni on varastettu"-tunteeksi. Silloin tuntuu kuin minun arkeni, minuuteni ja kaikki peruskallioni elämältä olisi viety. Ahdistus on joskus todella voimakasta, ja kaikki energiani menee siihen, että yritän vain jaksaa aamusta iltaan. Tämä olo menee kuitenkin lähes poikkeuksetta 7-10 päivässä ohi, ja monesti pärjäänkin ahdistuksen yli "kymmenen päivän säännön" ansiosta.
Ahdistuskauden saattaa laukaista jokin oikeasti todella ahdistava asia, tai jos olen henkisesti uupunut, todella pienikin asia jonka väritän päässäni suureksi. Esimerkiksi hiljattain näin netissä ahdistavan videon, jossa tehtiin pahaa ihmiselle. Olen yliempaattinen ja sain tästä todella voimakkaan ahdistuskohtauksen ja reagoin aivan kuin tuo paha olisi tehty minulle tai läheiselleni. Nukkuminen oli vaikeaa, kun tuo asia paloi mieleeni enkä saanut sitä pois millään. Se ahdisti minua niin paljon että meinasin tulla hulluksi ajatusteni kanssa. Sitten minua taasen alkoi ahdistamaan se, että olen varmasti hullu, kun sekoan täysin pahuudesta joka on tehty jollekin toiselle ihmiselle! Jossain vaiheessa en osannut enää sanoa, mikä minua varsinaisesti ahdisti.
Elämäni on ollut sinnittelyä ja hampaan puremista enemmän tai vähemmän jo lapsesta pitäen. En ole ikinä hakenut tähän mitään apua tai käyttänyt päihteitä. Olen absolutisti ja ehdottoman mustavalkoinen kaikessa muussakin.
Olen aina tiedostanut, että johdot päässäni eivät ole aivan kunnossa, ja ainut ylpeyteni on se, ettei asia ole virallista. Tästä syystä en aio mennä psykiatrin puheille. Isälläni oli skitsofrenia, ja ainut lohtuni on se, että ainakaan ei ole varmaa onko se myös minulla. Isä tosin kertoi totena asioita joita ei ole tapahtunut, minä taas olen ainakin mielestäni hyvin tosiasioissa kiinni ja objektiivinen ajattelija.
Luonteeltani olen taiteellinen ja minulta on mitattu hieman tavallista korkeampi älykkyysosamäärä. Nero en ole, mutta työkkärin testissä sain lyhytkestoista työmuistia mittaavassa testissä kuulemma korkeamman tuloksen kuin yksikään aiemmin testattu. Tämä varmaan vaikuttaa pahentavasti ongelmaani: pystyn pyörittämään päässäni useatakin haitallista ajatuskehää vaivatta, ja ne vain kaikuvat eivätkä katoa helposti. Aivoni eivät sammu koskaan eivätkä unohda oikeastaan mitään. Kun herään keskellä yötä vessaan, muistan puoliunessakin aivan kaiken kirkkaasti oli kyse sitten fysiikasta tai jostain ahdistusketjusta joka on päivällä vaivannut.
Jos Freudeja kiinnostaa, niin isää ei koskaan ollut perheeni osana, hän jätti perheen kun olin vauva. Juontaisiko sisäinen, jatkuva epävarmuuteni siitä...?
Hauskaa triviaa sekin, että minä en ole ikinä ollut missään ihmissuhteissa, töissä, eikä minulla ole koulutusta mihinkään.
Jo 10-vuotiaana minulla oli neuroottisia pakkoajatuksia. Saatoin alkaa tarkkailemaan esimerkiksi ruumiintoimintojani ja huolestua onko minussa jotain vikaa. Myöhemmin tämä kehittyi ongelmaksi, jossa minä ahdistuin itse tarkkailusta ja minulle kehittyi neuroosi siihen, etten saa muistaa tarkkailua enää. Ja totta kai muistin sen sitten aina. Huomasin jo lapsena, että jos yrittää olla ajattelematta jotain asiaa, silloin ajattelee sitä asiaa.
Muutettuani pois lapsuudenkodistani, elin muutamia epävarmuuden ja masennuksen täyttämiä vuosia. Nämä vuodet olivat hyvin neuroottisia ja tuntuu että mieleni haki näistä neurooseista jonkinlaista varmuutta ja turvaa elämääni.
Tällä hetkellä vaivaava ongelmani on se, että saan joistakin asioista todella voimakkaita ahdistuksen ja epätodellisuuden jaksoja. Kutsun tätä "elämäni on varastettu"-tunteeksi. Silloin tuntuu kuin minun arkeni, minuuteni ja kaikki peruskallioni elämältä olisi viety. Ahdistus on joskus todella voimakasta, ja kaikki energiani menee siihen, että yritän vain jaksaa aamusta iltaan. Tämä olo menee kuitenkin lähes poikkeuksetta 7-10 päivässä ohi, ja monesti pärjäänkin ahdistuksen yli "kymmenen päivän säännön" ansiosta.
Ahdistuskauden saattaa laukaista jokin oikeasti todella ahdistava asia, tai jos olen henkisesti uupunut, todella pienikin asia jonka väritän päässäni suureksi. Esimerkiksi hiljattain näin netissä ahdistavan videon, jossa tehtiin pahaa ihmiselle. Olen yliempaattinen ja sain tästä todella voimakkaan ahdistuskohtauksen ja reagoin aivan kuin tuo paha olisi tehty minulle tai läheiselleni. Nukkuminen oli vaikeaa, kun tuo asia paloi mieleeni enkä saanut sitä pois millään. Se ahdisti minua niin paljon että meinasin tulla hulluksi ajatusteni kanssa. Sitten minua taasen alkoi ahdistamaan se, että olen varmasti hullu, kun sekoan täysin pahuudesta joka on tehty jollekin toiselle ihmiselle! Jossain vaiheessa en osannut enää sanoa, mikä minua varsinaisesti ahdisti.
Elämäni on ollut sinnittelyä ja hampaan puremista enemmän tai vähemmän jo lapsesta pitäen. En ole ikinä hakenut tähän mitään apua tai käyttänyt päihteitä. Olen absolutisti ja ehdottoman mustavalkoinen kaikessa muussakin.
Olen aina tiedostanut, että johdot päässäni eivät ole aivan kunnossa, ja ainut ylpeyteni on se, ettei asia ole virallista. Tästä syystä en aio mennä psykiatrin puheille. Isälläni oli skitsofrenia, ja ainut lohtuni on se, että ainakaan ei ole varmaa onko se myös minulla. Isä tosin kertoi totena asioita joita ei ole tapahtunut, minä taas olen ainakin mielestäni hyvin tosiasioissa kiinni ja objektiivinen ajattelija.
Luonteeltani olen taiteellinen ja minulta on mitattu hieman tavallista korkeampi älykkyysosamäärä. Nero en ole, mutta työkkärin testissä sain lyhytkestoista työmuistia mittaavassa testissä kuulemma korkeamman tuloksen kuin yksikään aiemmin testattu. Tämä varmaan vaikuttaa pahentavasti ongelmaani: pystyn pyörittämään päässäni useatakin haitallista ajatuskehää vaivatta, ja ne vain kaikuvat eivätkä katoa helposti. Aivoni eivät sammu koskaan eivätkä unohda oikeastaan mitään. Kun herään keskellä yötä vessaan, muistan puoliunessakin aivan kaiken kirkkaasti oli kyse sitten fysiikasta tai jostain ahdistusketjusta joka on päivällä vaivannut.
Jos Freudeja kiinnostaa, niin isää ei koskaan ollut perheeni osana, hän jätti perheen kun olin vauva. Juontaisiko sisäinen, jatkuva epävarmuuteni siitä...?
Hauskaa triviaa sekin, että minä en ole ikinä ollut missään ihmissuhteissa, töissä, eikä minulla ole koulutusta mihinkään.
Jo 10-vuotiaana minulla oli neuroottisia pakkoajatuksia. Saatoin alkaa tarkkailemaan esimerkiksi ruumiintoimintojani ja huolestua onko minussa jotain vikaa. Myöhemmin tämä kehittyi ongelmaksi, jossa minä ahdistuin itse tarkkailusta ja minulle kehittyi neuroosi siihen, etten saa muistaa tarkkailua enää. Ja totta kai muistin sen sitten aina. Huomasin jo lapsena, että jos yrittää olla ajattelematta jotain asiaa, silloin ajattelee sitä asiaa.
Muutettuani pois lapsuudenkodistani, elin muutamia epävarmuuden ja masennuksen täyttämiä vuosia. Nämä vuodet olivat hyvin neuroottisia ja tuntuu että mieleni haki näistä neurooseista jonkinlaista varmuutta ja turvaa elämääni.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.