En ole käynyt näillä sivuilla sitten viime joulukuun, mutta nyt taas halusin purkaa tuntojani johonkin kun asioita palaili mieleen lapsuudesta tavallista voimakkaammin. Ilmeisesti olen alitajunnassani käsitellyt asioita kun huominen äitienpäivä on ollut esillä pitkin viikkoa.
En kaipaa diagnooseja, neuvoja, mielipiteitä... tarvitsin vain paikan johon saan purkaa mieltäni askarruttavia asioita ja tämä palsta on mitä paras paikka siihen.
Äitienpäivä on minulle vaikea asia ja silloin huomaan aina, etten ole antanut asioita anteeksi vaikka muulloin luulenkin niin.
En tiedä mitä äitini sairasti, eikä minua oikeastaan edes kiinnosta se, eikä se minulle kuulu. Terapeuttini arvioi joskus, että hän oli sadisti tai sadistinen persoona, joka käyttäytyi muutenkin narsistisesti.
En tiedä onko hän edes elossa sillä onnekseni minulla e ole enää mitään yhteyttä häneen. Siinä vaiheessa kun hän kuuli minun käyvän terapiassa ja tiedostavan sen mitä lapsuudessani on oikeasti tapahtunut, niin hän katkaisi minuun yhteyden ja käski olla enää koskaan olla ottamatta yhteyttä. Se oli ihanin asia, mitä ikinä olin kuullut hänen sanovan ja tätä toivetta olen ilokseni toteuttanut viimeiset vuodet.
Lapsuuteni rakkain esine lelu oli pieni muovinen sotilas, joka oli löytynyt jostain (ulkoa, kadulta... en muista mistä). Äidilläni oli tapana laittaa leluni jätesäkkiin, hyppiä säkin päällä, niin että näen lelujen menevän rikki ja sitten viedä pussi roskikseen. Yleensä isäni haki sen sitten takaisin roskiksesta kun tilanne oli rauhoittunut. pieni lelusotilas oli jotain kovamuovia ja se aina jotenkin kesti hajoamatta tämän.
Isäni ei uskaltanut koskaan sanoa vastaan äidilleni ja meni jatkuvaa väkivaltaa karkuun alkoholiin.
Äiti sana on vaikea. En pidä biologista synnyttäjää äitinäni, vaan jonain muuna... mutta biologiselle synnyttäjälle ei ole muuta sanaa... olen siis pakotettu käyttämään hänestä tätä sanaa.
"Äitini" ilmeestä oikein näkyi se kuinka hän sai mielihyvää kun johonkin sattui. oli kyse sitten minusta, siskostani, isästä, perheen koirasta tai myöhemmässä vaiheessa sisarenlapsista.
Hän nautti silmin nähtävästi kun sai hakata koiraa erilaisten tekosyiden varjolla. Hänen suurta hupiaan oli myös heittää koiralle tulikuumia makupaloja, jotka polttivat koiran suun.
Kun kukaan ei ollut todistamassa, niin seinien sisällä tapahtui mitä uskomattomimpia ja sairaimpia asioita, mitä voi kuvitella. Hänestä oli hauska kokeilla, mikä esine sattui minua eniten, kun hän hakkasi. Hän keksi mitä mielikuvituksellisimpia syitä hakkaamiselle. fyysisellä ja henkisellä väkivallalla ei ollut mitään korrelaatiota sen kanssa mitä tein. Yksi yleinen syy rangaista "kunnolla" kun en käskyistä huolimatta lopettanut itkemistä.
Äitienpäivä on vaikea asia...
En kaipaa diagnooseja, neuvoja, mielipiteitä... tarvitsin vain paikan johon saan purkaa mieltäni askarruttavia asioita ja tämä palsta on mitä paras paikka siihen.
Äitienpäivä on minulle vaikea asia ja silloin huomaan aina, etten ole antanut asioita anteeksi vaikka muulloin luulenkin niin.
En tiedä mitä äitini sairasti, eikä minua oikeastaan edes kiinnosta se, eikä se minulle kuulu. Terapeuttini arvioi joskus, että hän oli sadisti tai sadistinen persoona, joka käyttäytyi muutenkin narsistisesti.
En tiedä onko hän edes elossa sillä onnekseni minulla e ole enää mitään yhteyttä häneen. Siinä vaiheessa kun hän kuuli minun käyvän terapiassa ja tiedostavan sen mitä lapsuudessani on oikeasti tapahtunut, niin hän katkaisi minuun yhteyden ja käski olla enää koskaan olla ottamatta yhteyttä. Se oli ihanin asia, mitä ikinä olin kuullut hänen sanovan ja tätä toivetta olen ilokseni toteuttanut viimeiset vuodet.
Lapsuuteni rakkain esine lelu oli pieni muovinen sotilas, joka oli löytynyt jostain (ulkoa, kadulta... en muista mistä). Äidilläni oli tapana laittaa leluni jätesäkkiin, hyppiä säkin päällä, niin että näen lelujen menevän rikki ja sitten viedä pussi roskikseen. Yleensä isäni haki sen sitten takaisin roskiksesta kun tilanne oli rauhoittunut. pieni lelusotilas oli jotain kovamuovia ja se aina jotenkin kesti hajoamatta tämän.
Isäni ei uskaltanut koskaan sanoa vastaan äidilleni ja meni jatkuvaa väkivaltaa karkuun alkoholiin.
Äiti sana on vaikea. En pidä biologista synnyttäjää äitinäni, vaan jonain muuna... mutta biologiselle synnyttäjälle ei ole muuta sanaa... olen siis pakotettu käyttämään hänestä tätä sanaa.
"Äitini" ilmeestä oikein näkyi se kuinka hän sai mielihyvää kun johonkin sattui. oli kyse sitten minusta, siskostani, isästä, perheen koirasta tai myöhemmässä vaiheessa sisarenlapsista.
Hän nautti silmin nähtävästi kun sai hakata koiraa erilaisten tekosyiden varjolla. Hänen suurta hupiaan oli myös heittää koiralle tulikuumia makupaloja, jotka polttivat koiran suun.
Kun kukaan ei ollut todistamassa, niin seinien sisällä tapahtui mitä uskomattomimpia ja sairaimpia asioita, mitä voi kuvitella. Hänestä oli hauska kokeilla, mikä esine sattui minua eniten, kun hän hakkasi. Hän keksi mitä mielikuvituksellisimpia syitä hakkaamiselle. fyysisellä ja henkisellä väkivallalla ei ollut mitään korrelaatiota sen kanssa mitä tein. Yksi yleinen syy rangaista "kunnolla" kun en käskyistä huolimatta lopettanut itkemistä.
Äitienpäivä on vaikea asia...
Vastaukset 23
Vanhimmat
Vielä jatkan...
Tuli pari asiaa lisää mieleen, jotka halua saada "paperille".
Vanhempani tienasivat ihan kohtuullisesti vaikka ei heitä voinut rikkaiksi sanoa.
Minä kuitenkin pidin meitä köyhinä. Minulla oli roskiksesta dyykatut vaatteet ja äitini mielestä oli hauska puhua siitä tuttavieni kuullen ...hänestä oli hauska nähdä kuinka häpeän silmät päästäni. Hänellä kyllä riitti rahaa ulkomaanmatkoihin ja syömiseen ravintoloissa ja kaikkeen muuhun...
Hänelle oli mitä suurinta hupia uhata tappaa minut tai lähettää lastenkotiin tai jotain muuta vastaavaa. Hän nautti siitä kun itkin ja rukoilin armoa, jolloin hän sai heittää kuin luun koiralle "olkoon nyt vielä tämän kerran, mutta..." Syy hyökkäykselle saattoi olla vaikka se, että istuin hänen mielestään väärässä paikassa, tai seison peloissani nurkassa nyyhkyttämässä...tai milloin mistäkin...
Hän tyhjensi tilini, jonne kummitätini oli säästänyt rahaa tulevaisuuttani varten.
Pelastukseni oli, että lähdin 16v kotoa kun sain peruskoulun päätökseen.
Hän ei ole senkään jälkeen jättänyt käyttämättä tilaisuutta, jos on vain pystynyt vahingoittamaan minua tai muuten nolaamaan.
Entä minkälainen ihminen sinusta itsestäsi on tullut?
Psyykkisesti sairaiden lapsista tulee varmaan aina ihmisiä, joilla on psyykkisiä ongelmia sairaan lapsuuden takia ...en ole siinä suhteessa poikkeus.
Kun lopulta yhden kriisin jälkeen ymmärsin lähteä hakemaan apua, niin ainoa mikä minusta "tieteellisesti" löytyi oli keskivaikea masennus. Samalla kävi selville, että koko elämäni oli epänormaalia. Minulla oli hyvin epänormaalit käyttäytymismuodot, olin monella tapaa jäänyt lapseksi... Ja kuinka ollakaan, niin sairas vetää yleensä toisia sairaita joten ihmissuhteeni olivat jotain ...älyvapaata.
Yritin jatkuvasti ostaa toisilta ihmisiltä hyväksyntää, häpesin itseäni, pelkäsin paljastuvani (pelkäsin siis muiden huomaavan kuinka huono olen). Olin työnarkomaani, en sallinut itselleni virheitä (toisille kylläkin), pidin toisia ihmisiä automaattisesti itseäni parempina asiassa kuin asiassa...
Kuinka ollakaan ystäväpiiriini hakeutui ihmisiä, jotka osasivat käyttää minua hyväksi. Yksipuolista palveluksien tekemistä, rahan lainaamista, toisen töiden tekemistä... Voi kuulostaa aika oudolta, mutta tein jopa toisen ihmisen proseminaarityön (ilman mitään korvausta ja pidin ihan normaalina sitä, että toinen vielä kehtasi arvostella tuotosta, jonka kuitenkin palautti yliopistolle omissa nimissään). Minun piti olla paras kaikessa, minussa ei saanut olla virheitä, jos tein jotain, niin sen piti olla täydellistä... Kuljin koko ajan lasinsirpaleilla ja pelkäsin suututtavani jonkun (olen joskus tuhonnut yhden työni, koska työkaverini pahoitti siitä mielensä, koska se sovellutus oli pitemmälle viety kuin hänen ...ja sitten vielä pyysin sitä anteeksi, että olin tehnyt sen...)
Terapiassa vasta aloin hahmottamaan, millaisen arvottomuuden tunteen lapsuus on saanut aikaan. Kun oma vanhempi jatkuvasti tuo esiin kuinka huono olet, niin lapsi oppii uskomaan sen.
Intiimipuolella ...olen ostanut ihmisiltä hyväksyntää tai sitten käyttänyt toista ihmistä itsetyydytykseen...en tiedä mitä se on, mutta ei sitä ainakaan rakasteluksi voi sanoa. Terapian aikana minulla oli yksi suhde ja se on minun ainoa kokemukseni, josta käytän termiä seksi. Tosin ei sekään mikään kovin positiivinen kokemus ollut.
Äitini ei pystynyt erottamaan omaa seksuaalisuuttaan meidän lapsien seksuaalisuudesta ja jälki on sen mukaista. Onnekseni löysin tukiryhmän ihmisille, jotka on joutuneet lapsina hyväksikäytön kohteeksi.
Olen jo luopunut ajatuksesta, että saisin sen puolen joskus kuntoon. Elän yksin ja selibaatissa ja se lienee minulle paras vaihtoehto ...ainakaan en enää satuta itseäni.
Elämäni on nykyään ihan ok, vaikka ei se varmaan "normaalin" kriteerejä edelleenkään täytä. En edelleenkään osaa ostaa itselleni mitään (annan varmaan hyväntekeväisyyteen enemmän rahaa kuin käytän itseeni), teen kohtuullisen paljon vapaaehtoistyötä. Minulla on joitain haasteellisia ystävyyssuhteita, mutta enää ei ystäväpiiriini kuulu yhtään hyväksikäyttäjää.
Minulla on nykyään aika paljon ystäviä, en enää häpeä itseäni ja osaan jo jossain määrin arvostaa itseäni.
Suurin rikkauteni oli ja on kuitenkin Jeesuksen löytäminen ja Uskoon tulo kriisien keskellä ja se aikanaan pelasti minut.
Hei. Maailmassa on runsaasti kaapeista tulleita.
https://youtu.be/MfCzMhZQ92U
Kuinka moni uskaltautuu kaapista ulos terapiaan ja kohtaamaan todellisia ongelmiaan?
Haetko lapsuudesta selitystä sille kuka olet, hyväksyntää omalle käytökselle vai olet hämilläsi etkä tiedä kuka sinä olet vai jotain muuta?
Voi rakas aloittaja, et kaipaa neuvoja. Kukapa meistä osaisi niitä neuvoja antaa, kun kertojalla on tuollainen historia. Eilen kuuntelin erästä äitienpäiväpuhetta ja siinä puhuja teroitti, että jokainen äiti, huono sellainenkin rakastaa omaa lastaan. Tuli mieleen, että no tuo ei kyllä pidä paikkaansa. Kun oma synnyttäjä hylkää lapsen ja antaa toiselle, vaikka hyvälle kasvattajalle, josta tulee äiti, niin jonkinlainen hylkäämistrauma säilyy koko elämän.
Hullu ja täysin sairas ihminen äitisi on, ja tulee mieleen että ihan demonien riivaama. Ei tuollainen käytös ja sadismi ole ihmisen toimintaa.
Hyvä juttu että ole päässyt terapiaan ja koet tämän palstan paikakaksi, jossa voit täysin vapaasti kuvailla ja ilmaista pukien sanoiksi tunteita ja muistoja.
Toivottavasti tämä ei ole neuvo, mutta oletko ajatellut kirjoittaa joskus kirjan kokemuksistasi. Se on kyllä aika rankka prosessi ja terapian ja asioiden käsittelyn pitää olla pitkällä että moista kestää.
Olet kyllä kestävä tyyppi, että olet selvinnyt järjissä moisesta.
Toivon että elämässä on tästä eteenpäin uusi lehti ja saat myös elää ja nauttia olemassaolostasi.
Jos olisit vierellä, niin antaisin lämpimän voimahalin (tietenkin en tekisi sitä ilman lupaasi). Saattaa olla että kosketus ei tuo sinulle lohtua, kun olet kokenut niin paljon myös fyysistä pahaa.
Onneksi se äitienpäivä on jälleen ohi ja saat nauttia kesästä.
Kiitos :)
Itsellänikään ei ole ollut helppo lapsuus ja vaurioituneena sen jäljiltä olen.
Minullakin on vapaaehtoistyötaustaa. Nyt jo ajattelen siitä niin, että joillekin traumatisoituneille on jäänyt lapsuudesta sellainen kuva, että he ovat aina jostain VELKAA. Se on jäänne sanallisista ja sanattomista viesteistä: Sinä et kelpaa mihinkään, sinusta ei ole mihinkään...
Lapsihan omaksuu tällaisen itseensä sellaisenaan, hän ei kykene kyseenalaistamaan mitään. Sitten vielä aikuisena sitä suorittaa tätä kuviteltua velkaa hyvätekeväsyystyönä, toisten ilmaisena palvelijana, myös hyväksikäytettynä.
Usein kidutetuista lapsista tulee itsensä kiduttajia tavalla tai toisella. Ajatteluun jää tuo kuvio: Lapsi, rääkättynä oleminen, minä, en ansaitse muuta.
Tästä ulos pääseminen vaatii sen, että oivaltaa asioita. Itse tein kauan töitä tämän asian kanssa. Opettelemalla opettelin että minua rääkänneiden ongelmat eivät olleet MINUN ongelmiani, tein siis muutenkin selvän pesäeron rääkkääjien kanssa. Muutenkin eristin heihin liittyvät seikat itsestäni. Tein myös selväksi itselleni, että olen täysin erillinen ihminen heihin nähden. Tämä merkitsi myös sitä, että heidän aiheuttamansa vauriot minuun eivät ole minun syytäni. Tämä kuulostaa huvittavalta ja itsestäänselvältä ulkopuolisien silmissä, mutta rääkätyille se ei ole mikään helppo juttu. Kun joutuu lapsena rääkätyksi, kaikki, rääkkääjä ja lapsi, kaikki ongelmat nivoutuvat yhdeksi ja samaksi kimpuksi josta edes aikuisena oikein saa selvää. Oma persoona siis jää rakentumatta tai siihen kiinnittyy epäterveitä osia.
Toinen juttu jonka oivalsin, on se, ettei kannata teeskennellä ''normaalia''. Jos on lapsena ollut rääkättynä, täytyy vain hyväksyä oma historiansa: Näin on minulle käynyt, en voinut asialle mitään, olin lapsi, syy ei ollut minun vaan hänen / heidän.
Jos alkaa hakea normaaliutta, se tarkoittaa sitä, että kieltää menneen, ja siitä ei koidu mitään hyvää.
Se, että ''hyväksyy menneen'', ei todellakaan tarkoita sitä että hyväksyisi rääkkäjän / rääkkääjien teot. Päinvastoin. Mutta kun ''hyväksyy'' tapahtuneet asiat tapahtuneiksi, ne voi jättää viimein omaan arvoonsa.
Toivon sinulle kaikkea hyvää! Rakenna omaa itseäsi, omaa persoonaasi, jätä kaikki likaiset ja rumat asiat pois sillä ne eivät kuulu sinuun.
Todella hyvin kirjoitettu! Itselleen valehteleminen ei auta mitään, tiedän sen kokemuksesta. Terveisin itsekin lapsena rääkätty. Tilanteeni meni vain pahemmaksi terapiassa. Siellä uinuin taas uneen ja unohdin sen kaiken p*****n minkä sain kokea. On kestänyt monta vuotta että olen saanut selkeytettyä asiat itselleni. Itsekin jouduin juuri samalla tavalla eriyttämään itseni kaltoinkohtelijoistani. Tajuamaan etten minä olekaan se joka on hullu! Näinhän mielenterveyshoidossa yleensä sulle uskotellaan. Sitä vikaa yritetään etsiä sun päästä vaikka se "vika" on niiden kaltoinkohtelijoiden päässä. Miten tätäkään asiaa ei ymmärretä? Kaltoinkohdellut jäävät ilman apua koska osa auttajista ei halua kohdata todellisuutta ja myöntää että osa vanhemmista on suorastaan hirviömäisiä. Enkä todellakaan halua unohtaa niitä asioita mitä mulle on tapahtunut. Menetettyä lapsuutta ei saa enää takaisin. Sen sijaan voit rakentaa itsellesi aikuisena ihan hyvän elämän kunhan käyt ensin läpi kaiken sen mitä olet joutunut kokemaan.
Olen ketjun aloittaja.
Kiitos Johannalle kertomastasi.
Nimimerkille pimpom55
Ulkopuolinen yleensä näkee asioita, mitä itse ei näe...
Vaikka minulle on nyt selvää millainen äitini on, niin se ei sitä tosiaankaan ollut terapian alussa. Kyllä ne asiat hyppää kuulijan näkyviin kuin norsut lyhyessä nurmikossa, ne eivät voi jäädä piiloon, niitä ei voi olla huomaamatta... Ainoastaan ihminen joka on elänyt maailmaa, johon norsut kuuluu kuvaan, ei näe niitä.
Jos terapeuttisi ei kertomastasi löytänyt sellaista, mikä olisi hypännyt esiin, niin siihen on yleensä kaksi vaihtoehtoa. Et kertonut sellaista, mikä olisi hypännyt esiin tai sitten terapeuttisi oli itse psyykkisesti hyvin sairas. Jälkimmäinen vaihtoehto ei tietenkään ole täysin mahdoton, mutta kuitenkin hyvin epätodennäköinen.
Yksi asia, mikä särähti tosi pahasti omaan korvaan... "minä en ollut hullu vaan he" (vapaasti lainattuna tekstistäsi). Kyllähän se näissä asioissa aina menee kimpassa. Jos vanhemmalla on mielenterveysongelmia, niin kyllä niitä sitten lapseltakin löytyy. Ei sairas pystyy kasvattamaan tervettä lasta.
Se on lopulta yhdentekevää, oliko sinun vanhemmat sairaita ja jos olivat, niin mitä he sairastivat. Ainoa asia millä on merkitystä on se, mitä sinä olet ja miten saat hoidettua ne ongelmat, jotka sinulle on kehittyneet.
Ei hoidon tarkoitus ole koskaan löytää syyllistä, eikä sinun vanhempasi ole siellä terapiassa... terapian tarkoitus on hoitaa sinua, sinun ongelmiasi. Ensimmäinen askel parantumiselle on myöntää, että itsellä ei ole kaikki kunnossa ja pudottaa defenssit, antaa kulissien romahtaa.
Voimia sinulle!
Kun puhuin siitä että he ovat hulluja, tarkoitin että he ovat narsistisia/häiriintyneitä ja niitä kaltoinkohtelijoita. Minä en ole kaltoinkohtelija. Kohtelen kaltoin vain itseäni, tai voihan sen tietysti nähdä niin että olen kaltoinkohtelija kun kohtelen kaltoin itseäni. Terapian tarkoitus ei ole löytää syyllistä mutta pitää löytää SYY. Se syy ei ole minun päässä, se syy on niissä jotka on mua kohdelleet huonosti koska siitä mun ongelmat johtuu, eli minä vain oireilen ja reagoin siihen miten mua on kohdeltu. Eikö tämä ole nyt ihan itsestäänselvää? Tietysti voisi ajatella järkevämmin, eli niin että se syy on niiden kaltoinkohtelijoiden _teoissa_, ei niissä itsessään koska itsekinhän ne uhreja ovat. Tässä vaiheessa toipumista ei vaan aina löydy ymmärrystä niin hirveästi kun on juuri päässyt toipumisessa alkuun!
Terapia pahensi tilannettani koska en ollut vielä valmis kohtaamaan näitä ikäviä asioita mitä minulle oli tapahtunut. En syyllistänyt terapeuttiani, sanoin vain että terapia pahensi tilannettani.
"Se on lopulta yhdentekevää, oliko sinun vanhemmat sairaita ja jos olivat, niin mitä he sairastivat. Ainoa asia millä on merkitystä on se, mitä sinä olet ja miten saat hoidettua ne ongelmat, jotka sinulle on kehittyneet."
Niin tuo on sinun mielipiteesi. Minä olen sitä mieltä että on hyvin tärkeää ymmärtää miksi minua kaltoinkohdelleet ihmiset ovat käyttäytyneet niin kuin ovat käyttäytyneet ja onko kyseessä ehkä persoonallisuushäiriö. On hyvä lukea paljon erilaisista pers.häiriöistä ja ongelmaperheistä jne. Sinä reagoit sanomaani ihan samalla tavalla kun miten sanomisiini on usein mt-hoidossa reagoitu. Väität että niillä asioilla mitä mulle on tapahtunut ei muka ole merkitystä. NIILLÄ ON HYVIN PALJON MERKITYSTÄ. Ennen kuin voit parantua pitää sun KOHDATA TOSIASIAT. Eli juuri se mitä mulle on oikeasti tapahtunut ja miten mua on kohdeltu. Esim. lapsi saattaa suojella vanhempiaan hyvin pitkälle aikuisuuteenkin. Se ei ole tarpeellista. Aikuisen pitää itse suojella ITSEÄÄN, ei vanhempiaan. Moni ammattiauttajakin sortuu suojelemaan potilaan vanhempia (ymmärtämällä, selittelemällä tai sivuuttamalla kaltoinkohtelun) ja näin sivuuttaa ja mitätöi potilaan kokeman tuskan kokonaan. Tästä on kirjoittanut muuten Tommy Hellsten. Kannattaa lukea hänen kirjojaan. Viisas mies ja itse kokenut myös paljon.
Tosiasiat pitää kohdata terapiassa, menneisyys ja kaikki. Potilaan nykyiset ongelmat. Vain kohtaamalla totuuden voi ihminen vapautua tuskasta. Tämä on mun kokemus johon uskon varmasti. Minä en ole nykyään kiinnostunut muusta kuin totuudesta. Psykiatrisessa hoidossa ei paljon ole järkeviä ihmisiä, joten en tiedä tuleeko sitä kautta saamaan apua koskaan. Ehkä paras hoito on puhua sellaisen tai sellaisten ihmisten kanssa jotka ovat kokeneet samaa, tai sitten hyvin kokeneen ja terveen järjen omaavan psykiatrin tai psykoterapeutin kanssa. (Jos sellaisen löytää.)
Toipumisessa on tärkeää antaa itsensä tuntea niitä tunteita mitä sillä hetkellä tuntee. Oli se sitten vaikka vihaa vanhempiaan tai kaltoinkohtelijoitaan kohtaan. Se on osa paranemisesta. Vasta toipumistyön loppupuolella voi päästä sovintoon itsensä ja tilanteen kanssa ja antaa ehkä anteeksi tietyille ihmisille jos pystyy ja haluaa. Se on toipumisen päätöspiste. Sitä ennen ihmisen pitää antaa itsensä tuntea kaikkia niitä tunteita mitä ei ole itsensä silloin pienenäkään antanut tuntea. Vanhempiaan saa myös vihata! Ei ikäviin tunteisiin tarvitse jäädä kiinni ja loppuelämäksi märehtimään, mutta niiden tunteiden pitää antaa tulla. Kyllä ne sitten jossain vaiheessa lähtee pois. Kaikki nämä asiat kuuluu elämään, ja jos kiellät itseltäsi jotain, kiellät saman myös muilta. Siksi kai monet ammattiauttajat eivät tämän vuoksi kykene potilasta kunnolla auttamaan koska eivät ole itse kohdanneet haavojaan. Itsellä kokemusta enemmänkin ihan kunnan psyk.sairaanhoitajista, ei laillistetuista psykoterapeuteista.
Minulla on niin paljon kokemusta siitä että kertomani asiat (silloin kun joskus olen kyennyt niistä menneistä puhua) että ne vaan sivuutetaan tai ei reagoida mitenkään. Koen että tämä on vain estänyt toipumistani!! Mulla on ollut ajoittain ihan hirvittävä tarve puhua näistä asioista, mutta tuntuu ettei kukaan halua kuunnella! Paitsi vertaiset samankokeneet ehkä jossain nettipalstalla. Luulen että syy on juuri se että he eivät ole kohdanneet omia haavojaan tai sitten eivät vain kykene kohtaamaan todellisuutta koska eivät kestä sitä. Tämä ei auta potilasta ollenkaan, päin vastoin, kuten sanoin estää toipumista. On hyvin surullista että niin moni jää yksin ongelmiensa kanssa ja olen todella pettynyt Suomen mielenterveyshoitoon, siis lähinnä julkisen puolen koska siellä olen enimmäkseen asioinut.
Olen ketjun aloittaja
Olen lukenut aika paljon Hellstenin teoksia ja ehdoton suosikkini on kirja elämän paradokseista.
Siinä missä isossa maailmassa puhutaan norsusta, niin Hellsten rantautti tämän idean Suomeen virtahepona. Jos olet lukenut vastaavia englanninkielisiä teoksia, niin olet saattanut huomata samankaltaisuuden Hellstenin teoksiin. Voin olla väärässäkin, mutta minulla on käsitys, että Hellsten on aika suoraan kopioinut kirjoihinsa toisten esittämiä ajatuksia ja malleja (varsinkin Amerikkalaisesta psykologian kirjallisuudesta) vaikka kertookin asiat omien kokemustensa kautta.
Minulla oli alussa ihan samalla tavalla tarve löytää syyllinen. Ja vaikka sitä en silloin tiedostanut, niin se oli keino ulkoistaa ongelmat, joita minulla oli.
Jos minä olin tehnyt jotain väärää, niin syy ei ollut minun vaan vanhemman, joka oli tehnyt minusta tällaisen...
Paranemiseen kuuluu rajojen löytyminen ja vastuun ottaminen omista teoista.
- Minä olen itse vastuussa omista teoistani ja päätöksistäni ja elämästäni ...oli sitten taustani mitä vain ja menneisyyteni mitä vain.
- Minä olen yksilö, en ole sidottu toisiin yksilöihin. Vanhempani, puolisoni, lapseni on eri yksilöitä kuin minä ja meidän välissä on raja. Toisilla ei ole oikeutta tulla minun rajan yli, eikä minulla ole lupa ylittää toisten rajoja. Minun ei tarvitse suvaita sitä, ettei minun rajojani kunnioiteta, eikä muiden tarvitse suvaita sitä, että minä ylitän heidän rajat.
- Vaikka vanhempani on aiheuttaneet tuhoa, niin he ovat silti eri yksilöitä. He eivät kuulu minun rajojeni sisäpuolelle, eikä myöskään heidän asiansa.
Itse en usko, että toipuminen on koskaan valmista ellei pysty antamaan toiselle anteeksi.
Anteeksiantoa, ei tarvitse kertoa kenellekään, anteeksianto ei edellytä tekoja, anteeksianto ei tarkoita unohtamista, anteeksianto ei tarkoita uuden mahdollisuuden antamista sortajalle...
Anteeksianto on päästämistä irti ja siirtymistä eteenpäin. eteenpäin maailmaan, jossa alistaja ei ole enää läsnä.
"Paranemiseen kuuluu rajojen löytyminen ja vastuun ottaminen omista teoista."
Miksi kuvittelet tietäväni yhtään mitään minusta, minun ajatuksistani ja tunteistani? En tarvitse neuvojasi, kommentoin nimimerkille Johanna37. Minulla on oikeus olla vihainen koska olen vasta viime aikoina herännyt todellisuuteen. Ilman vihaa en parane. Väärintehneet saa asettaa vastuuseen teoistaan. Kuten jo sanoin niin anteeksiantaminen on toipumisen loppuvaiheessa mahdollista, JOS niin itse haluaa. Minun ei ole mikään pakko antaa anteeksi jos minä en halua. Se on minun valinta. Minä teen niin kuin itselleni on parasta. Minulle on ihan sama mistä Tommy Hellsten on saanut vaikutteita, hänen ajatuksensa ovat silti viisaita. Tuskin kukaan voi kirjoittaa useita kirjoja kopioimalla ajatuksia muilta ihmisiltä. Hänellä on vuosikymmenten kokemus työstään psykoterapeuttina, omat kokemukset ja oma terapia joka kuuluu laillistetun psykoterapeutin vaatimuksiin jos haluaa saada luvan harjoittaa terapiaa laillisesti. Eli pohjaa niille kirjoille ja ajatuksille kyllä on.
Tyylisi puhua on mielestäni aliarvioiva ja ylimielinen. En ole mikään pikkulapsi joka tarvitsee neuvojasi. Tiedän kyllä mikä on oikein ja mikä väärin, ja mihin minä uskon.
Ja ihan selvennykseksi vielä, en syyllistä muita omista vääristä teoistani! En ole sanallakaan viitannut kirjoituksissani siihen. Tuo on ihan oman pääsi keksintöä ja kerrot lähinnä omista kokemuksistasi, joten otapa itse omista sanoistasi oppia ja opettele erottamaan mikä on sinua ja mikä toista ihmistä.
Eli sinä voit antaa neuvoja ja näkemyksiä toisten asioista (kysymättä), mutta suutut, jos joku muu tekee sitä toisinpäin?
Eikö se ole vanhempiesi syyllistämistä, jos pidät heitä vastuullisina siitä millainen elämäsi ja elämäntilanteesi nyt on? (Itsensä kaltoinkohtelu on myös väärin tekoa)
(en siis sano, että he olisivat siihen "syyttömiä" vaan nyt vain tarkoitan syyllistämistä ...syyllistäkin voi syyllistää)
Viha, katkeruus, anteeksiantamattomuus eivät koskaan ole rakentavia voimia.
Tuskin sinulle pahaa tehneille on mitään merkitystä sillä oletko vihoissasi heille vai et. Sinulle itsellesi sillä on kuitenkin valtava merkitys!
On hyvä, että otat asioita askel kerrallaan ja etköhän sinä ole menossa ihan oikeaan suuntaan. Paraneminen on pitkä prosessi ja se usein kestää vuosikymmeniäkin ...mutta mikä kiire valmiissa maailmassa nyt olisi :)
Voimia sinulle
Niin syyllistän heitä vääristä teoista. He ovat vastuussa teoistaan, niin kuin kaikki muutkin ihmiset (itseni mukaan lukien). Ne väärät teot ovat minulle aiheuttaneet paljon ongelmia ja kärsimystä. Usein kuitenkin esim. psykiatrisessa hoidossa yritetään löytää se syy sun ongelmiin sun omista toimista. (Eli syyllistämistä). Kun itse koen että tämä paha oloni on vain reagointia jopa vuosikymmenten kaltoinkohteluun (useampaan erilaiseen, ja usean eri ihmisen toimesta tapahtuneeseen). Haluan vain että ne kaikki jotka ovat minua kaltoinkohdelleet ottaisivat vastuun teoistaan, tai että ylipäätään se asia myönnettäisiin. Että joku sanoisi että sinulle tosiaan on tapahtunut vaikeita asioita jonka vuoksi nyt oireilet voimakkaastikin. Oikeastaan muuta se kaltoinkohdeltu ei haluakaan. Vain sitä että joku oikeasti kuuntelee ja ottaa sinut todesta.
Koska hän on se jolle on tehty väärin. Toki väärintekijätkin ovat yleensä omassa lapsuudessaan joutuneet väärinkohdelluksi eivätkä ole kehittäneet rakentavia keinoja ongelmiensa käsittelemiseen jonka vuoksi sitten purkavat pahan olonsa muihin. Väärinkohtelun sykli ei kuitenkaan lopu ellei joku lopeta sitä. Esim. väkivalta siirtyy sukupolvelta toiselle ja se loppuu vasta sitten kun joku herää (kohtaa totuuden) ja ymmärtää laittaa lopun sille väärinkohtelun kierteelle ja käsittelee ongelmansa.
Uhrin tehtävä ei ole ymmärtää väärintekijöitään, vaan itseään. Se ymmärrys tulee ehkä jossain vaiheessa mutta ei ennen kuin uhri on ongelmansa käsitellyt ja läpikäynyt kunnolla. Jokaisella on oikeus olla itsensä puolella. Kukaan ei väärinkohtelijoitakaan voi estää hakemasta apua. Mutta se on heidän tehtävänsä ja asiansa. Uhrilla on oikeus ja velvollisuus olla itsensä puolella koska usein kukaan muu ei ole ollut. Siksi on hyvin vahingoittavaa jos esim. ammattiauttaja yrittää saada kaltoinkohdeltua ymmärtämään kaltoinkohtelijaansa. Se ei ole kaltoinkohdellun velvollisuus.
En puhu nyt sinusta!
Terapiassa on termi "kolmas kerta". Todella monen terapia tyssää kolmanteen kertaan, sillä se on se kerta jolloih kuva käännetään henkilöön itseensä. Kaksi ensimmäistä kertaa henkilön annetaan purkaa oloaan, haukkua muita, syyllistää ongelmistaan muita, mutta kolmannella kerralla se keskeytetään ja käännytään henkilön omiin tekoihin, henkilön oikeisiin ongelmiin.
On todella helppoa nähdä syyt omalle onnettomuudelle toisten tekona. Silloin ei tarvitse katsoa peiliin, oikeasti kohdata itseään.
Lähes kaikki mustavalkoiset ihmiset, jotka eivät ole kykeneviä kohtaamaan itseään haluavat löytää ongelman itsensä ulkopuolelta ja haluavat, että terapeutti kertoo heille sen.
Se, että on päätynyt terapiaan kertoo siitä, että ongelma ei ole toisissa vaan nimen omaan itsessä ja omissa teoissa.
Ei omat vanhemmat ole terapiassa, ei oma puoliso ole terapiassa... Ainoastaan sen tekoihin voi puuttua, joka oikeasti istuu terapiassa.
Ääriesimerkki
Henkilö on ollut sodassa ja tullut raiskatuksi.
Kukaan ei varmaan kiistä, etteikö tekijä olisi tehnyt väärää...
Mutta väärintekijä ei istu terapiahuoneessa, ei väärintekijää olla hoitamassa, ei väärintekijän psyyke liity enää asiaan...
Terapia on täysin hyödytöntä jos nainen haluaa nähdä kaikkien ongelmien syynä raiskaajan ja haluaa hänet terapeutin avulla "tuomiolle".
Vasta sitten kun nainen pystyy hyväksymään sen, että vaikka syiden yksi merkittävä alkulähde todennäköisesti onkin raiskaaja, niin raiskaaja ei enää kuulu kuvaan, eikä sen taakse voi enää mennä piiloon. Niin vasta sitten terapia alkaa tuottamaan hedelmää.
Ajattelin vielä varmistaa ettet ymmärrä väärin...
En puhunut sinusta vaan asiasta yleisellä tasolla.
huoh................kertomalla näitä tarinoita jonkun toisen minä ja valheellinen persoona vahvistuu ja perusminä katoaa entistä kauemmas todellisuudesta. Koska en ymmärrä dissosiaatioista en osaa sanoa muuta kuin että vain soittamalla tai sähköpostilla tänne saa oikeasti apua.
https://vastaamo.fi/psykoterapia/dissosiaatio
Ei näitä mainoksia tänne!!!
Aika läpinäkyvää ja noloa