Nuoren yksinäisyys

mun muksu on 13-v. ja lähes aina kotona.yksi kaveri vain, jonka kanssa hän on vain kun menevät tallille.on siis heppahullu.en osaa auttaa. näen ja kärsin hänen takiaan.hän on kiltti ja arka, mutta myös ihana ystävänä.ainakin tampereella oli.muutimme väkivaltaa pakoon tänne hesaan.

On itelläni samainen tilanne. Kaikkille, joilla on kokemusta tästä, niin sanon vaan, et ÄLKÄÄ missään nimessä vajotko itsesääliin. Siitä kun on niin vaikea nousta ylös. Yrittäkää vaikka Nuoret/Kirjeystävät -kohdasta.

Toinen mahdollisuus on www.habbohotel.fi, josta minä olen löytänyt liki parikymmentä kaveria. Siellä ei tarvi hävetä itseään, vaan voi olla oma itsensä ;)

On täällä näköjään joku samanlainen kun minäkin. Oon liian ujo ja kiltti. Uskallan kyl asioida ja mulla on kavereita.
Silti vaan oon yksinäinen. Mäkin koulusta tullessani "lukittaudun" omaan huoneeseeni.

Suurkiitos teille kaikille viesteistä! Ne tuovat lohtua ja iloitsen kun tavoitan avoimia ja herkkiä nuoria.

Olette oikeassa, minun seurani ei käy pojalleni rientoihin. Tiedän etteivät vanhemmmat voi koskaan korvata samanikäisiä ystäviä. Välimme ovat hyvät ja avoimet mutta tämä yksinäisyys on niin iso ja kipeä asia, että siitä poikani vaikenee eikä pysty puhumaan. Ymmärrän sen. Baareihin hän ei halua lähteä, koska ei käytä alkoholia ja sanoo, että mitä ihmettä hän voisi puhua nuorten kanssa, jotka kertovat viikonlopun kaljoittelusta. Yhteisiä puheenaiheita ei oikein ole. Poikaani kiinnostaa tähtitiede, matematiikka, fysiikka ja tietokoneet. Olen yrittänyt innostaa häntä esim. Ursan iltoihin, nuorten toimintaan, mutta kun ei ole kaveria, joka lähtisi mukaan. Ostin hänelle risteilyn ja sinne voisi lähteä nuoria mukaan (olisin valvoja kun sellainen vaaditaan), mutta ketä hän voisi pyytää? Tämä avuttomuus tekee minut tosi surulliseksi. Haluaisi auttaa,mutta keinot on lopussa. Tiedän, että yksinäisyys voi ajaa ihmisen niin suureen masennukseen, että elämänhalu loppuu. Pelkään sitä.

Jos vielä keksitte jotain neuvoja tai toisitte lisävalaistusta asiaan omien kokemustenne kautta,niin olisin tosi kiitollinen. Olette ihania! Kiitos.

äippäliini kirjoitti:

Suurkiitos teille kaikille viesteistä! Ne tuovat lohtua ja iloitsen kun tavoitan avoimia ja herkkiä nuoria.

Olette oikeassa, minun seurani ei käy pojalleni rientoihin. Tiedän etteivät vanhemmmat voi koskaan korvata samanikäisiä ystäviä. Välimme ovat hyvät ja avoimet mutta tämä yksinäisyys on niin iso ja kipeä asia, että siitä poikani vaikenee eikä pysty puhumaan. Ymmärrän sen. Baareihin hän ei halua lähteä, koska ei käytä alkoholia ja sanoo, että mitä ihmettä hän voisi puhua nuorten kanssa, jotka kertovat viikonlopun kaljoittelusta. Yhteisiä puheenaiheita ei oikein ole. Poikaani kiinnostaa tähtitiede, matematiikka, fysiikka ja tietokoneet. Olen yrittänyt innostaa häntä esim. Ursan iltoihin, nuorten toimintaan, mutta kun ei ole kaveria, joka lähtisi mukaan. Ostin hänelle risteilyn ja sinne voisi lähteä nuoria mukaan (olisin valvoja kun sellainen vaaditaan), mutta ketä hän voisi pyytää? Tämä avuttomuus tekee minut tosi surulliseksi. Haluaisi auttaa,mutta keinot on lopussa. Tiedän, että yksinäisyys voi ajaa ihmisen niin suureen masennukseen, että elämänhalu loppuu. Pelkään sitä.

Jos vielä keksitte jotain neuvoja tai toisitte lisävalaistusta asiaan omien kokemustenne kautta,niin olisin tosi kiitollinen. Olette ihania! Kiitos.

Lue lisää

Tiedätkö onko pojallasi internetissä tuttuja? esim ircin kautta? Ellei, niin rohkaise häntä juttelemaan aluksi esim. jollain palstalla samoista asioista kiinnostuneiden kanssa, uskon että juttua riittää! :) Itse olen 18-vuotias, ihan nätti tyttö, mutta vaan niin kovin ujo että sosiaalisten suhteiden rakentaminen oli joskus vaikeaa. Netin kautta tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja se nosti kovasti itseluottamustani. Tiedän, ettei "nettitutut" täysin korvaa tavallisia ihmissuhteita, mutta ne antavat kuitenkin jonkinlaista kontaktia muihin ihmisiin, ja siitä on sitten helpompi lähteä rakentamaan ihmissuhteita. :) Uskon että poikasi siirtyessä työ-yhteisöön tai johonkin opiskelemaan, hän pakostakin törmää samanlaisiin ihmisiin kuin hän itse ja tulee saamaan vielä hyviä ystäviä.. Lisäksi hän saa kuitenkin aina olla ylpeä ja iloinen äidistään, joka välittää hänestä ja hänen hyvinvoinnistaan noin kovin paljon! :)

äippäliini kirjoitti:

Suurkiitos teille kaikille viesteistä! Ne tuovat lohtua ja iloitsen kun tavoitan avoimia ja herkkiä nuoria.

Olette oikeassa, minun seurani ei käy pojalleni rientoihin. Tiedän etteivät vanhemmmat voi koskaan korvata samanikäisiä ystäviä. Välimme ovat hyvät ja avoimet mutta tämä yksinäisyys on niin iso ja kipeä asia, että siitä poikani vaikenee eikä pysty puhumaan. Ymmärrän sen. Baareihin hän ei halua lähteä, koska ei käytä alkoholia ja sanoo, että mitä ihmettä hän voisi puhua nuorten kanssa, jotka kertovat viikonlopun kaljoittelusta. Yhteisiä puheenaiheita ei oikein ole. Poikaani kiinnostaa tähtitiede, matematiikka, fysiikka ja tietokoneet. Olen yrittänyt innostaa häntä esim. Ursan iltoihin, nuorten toimintaan, mutta kun ei ole kaveria, joka lähtisi mukaan. Ostin hänelle risteilyn ja sinne voisi lähteä nuoria mukaan (olisin valvoja kun sellainen vaaditaan), mutta ketä hän voisi pyytää? Tämä avuttomuus tekee minut tosi surulliseksi. Haluaisi auttaa,mutta keinot on lopussa. Tiedän, että yksinäisyys voi ajaa ihmisen niin suureen masennukseen, että elämänhalu loppuu. Pelkään sitä.

Jos vielä keksitte jotain neuvoja tai toisitte lisävalaistusta asiaan omien kokemustenne kautta,niin olisin tosi kiitollinen. Olette ihania! Kiitos.

Lue lisää

Voihan tässä ainakin yrittää auttaa :)

Minä ja äiti olemme melkoisen samanlaisia luonteeltamme, ja kuten minäkin, myös äitini on todella päättäväinen. Koulukiusaamiseni (kirjoitin itseasiassa siitä tuonne Kiusaamis-forumin puolelle, jos sinua kiinnostaa lukea) jälkeen olin todella yksinäinen, mutta äitini suorastaan pakotti minua aina lähtemään johonkin ja jatkamaan harrastuksiani. Esimerkiksi ratsastus toi minulle muutamia uusia ystäviä, jopa yhden sydänystävän (josta tässä syksyllä paljastui kaksinaamaisuus, eikä oikein enää olla missään yhteyksissä). Itse olen todella tyytyväinen, että äitini patisti minua harrastusten pariin, ja saan kiittää häntä tästä jälkeenpäin. Myös poikaystäväni (nyt kun sellainen on löydetty tuon koulukiusaamisen jälkeen) on auttanut minua jaloilleen ja kasvattanut itsetuntoani, ja jaksanut aina kuunnella purkaessani pahaa oloani.

Tuo meni hieman ohi aiheen, mutta tuossa oli hieman omaa kokemusta :)
Tuo risteily ei mielestäni ole ollenkaan paha idea. Onko pojalla serkkuja tai pikkuserkkuja, jotka olisivat suunnilleen saman ikäisiä? Kuten mainitsin, heistä saattaisi olla iloa ja hekin voisivat nostaa poikaasi jaloilleen. Toisaalta mikäli hän menisi laivalle yksin (ja siellä patistaisit häntä ihmisten ilmoille), hän voisi löytää sieltäkin uusia ystäviä. Miinuspuolena tässä on se, että nämä uudet ystävät saattaisivat asua kuinka kaukana tahansa, mutta onhan puhelimet keksitty.

Mutta jos kerran välinne ovat hyvät ja avoimet, koeta puhua. Itsekin olen hyvin hiljainen kun kohdalle sattuu kipeä asia, mutta kun tajuaa, että toinen on aidosti kiinnostunut, niin alkaa pikkuhiljaa avautua. Koeta näyttää pojallesi mitenpaljon välität ja näytä myös, että tahdot todella auttaa häntä. Sano, ettet kehota häntä harrastusten pariin siksi, että tahdot pakottaa, vaan siksi, että olet huolissasi siitä, ettei hänellä ole paljoa ystäviä. Ole itsekin täysin avoin ja rehellinen, varmasti poikakin avautuu jossain vaiheessa, kunhan vain sitkeästi ja sinnikkäästi jaksat yrittää :) Ja kun poika avautuu, kuunteleminen on kaikista paras tapa auttaa.

Heh. Miltähän minäkin mahdan kuullostaa - 16-vuotias tyttö neuvomassa itseään vuotta vanhemman pojan äitiä. Toivottavasti pystyn kuitenkin olemaan avuksi :)

meghan kirjoitti:

Voihan tässä ainakin yrittää auttaa :)

Minä ja äiti olemme melkoisen samanlaisia luonteeltamme, ja kuten minäkin, myös äitini on todella päättäväinen. Koulukiusaamiseni (kirjoitin itseasiassa siitä tuonne Kiusaamis-forumin puolelle, jos sinua kiinnostaa lukea) jälkeen olin todella yksinäinen, mutta äitini suorastaan pakotti minua aina lähtemään johonkin ja jatkamaan harrastuksiani. Esimerkiksi ratsastus toi minulle muutamia uusia ystäviä, jopa yhden sydänystävän (josta tässä syksyllä paljastui kaksinaamaisuus, eikä oikein enää olla missään yhteyksissä). Itse olen todella tyytyväinen, että äitini patisti minua harrastusten pariin, ja saan kiittää häntä tästä jälkeenpäin. Myös poikaystäväni (nyt kun sellainen on löydetty tuon koulukiusaamisen jälkeen) on auttanut minua jaloilleen ja kasvattanut itsetuntoani, ja jaksanut aina kuunnella purkaessani pahaa oloani.

Tuo meni hieman ohi aiheen, mutta tuossa oli hieman omaa kokemusta :)
Tuo risteily ei mielestäni ole ollenkaan paha idea. Onko pojalla serkkuja tai pikkuserkkuja, jotka olisivat suunnilleen saman ikäisiä? Kuten mainitsin, heistä saattaisi olla iloa ja hekin voisivat nostaa poikaasi jaloilleen. Toisaalta mikäli hän menisi laivalle yksin (ja siellä patistaisit häntä ihmisten ilmoille), hän voisi löytää sieltäkin uusia ystäviä. Miinuspuolena tässä on se, että nämä uudet ystävät saattaisivat asua kuinka kaukana tahansa, mutta onhan puhelimet keksitty.

Mutta jos kerran välinne ovat hyvät ja avoimet, koeta puhua. Itsekin olen hyvin hiljainen kun kohdalle sattuu kipeä asia, mutta kun tajuaa, että toinen on aidosti kiinnostunut, niin alkaa pikkuhiljaa avautua. Koeta näyttää pojallesi mitenpaljon välität ja näytä myös, että tahdot todella auttaa häntä. Sano, ettet kehota häntä harrastusten pariin siksi, että tahdot pakottaa, vaan siksi, että olet huolissasi siitä, ettei hänellä ole paljoa ystäviä. Ole itsekin täysin avoin ja rehellinen, varmasti poikakin avautuu jossain vaiheessa, kunhan vain sitkeästi ja sinnikkäästi jaksat yrittää :) Ja kun poika avautuu, kuunteleminen on kaikista paras tapa auttaa.

Heh. Miltähän minäkin mahdan kuullostaa - 16-vuotias tyttö neuvomassa itseään vuotta vanhemman pojan äitiä. Toivottavasti pystyn kuitenkin olemaan avuksi :)

Lue lisää

Kiitos teille kaikille toivon ja lohdutuksen sanoista ja neuvoistanne. Kukapa olisi parempi asiantuntija tässä asiassa kuin nuori itse,joka tietää miltä yksinäisyys tuntuu.
Jatkan houkuttelemista ja patistamistakin harrastusten pariin ja yritän saada serkkuja mukaan risteilylle. Enkä missään tapauksessa luovu toivosta!
Olen miettinyt paljon sitä, miten kaikki yksinäiset ihmiset saisi kohtaamaan toisensa. Mutta se nyt taitaa olla mahdotonta. Tai mitä raittiit nuoret yleensä tekevät ja missä?

Lämmin halaus teille ja toivon koko sydämestäni, että teistä jokaiselle löytyisi ystävä.

meghan kirjoitti:

Voihan tässä ainakin yrittää auttaa :)

Minä ja äiti olemme melkoisen samanlaisia luonteeltamme, ja kuten minäkin, myös äitini on todella päättäväinen. Koulukiusaamiseni (kirjoitin itseasiassa siitä tuonne Kiusaamis-forumin puolelle, jos sinua kiinnostaa lukea) jälkeen olin todella yksinäinen, mutta äitini suorastaan pakotti minua aina lähtemään johonkin ja jatkamaan harrastuksiani. Esimerkiksi ratsastus toi minulle muutamia uusia ystäviä, jopa yhden sydänystävän (josta tässä syksyllä paljastui kaksinaamaisuus, eikä oikein enää olla missään yhteyksissä). Itse olen todella tyytyväinen, että äitini patisti minua harrastusten pariin, ja saan kiittää häntä tästä jälkeenpäin. Myös poikaystäväni (nyt kun sellainen on löydetty tuon koulukiusaamisen jälkeen) on auttanut minua jaloilleen ja kasvattanut itsetuntoani, ja jaksanut aina kuunnella purkaessani pahaa oloani.

Tuo meni hieman ohi aiheen, mutta tuossa oli hieman omaa kokemusta :)
Tuo risteily ei mielestäni ole ollenkaan paha idea. Onko pojalla serkkuja tai pikkuserkkuja, jotka olisivat suunnilleen saman ikäisiä? Kuten mainitsin, heistä saattaisi olla iloa ja hekin voisivat nostaa poikaasi jaloilleen. Toisaalta mikäli hän menisi laivalle yksin (ja siellä patistaisit häntä ihmisten ilmoille), hän voisi löytää sieltäkin uusia ystäviä. Miinuspuolena tässä on se, että nämä uudet ystävät saattaisivat asua kuinka kaukana tahansa, mutta onhan puhelimet keksitty.

Mutta jos kerran välinne ovat hyvät ja avoimet, koeta puhua. Itsekin olen hyvin hiljainen kun kohdalle sattuu kipeä asia, mutta kun tajuaa, että toinen on aidosti kiinnostunut, niin alkaa pikkuhiljaa avautua. Koeta näyttää pojallesi mitenpaljon välität ja näytä myös, että tahdot todella auttaa häntä. Sano, ettet kehota häntä harrastusten pariin siksi, että tahdot pakottaa, vaan siksi, että olet huolissasi siitä, ettei hänellä ole paljoa ystäviä. Ole itsekin täysin avoin ja rehellinen, varmasti poikakin avautuu jossain vaiheessa, kunhan vain sitkeästi ja sinnikkäästi jaksat yrittää :) Ja kun poika avautuu, kuunteleminen on kaikista paras tapa auttaa.

Heh. Miltähän minäkin mahdan kuullostaa - 16-vuotias tyttö neuvomassa itseään vuotta vanhemman pojan äitiä. Toivottavasti pystyn kuitenkin olemaan avuksi :)

Lue lisää

itsekin sain sinulta tukea ja hyviä niksejä oman muksuni suhteen.

Kiitos viesteistänne yksinäinen ja nuorimies.
Suru raastaa rintaani ja tunnen suurta myötätuntoa kun luen muiden yksinäisten kokemuksia. Olen samaa mieltä, että jokainen ihminen on arvokas ja jokaiselle löytyy joskus oma paikka maailmassa. Olen tiedostanut, että poikani on "erilainen" muiden mielestä. Ei ole todellakaan helppoa olla raitis nuori. Se jos mikä vaatii vahvuutta! Olen itse raitis ja joutunut lukemattomat kerrat selittämään miksi en käytä alkoholia. Niin poikkeavaa se on aikuistenkin keskellä. Nykyisin sanon vain, että en löydä tällä hetkellä mitään syytä miksi käyttäisin. En tarvitse sitä nyt mihinkään.
Tiedän myös, että liikunnalliset harrastukset ovat poikien suosiossa ja näin ollen poikani kiinnostuksn kohteet ovat vähemmistönä. Kiitos nuorimies,kun osaat arvostaa toisenlaisiakin nuoria. Arvostan suuresti poikaani ja hänen elämänarvojaan. Yritän tukea häntä kasvamaan omanlaiseksi aikuiseksi ja löytämään oman paikkansa. Hän on ajatelllut hakeutua lukion jälkeen opiskelemaan teknilliseen korkeakouluun tietotekniikka, matemaattisia aineita tai tähtitiedettä, joten toivon ja uskon, että viimeistään siellä hän saa kokea olevansa omanlaisessa porukassa. Poikaani on myös kiusattu yläasteella hänen koulumenestyksensä vuoksi. HÄntä on haukuttu "higgeksi" (kirjoitetaankohan se noin :) ASumme pääkaupunkiseudulla. En uskalla paljastaa enempää,koska poikani suuttuisi, jos tietäisi minun täällä kirjoittelevan. Enkä missään tapauksessa paljastaisikaan hänen asioitaa, mutta kun keinoni vanhempana ovat lopussa, niin pyysin näin neuvoja. Ja kiitos teille, sain niitä.
Halauksia kaikille:)

äippäliini kirjoitti:

Kiitos viesteistänne yksinäinen ja nuorimies.
Suru raastaa rintaani ja tunnen suurta myötätuntoa kun luen muiden yksinäisten kokemuksia. Olen samaa mieltä, että jokainen ihminen on arvokas ja jokaiselle löytyy joskus oma paikka maailmassa. Olen tiedostanut, että poikani on "erilainen" muiden mielestä. Ei ole todellakaan helppoa olla raitis nuori. Se jos mikä vaatii vahvuutta! Olen itse raitis ja joutunut lukemattomat kerrat selittämään miksi en käytä alkoholia. Niin poikkeavaa se on aikuistenkin keskellä. Nykyisin sanon vain, että en löydä tällä hetkellä mitään syytä miksi käyttäisin. En tarvitse sitä nyt mihinkään.
Tiedän myös, että liikunnalliset harrastukset ovat poikien suosiossa ja näin ollen poikani kiinnostuksn kohteet ovat vähemmistönä. Kiitos nuorimies,kun osaat arvostaa toisenlaisiakin nuoria. Arvostan suuresti poikaani ja hänen elämänarvojaan. Yritän tukea häntä kasvamaan omanlaiseksi aikuiseksi ja löytämään oman paikkansa. Hän on ajatelllut hakeutua lukion jälkeen opiskelemaan teknilliseen korkeakouluun tietotekniikka, matemaattisia aineita tai tähtitiedettä, joten toivon ja uskon, että viimeistään siellä hän saa kokea olevansa omanlaisessa porukassa. Poikaani on myös kiusattu yläasteella hänen koulumenestyksensä vuoksi. HÄntä on haukuttu "higgeksi" (kirjoitetaankohan se noin :) ASumme pääkaupunkiseudulla. En uskalla paljastaa enempää,koska poikani suuttuisi, jos tietäisi minun täällä kirjoittelevan. Enkä missään tapauksessa paljastaisikaan hänen asioitaa, mutta kun keinoni vanhempana ovat lopussa, niin pyysin näin neuvoja. Ja kiitos teille, sain niitä.
Halauksia kaikille:)

Lue lisää

Teknillinen kuulostaa oikeen hyvältä lukion jälkeen,kuten sanoit,hän varmasti löytää sieltä kavereita omalta alaltaan,toivottavasti ainakin:)
Onnitteluni sitten sinullekin alkoholittomasta elämästä äippäliini,hienon valinnan olet tehnyt:)
On totta että kyllä sitä ihmiset ihmettelevät jos alkoholia ei käytä.Mitään siinä ei menetä kun ei käytä,rahat säästyy ja terveys samalla.
Ei tietenkään tarvitse kertoa enempää ja tarkemmin:)Kysyin vaan josko olisitte asuneet samalla suunnalla kuin minä mutta olen täältä Aurajoenrannoilta:)Eli hieman kauempana:)

Jaksamsia teille molemmille:)!

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=1500000000000058&posting=22000000006105608

Siinäpä mulle taas mietittävää. Olen miettinyt paljon tätä poikani asioihin puuttumista (siis rohkaisemista,patistamista ym.). Hän ei itse tosiaan halua, että puhuisin koko asiasta mitään,mutta koska näen sen olevan kipeä asia,niin olen ajatellut, että puhuminen voisi helpottaa. Tosin mutsi ei ole paras mahdollinen puhekumppani, siihen tarvittais se kuuluisa puuttuva ystävä. Toisaalta asiasta puhuminen muistuttaa yhä enemmän yksinäisyydestä. En todellakaan halua satuttaa poikaani yhtään enempään kuin hän jo nyt kärsii. NÄissä asioissa täytyy olla todella hienovarainen ja huomioida herkästi toisen mielentila. En varmasti aina onnistu siinä. Ja entäs jos hän on masentunut? Olen yrittänyt keskustella siitäkin, mutta hän ei halua puhua siitäkään eikä halua mennä psykologin luo.

Ja raittius ei ole ainoa syy yksinäisyyteen. Sekin on totta. Eikä minulla ole mitään kohtuukäyttöä vastaan. Tässä asiassa poikani on tehnyt oman valintansa, mutta todennäköisesti oman esimerkkini mukaan.

Ei ole hirveän helppoa olla äiti eikä varmaan isäkään! Mutta teiltä olen saanut parhaat neuvot tilanteeseen. Lämmmin kiitos taas.

äippäliini kirjoitti:

Siinäpä mulle taas mietittävää. Olen miettinyt paljon tätä poikani asioihin puuttumista (siis rohkaisemista,patistamista ym.). Hän ei itse tosiaan halua, että puhuisin koko asiasta mitään,mutta koska näen sen olevan kipeä asia,niin olen ajatellut, että puhuminen voisi helpottaa. Tosin mutsi ei ole paras mahdollinen puhekumppani, siihen tarvittais se kuuluisa puuttuva ystävä. Toisaalta asiasta puhuminen muistuttaa yhä enemmän yksinäisyydestä. En todellakaan halua satuttaa poikaani yhtään enempään kuin hän jo nyt kärsii. NÄissä asioissa täytyy olla todella hienovarainen ja huomioida herkästi toisen mielentila. En varmasti aina onnistu siinä. Ja entäs jos hän on masentunut? Olen yrittänyt keskustella siitäkin, mutta hän ei halua puhua siitäkään eikä halua mennä psykologin luo.

Ja raittius ei ole ainoa syy yksinäisyyteen. Sekin on totta. Eikä minulla ole mitään kohtuukäyttöä vastaan. Tässä asiassa poikani on tehnyt oman valintansa, mutta todennäköisesti oman esimerkkini mukaan.

Ei ole hirveän helppoa olla äiti eikä varmaan isäkään! Mutta teiltä olen saanut parhaat neuvot tilanteeseen. Lämmmin kiitos taas.

Lue lisää

Itse suosittelen armeijan käymistä ennen kuin lähtee opiskelemaan lisää. vaikka nyt ei mitään hyviä kavereita sieltä saisikaan,
niin siellä joutuu pakostakin keskustelemaan enemmän ihmisten kanssa, ja tutustuu uusiin ihmisiin... saa uusia kokemuksia, ja niistä voi sitten jatkossa keskustella.
Ainakin minä sain sieltä vähän lisää itsevarmuutta sosialiiseen kanssakäymiseen...

En voi varsinaisesti neuvoja antaa, mutta kerronpa äippäliinille vielä hiukan, mitä pojan päässä liikkuu.
Itse olen täysin samanlainen kuin poikasi. Olen samanikäinen. Minä tosin aloitin Teknillisessä Korkeakoulussa jo nyt syksyllä.
Sanot poikaasi sulkeutuneeksi. Uskon, että hänen tilanteensa on todella samanlainen oman tilanteeni kanssa. Näin olettaen, kerron seuraavan omasta kokemuksesta, ja uskon, että poikasi kokee asiat jokseenkin samoin.

1) Sulkeutunut?
Kyllä ja ei. Olen hyvin epäsosiaalinen ja vietän poikasi lailla lähes kaiken aikani tietokoneella. Minulla ei ole kavereita. En polta. Olen lähestulkoon raitis. Juhlatilanteissa juon pieniä määriä hienompia alkoholijuomia, esim. viinejä. En koskaan humalahakuisesti. Tietokonetta käytän pelaamiseen ja surffaukseen. Pelaan muutamaa peliä internetissä ja siellä käyn ainoat keskusteluni. Lisäksi seuraan useita foorumeita. Näissä keskusteluissa voin kuitenkin olla oma itseni ja avautua, kuten teen nyt. Lyön vetoa, että sinunkin poikasi on internetissä avoimempi.
Miksi sitten poika ei puhu sinulle? Ehkä hänellä on jonkinlainen järjetön pelko lähituttavia kohtaan, niinkuin minulla on, En osaa selittää, mistä se johtuu, mutta pelkään puhua omista asioistani vanhempien tai siskojen kanssa. En puhu kiinnostuksistani vanhemmilleni. Ole onnellinen, että edes tiedät poikasi tulevaisuudensuunnitelmat. Omat vanhempani eivät saaneet edes tietää hakeneeni TKK:lle, ennen kuin sisäänpääsyilmoitus tuli postissa. Niin peloissani olen heille puhumisesta. Kyllä minä heille puhun rupatellen, mutta heti kun keskustelu kääntyy siihen, että omia mielipiteitäni tai toivomuksiani kysytään, menen lukkoon... Sen sijaan uskallan puhua melkein kenelle tahansa muulle aikuiselle, paitsi jos he ovat läheisessä yhteydessä vanhempiin. Silloin pelkään, että he kertovat asiaa eteenpäin. Kaikki opettajani ja luokkatoverit tuntevat mielipiteeni ja aatokseni paremmin kuin perheenjäsenet.
Älä kuitenkaan ehdota psykologia. Oma äitini ehdotti moista kerran minulle (ei kuitenkaan siksi, että pelkäsi yksinäisyyttäni tai kiusaamista, vaan aivan muista syistä). En yksinkertaisesti voi puhua kenellekään, jos vanhemmat pyytävät puhumaan.

2) harrastukset
ymmärrän, miksi poikasi ei halua lähteä harrastuksiin. En minäkään lähtisi minnekään, minne vanhemmat patistavat. On äärettömän noloa tehdä ylipäänsä mitään yhdessä vanhempien kanssa, ainakin talon ulkopuolella. Sitä pelkää, että joku tuttu näkee, ja sitten on pilannut kaiken. Se on ihan tosissaan nuorille iso asia nykyään. Jos teet liikaa asioita vanhempien kanssa, sinun katsotaan olevan nynny. Ja mitä siihen risteilyyn tulee, se on huono ajatus. jatkuu seuraavassa viestissä.

teekkari kirjoitti:

En voi varsinaisesti neuvoja antaa, mutta kerronpa äippäliinille vielä hiukan, mitä pojan päässä liikkuu.
Itse olen täysin samanlainen kuin poikasi. Olen samanikäinen. Minä tosin aloitin Teknillisessä Korkeakoulussa jo nyt syksyllä.
Sanot poikaasi sulkeutuneeksi. Uskon, että hänen tilanteensa on todella samanlainen oman tilanteeni kanssa. Näin olettaen, kerron seuraavan omasta kokemuksesta, ja uskon, että poikasi kokee asiat jokseenkin samoin.

1) Sulkeutunut?
Kyllä ja ei. Olen hyvin epäsosiaalinen ja vietän poikasi lailla lähes kaiken aikani tietokoneella. Minulla ei ole kavereita. En polta. Olen lähestulkoon raitis. Juhlatilanteissa juon pieniä määriä hienompia alkoholijuomia, esim. viinejä. En koskaan humalahakuisesti. Tietokonetta käytän pelaamiseen ja surffaukseen. Pelaan muutamaa peliä internetissä ja siellä käyn ainoat keskusteluni. Lisäksi seuraan useita foorumeita. Näissä keskusteluissa voin kuitenkin olla oma itseni ja avautua, kuten teen nyt. Lyön vetoa, että sinunkin poikasi on internetissä avoimempi.
Miksi sitten poika ei puhu sinulle? Ehkä hänellä on jonkinlainen järjetön pelko lähituttavia kohtaan, niinkuin minulla on, En osaa selittää, mistä se johtuu, mutta pelkään puhua omista asioistani vanhempien tai siskojen kanssa. En puhu kiinnostuksistani vanhemmilleni. Ole onnellinen, että edes tiedät poikasi tulevaisuudensuunnitelmat. Omat vanhempani eivät saaneet edes tietää hakeneeni TKK:lle, ennen kuin sisäänpääsyilmoitus tuli postissa. Niin peloissani olen heille puhumisesta. Kyllä minä heille puhun rupatellen, mutta heti kun keskustelu kääntyy siihen, että omia mielipiteitäni tai toivomuksiani kysytään, menen lukkoon... Sen sijaan uskallan puhua melkein kenelle tahansa muulle aikuiselle, paitsi jos he ovat läheisessä yhteydessä vanhempiin. Silloin pelkään, että he kertovat asiaa eteenpäin. Kaikki opettajani ja luokkatoverit tuntevat mielipiteeni ja aatokseni paremmin kuin perheenjäsenet.
Älä kuitenkaan ehdota psykologia. Oma äitini ehdotti moista kerran minulle (ei kuitenkaan siksi, että pelkäsi yksinäisyyttäni tai kiusaamista, vaan aivan muista syistä). En yksinkertaisesti voi puhua kenellekään, jos vanhemmat pyytävät puhumaan.

2) harrastukset
ymmärrän, miksi poikasi ei halua lähteä harrastuksiin. En minäkään lähtisi minnekään, minne vanhemmat patistavat. On äärettömän noloa tehdä ylipäänsä mitään yhdessä vanhempien kanssa, ainakin talon ulkopuolella. Sitä pelkää, että joku tuttu näkee, ja sitten on pilannut kaiken. Se on ihan tosissaan nuorille iso asia nykyään. Jos teet liikaa asioita vanhempien kanssa, sinun katsotaan olevan nynny. Ja mitä siihen risteilyyn tulee, se on huono ajatus. jatkuu seuraavassa viestissä.

Lue lisää

Jos patistat poikaasi hankkimaan kavereita jollain niin epätoivoisella kuin risteilyllä, hänen itsetuntonsa vajoaa. Omani ainakin vajoaisi. Sitä vain tuntee, että on täysi luuseri, kun ei saa kavereita ja vanhemmatkin joutuvat auttamaan asiassa. Älä ainakaan hanki kahden hengen risteilyä! Jos pojallasi ei tosissaan ole kavereita, ei hän kehtaa pyytää ketään mukaan, mikä taas saa hänet ajattelemaan yksinäisyyttään ja vaipumaan itsesääliin.

3) Miksi ei ihan kivannäköisellä pojalla kavereita?
Tässä tulee taas ainakin omassa tapauksessani tuo vanhempien pelko ja itsetunnon puute esille. Ensimmäinen syy epäsosiaalisuuteen on ujous. Ei uskalla mennä esim. istumaan kenenkään viereen, juttelemisesta puhumattakaan. Sitä ajattelee, että muut vain vaivautuvat, jos yrität liittyä seuraan. Sitä luulee, että he näkevät lävitsesi, huomaavat sinun olevan epätoivoisesti seuraa vailla. Eihän se kävisi päinsä, parempi jättää potentiaaliset kaverit omaan rauhaansa. Luojan kiitos olen moisesta jo itse alkanut parantua. Kyllä sitä voi laskea takamuksensa ihan kenen tahansa viereen. He saattavat jopa ilahtua siitä.
mitä vanhempainpelkoon tulee, oma tilanteeni on se, etten uskalla muuttua vanhempien silmissä. He tuntevat minut sinä poikana, jolla ei ole kavereita, joka pelaa päivät tietokoneella.

teekkari kirjoitti:

En voi varsinaisesti neuvoja antaa, mutta kerronpa äippäliinille vielä hiukan, mitä pojan päässä liikkuu.
Itse olen täysin samanlainen kuin poikasi. Olen samanikäinen. Minä tosin aloitin Teknillisessä Korkeakoulussa jo nyt syksyllä.
Sanot poikaasi sulkeutuneeksi. Uskon, että hänen tilanteensa on todella samanlainen oman tilanteeni kanssa. Näin olettaen, kerron seuraavan omasta kokemuksesta, ja uskon, että poikasi kokee asiat jokseenkin samoin.

1) Sulkeutunut?
Kyllä ja ei. Olen hyvin epäsosiaalinen ja vietän poikasi lailla lähes kaiken aikani tietokoneella. Minulla ei ole kavereita. En polta. Olen lähestulkoon raitis. Juhlatilanteissa juon pieniä määriä hienompia alkoholijuomia, esim. viinejä. En koskaan humalahakuisesti. Tietokonetta käytän pelaamiseen ja surffaukseen. Pelaan muutamaa peliä internetissä ja siellä käyn ainoat keskusteluni. Lisäksi seuraan useita foorumeita. Näissä keskusteluissa voin kuitenkin olla oma itseni ja avautua, kuten teen nyt. Lyön vetoa, että sinunkin poikasi on internetissä avoimempi.
Miksi sitten poika ei puhu sinulle? Ehkä hänellä on jonkinlainen järjetön pelko lähituttavia kohtaan, niinkuin minulla on, En osaa selittää, mistä se johtuu, mutta pelkään puhua omista asioistani vanhempien tai siskojen kanssa. En puhu kiinnostuksistani vanhemmilleni. Ole onnellinen, että edes tiedät poikasi tulevaisuudensuunnitelmat. Omat vanhempani eivät saaneet edes tietää hakeneeni TKK:lle, ennen kuin sisäänpääsyilmoitus tuli postissa. Niin peloissani olen heille puhumisesta. Kyllä minä heille puhun rupatellen, mutta heti kun keskustelu kääntyy siihen, että omia mielipiteitäni tai toivomuksiani kysytään, menen lukkoon... Sen sijaan uskallan puhua melkein kenelle tahansa muulle aikuiselle, paitsi jos he ovat läheisessä yhteydessä vanhempiin. Silloin pelkään, että he kertovat asiaa eteenpäin. Kaikki opettajani ja luokkatoverit tuntevat mielipiteeni ja aatokseni paremmin kuin perheenjäsenet.
Älä kuitenkaan ehdota psykologia. Oma äitini ehdotti moista kerran minulle (ei kuitenkaan siksi, että pelkäsi yksinäisyyttäni tai kiusaamista, vaan aivan muista syistä). En yksinkertaisesti voi puhua kenellekään, jos vanhemmat pyytävät puhumaan.

2) harrastukset
ymmärrän, miksi poikasi ei halua lähteä harrastuksiin. En minäkään lähtisi minnekään, minne vanhemmat patistavat. On äärettömän noloa tehdä ylipäänsä mitään yhdessä vanhempien kanssa, ainakin talon ulkopuolella. Sitä pelkää, että joku tuttu näkee, ja sitten on pilannut kaiken. Se on ihan tosissaan nuorille iso asia nykyään. Jos teet liikaa asioita vanhempien kanssa, sinun katsotaan olevan nynny. Ja mitä siihen risteilyyn tulee, se on huono ajatus. jatkuu seuraavassa viestissä.

Lue lisää

Oon itekin samanlainen ja voitte lukea tasan kaikki mun ajatukseni teekkarin viestistä. Lisäksi, kun aloin käymään keskustelusivuilla ym., mua luultiin kauheeksi höpöttäjäksi. Oikeassa elämässäni juttelen, mutta vain tutuille ja tosi varovaisesti.

Netissä voi näköjään päästää oman itsensä kunnolla vapaaksi.

Ja tuo vanhempien kanssa ulkona liikkuminen on mullakin semmonen juttu, et toivon ettei ketään koulukaveri näkis. Pari kertaa on nähnytkin, mutta ei siitä sanomista tullut (ihme kyllä).

teekkari kirjoitti:

Jos patistat poikaasi hankkimaan kavereita jollain niin epätoivoisella kuin risteilyllä, hänen itsetuntonsa vajoaa. Omani ainakin vajoaisi. Sitä vain tuntee, että on täysi luuseri, kun ei saa kavereita ja vanhemmatkin joutuvat auttamaan asiassa. Älä ainakaan hanki kahden hengen risteilyä! Jos pojallasi ei tosissaan ole kavereita, ei hän kehtaa pyytää ketään mukaan, mikä taas saa hänet ajattelemaan yksinäisyyttään ja vaipumaan itsesääliin.

3) Miksi ei ihan kivannäköisellä pojalla kavereita?
Tässä tulee taas ainakin omassa tapauksessani tuo vanhempien pelko ja itsetunnon puute esille. Ensimmäinen syy epäsosiaalisuuteen on ujous. Ei uskalla mennä esim. istumaan kenenkään viereen, juttelemisesta puhumattakaan. Sitä ajattelee, että muut vain vaivautuvat, jos yrität liittyä seuraan. Sitä luulee, että he näkevät lävitsesi, huomaavat sinun olevan epätoivoisesti seuraa vailla. Eihän se kävisi päinsä, parempi jättää potentiaaliset kaverit omaan rauhaansa. Luojan kiitos olen moisesta jo itse alkanut parantua. Kyllä sitä voi laskea takamuksensa ihan kenen tahansa viereen. He saattavat jopa ilahtua siitä.
mitä vanhempainpelkoon tulee, oma tilanteeni on se, etten uskalla muuttua vanhempien silmissä. He tuntevat minut sinä poikana, jolla ei ole kavereita, joka pelaa päivät tietokoneella.

Lue lisää

Minakin olen täysin samanlainen. Vanhemmille on tosi vaikea avautua ja jos he kysyy minun mielipiteitä tai yrittää muuten kysellä elämästäni niin tulen todella vaivautuneeksi.

Mutta tosiaan tuo oli melkein kuin olisi lukenut juttua omasta elämästäni. Myös tuo äippäliinin pojan tilanne on minulle hyvin tuttu. Minullakaan ei ole ystäviä. Minä olen kuitenkin kiinnostunut urheilusta ja muusta, mutta ei sitä yksin tule minnekkään lähdettyä.

Olen joutunut tuotakin pohtimaan perusteellisesti ja olisin tosi iloinen jos vain minä kärsisin!

teekkari kirjoitti:

Jos patistat poikaasi hankkimaan kavereita jollain niin epätoivoisella kuin risteilyllä, hänen itsetuntonsa vajoaa. Omani ainakin vajoaisi. Sitä vain tuntee, että on täysi luuseri, kun ei saa kavereita ja vanhemmatkin joutuvat auttamaan asiassa. Älä ainakaan hanki kahden hengen risteilyä! Jos pojallasi ei tosissaan ole kavereita, ei hän kehtaa pyytää ketään mukaan, mikä taas saa hänet ajattelemaan yksinäisyyttään ja vaipumaan itsesääliin.

3) Miksi ei ihan kivannäköisellä pojalla kavereita?
Tässä tulee taas ainakin omassa tapauksessani tuo vanhempien pelko ja itsetunnon puute esille. Ensimmäinen syy epäsosiaalisuuteen on ujous. Ei uskalla mennä esim. istumaan kenenkään viereen, juttelemisesta puhumattakaan. Sitä ajattelee, että muut vain vaivautuvat, jos yrität liittyä seuraan. Sitä luulee, että he näkevät lävitsesi, huomaavat sinun olevan epätoivoisesti seuraa vailla. Eihän se kävisi päinsä, parempi jättää potentiaaliset kaverit omaan rauhaansa. Luojan kiitos olen moisesta jo itse alkanut parantua. Kyllä sitä voi laskea takamuksensa ihan kenen tahansa viereen. He saattavat jopa ilahtua siitä.
mitä vanhempainpelkoon tulee, oma tilanteeni on se, etten uskalla muuttua vanhempien silmissä. He tuntevat minut sinä poikana, jolla ei ole kavereita, joka pelaa päivät tietokoneella.

Lue lisää

Sain viestistäsi paljon ajateltavaa. Ja tutulta tuo kertomuksesi kuulostaa. Eikö ole jotenkin hassua, että sinä et voi puhua vanhempiesi kanssa ja minä en taas poikani kanssa ja täällä me sitten keskustelemme keskenämme?
Voinko kysyä miten tilanteesi muuttui tai muuttuiko se mitenkään kun aloitit opiskelut Teknillisessä? Onko sinulla siellä samanhenkisiä ystäviä? Tunnetko olevasi yksinäinen vai riittääkö keskustelut netissä ym? Tunnetko olevasi onnellinen? Anteeksi tungettelevat kysymykseni. Haluan niin kovasti ymmärtää tätä tilannettamme ja haluan tietää riittääkö nuorelle pelkästään nettiystävät? Omasta mielestäni se kuulostaa surulliselta,jos ei ole läheisempää kontaktia ystäviin ja ihmissuhdetaidot eivät pääse kehittymään samalla tavalla kuin "nenätysten". Tietenkään en voi tietää tätä,koska omassa nuoruudessani ei tietokoneita ollut. Ja olen toki iloinen, että on kuitenkin jotain kontakteja.

Poika83 kirjoitti:

Minakin olen täysin samanlainen. Vanhemmille on tosi vaikea avautua ja jos he kysyy minun mielipiteitä tai yrittää muuten kysellä elämästäni niin tulen todella vaivautuneeksi.

Mutta tosiaan tuo oli melkein kuin olisi lukenut juttua omasta elämästäni. Myös tuo äippäliinin pojan tilanne on minulle hyvin tuttu. Minullakaan ei ole ystäviä. Minä olen kuitenkin kiinnostunut urheilusta ja muusta, mutta ei sitä yksin tule minnekkään lähdettyä.

Lue lisää

miten tai kuka voisi sinua auttaa pääsemään yksinäisyydestäsi?

x_boy89 kirjoitti:

Oon itekin samanlainen ja voitte lukea tasan kaikki mun ajatukseni teekkarin viestistä. Lisäksi, kun aloin käymään keskustelusivuilla ym., mua luultiin kauheeksi höpöttäjäksi. Oikeassa elämässäni juttelen, mutta vain tutuille ja tosi varovaisesti.

Netissä voi näköjään päästää oman itsensä kunnolla vapaaksi.

Ja tuo vanhempien kanssa ulkona liikkuminen on mullakin semmonen juttu, et toivon ettei ketään koulukaveri näkis. Pari kertaa on nähnytkin, mutta ei siitä sanomista tullut (ihme kyllä).

Lue lisää

Jos joku tulee kysymään: kuka olen?
Vastaan tietty: Olen Laura.

Jos joku tulee kysymään: Millainen olet luonteeltasi?
Vastaan tietty: Nauran paljon, hieman hullu jne.

Mutta näin ei ole.
Se on yksi sadasta roolista jota näyttelen.

Kukaan ei tunne minua.
Todellista minua.

Kukaan ei jaksa ymmärtää.

Koulussa on kavereita.
Ja yksi ystävä.
Mutta kukaan ei tunne minua, eikä tahdo tuntea.

Heillä on täydellinen maailma.

Jos olen hetkeksi oma itseni heidän seurassaan, he kysyvät heti: "Mikäs suakin vaivaa?".

Eivät edes koita ymmärtää.

Ehkä synkkyys johtuu menneisyydestä.
Väkivaltaisesta isästä.

En tiedä, mikä minua vaivaa.

Tuntuu, kuin en osiais olla normaali.
Normaali itseni.

Päivät kuluvat itsemurhaa meittien.
*Huokaa*.

Ehkäpä joskus lopetan tämän ja päästän itseni varjoihin.

Iäksi.

Ehkä niin olisi helpompi.

Mutta kuka tietää?
Kukaan ei vastaa.

Rukouksiin ei vastata.
En jaksa uskoa enää mihinkään.

Vielä oli toivinkipinä, mutta sekin sammui.



Synkin terveisin: -Siivetön 90-

äippäliini kirjoitti:

Olen joutunut tuotakin pohtimaan perusteellisesti ja olisin tosi iloinen jos vain minä kärsisin!

Mulla on ollut sama tilanne mutta olen nuorempi. Olin lähes 5 vuotta aivan yksin. Muistaakseni ala-asteen neljänneltä alkaen. Pääsin hiljattain tilanteesta itse pois pienellä "avustuksella". Otin vain itteeni niskasta kiinni ja muutin asenteitani.. sillain voitin ujouttani vähän mutta ratkaisevasti. Itsetuntohan siinä koheni liioittelematta sata kertaiseksi ja sitä rupes saamaan sitten kavereita. Tällä hetkellä ujous on sitten jo todella paljon vähentynyt alkuperäiseen verrattuna.

Ennen en uskaltanut puhua oikein kellekään mitään. Nyt morjestelen esim. vanhoja luokkalaisia ja voin vaihtaa pari sanaa vaikka kaupan myyjän kanssa. Sellasesta tulee hyvä mieli ja se tulee ihan rutiinilla kohta jo. Mutta ei tämä muutos ole ollut todellakaan niin helppo kuin tästä voi ymmärtää. Ainiin ja se mikä minut sai ottamaan itsestäni kiinni: sain pari mailikaveria ja jotenkin se sai aikaan sellasen päätöksen. Olen itse aika ymmälläni.. Ehkä se yksikin mailikaveri tuntuu niin suurelta 5 vuoden yksinäisyyden jälkeen, että sellasen se vaan teki.

Mörötär. kirjoitti:

Jos joku tulee kysymään: kuka olen?
Vastaan tietty: Olen Laura.

Jos joku tulee kysymään: Millainen olet luonteeltasi?
Vastaan tietty: Nauran paljon, hieman hullu jne.

Mutta näin ei ole.
Se on yksi sadasta roolista jota näyttelen.

Kukaan ei tunne minua.
Todellista minua.

Kukaan ei jaksa ymmärtää.

Koulussa on kavereita.
Ja yksi ystävä.
Mutta kukaan ei tunne minua, eikä tahdo tuntea.

Heillä on täydellinen maailma.

Jos olen hetkeksi oma itseni heidän seurassaan, he kysyvät heti: "Mikäs suakin vaivaa?".

Eivät edes koita ymmärtää.

Ehkä synkkyys johtuu menneisyydestä.
Väkivaltaisesta isästä.

En tiedä, mikä minua vaivaa.

Tuntuu, kuin en osiais olla normaali.
Normaali itseni.

Päivät kuluvat itsemurhaa meittien.
*Huokaa*.

Ehkäpä joskus lopetan tämän ja päästän itseni varjoihin.

Iäksi.

Ehkä niin olisi helpompi.

Mutta kuka tietää?
Kukaan ei vastaa.

Rukouksiin ei vastata.
En jaksa uskoa enää mihinkään.

Vielä oli toivinkipinä, mutta sekin sammui.



Synkin terveisin: -Siivetön 90-

Lue lisää

Älä nyt hyvä ihminen ala puhua itsemurhasta :(
Itse mietin noita juttuja kauan, mutta nyt elämä tuntuu suurin piirtein "hyvältä".
Tai no...oon samanlainen ku ennenkin. Tajusin vaan, että itsemurha on pahin, mitä voi tehdä.
Minäkin näyttelen, mutta netissä ja kotioloissa päästän oman itseni vapaaksi.

Oon täysin samassa tilanteessa. Jos haluat puhua,niin laita ihmeessä mailia: [email protected]

Luen mailini useaan kertaan päivän aikana ja vastaan 100 prosenttisesti kaikkiin asiallisiin viesteihin. Enkä myöskään kerro viestejä eteenpäin. Haluaisin itsekin puhua jonkun kanssa, joka ymmärtäisi.

PS. Mun kanssa puhuessa voi olla ihan oma itsensä:)

äippäliini kirjoitti:

Olen joutunut tuotakin pohtimaan perusteellisesti ja olisin tosi iloinen jos vain minä kärsisin!

Onko lapsesi ollut aina vailla ystäviä, vai onko jokin elämänvaihe tehnyt hänestä sellaisen ?

Jos ystävät ovat sitä luokkaa mitä yleensä keskimäärin, ei ihminen tarvitse erikseen vihamiehiä.

Täällä on todettu eristäytymisen olevan normaalia.Miksi mennä hälyyn mukaan, jos siellä ei ole elämää ?

Lonely Rider kirjoitti:

Onko lapsesi ollut aina vailla ystäviä, vai onko jokin elämänvaihe tehnyt hänestä sellaisen ?

Jos ystävät ovat sitä luokkaa mitä yleensä keskimäärin, ei ihminen tarvitse erikseen vihamiehiä.

Täällä on todettu eristäytymisen olevan normaalia.Miksi mennä hälyyn mukaan, jos siellä ei ole elämää ?

Lue lisää

Ei tämä elämä ole helppoa kenellekkään, jotkut pysyvät kiinni elämässä työn avulla, toiset viinan ja jotkut vielä jonkun rakkaan lähimmäisen avulla, varmaan osa vaihtoehdoista jäi poiskin, mutta tarkoitan tällä lähinnä sitä, että ilman mitään ns. "tukipilareita" ei tästä elämästä kukaan selviä, itsellänikin nämä edellä mainitut "pilarit" puuttuvat.

äippäliini kirjoitti:

Sain viestistäsi paljon ajateltavaa. Ja tutulta tuo kertomuksesi kuulostaa. Eikö ole jotenkin hassua, että sinä et voi puhua vanhempiesi kanssa ja minä en taas poikani kanssa ja täällä me sitten keskustelemme keskenämme?
Voinko kysyä miten tilanteesi muuttui tai muuttuiko se mitenkään kun aloitit opiskelut Teknillisessä? Onko sinulla siellä samanhenkisiä ystäviä? Tunnetko olevasi yksinäinen vai riittääkö keskustelut netissä ym? Tunnetko olevasi onnellinen? Anteeksi tungettelevat kysymykseni. Haluan niin kovasti ymmärtää tätä tilannettamme ja haluan tietää riittääkö nuorelle pelkästään nettiystävät? Omasta mielestäni se kuulostaa surulliselta,jos ei ole läheisempää kontaktia ystäviin ja ihmissuhdetaidot eivät pääse kehittymään samalla tavalla kuin "nenätysten". Tietenkään en voi tietää tätä,koska omassa nuoruudessani ei tietokoneita ollut. Ja olen toki iloinen, että on kuitenkin jotain kontakteja.

Lue lisää

Kyllähän mun elämä on muuttunu, mutta TKK ei ollu mikään erityinen askel. Se on menny tasasesti parempaan päin. Ala-asteella kiusattiin, mutta toisaalta ala-asteella oli myös eniten kavereita (joista osa oli välillä kiusaajia). Yläasteella kiusattiin. Sitten pääsin mukaan erääseen kaveriporukkaan (nörttipoppoo) ja kiusaaminen loppui, tai ainakin väheni. Lukion alussa oli taas vaikeuksia tutustua ihmisiin, kun en uskaltanut puhua, ellei minulle puhuttu. Mutta loppuunpäin muuttui paremmaksi. Lukiossa en kuitenkaan saanut enää semmoisia todella hyviä ystäviä. Vain sellaisia, joiden kanssa joskus saattoi vaihtaa muutaman sanan koulun käytävällä.
Ala-asteen jälkeen en ole viettänyt kavereiden kanssa aikaa koulun ulkopuolella. Viimeksi kun omanikäinen kaveri kävi meillä kylässä, olin 7-luokalla.
Toivottavasti poikasi saa TKK:lta kavereita. Jos hän tosiaan haluaa sinne, niin varmasti löytyy joku, joka jakaa hänen kiinnostuksensa.
Itse juttelen nykyään jo monen luokkatoverin kanssa, jos satutaan törmäämään. Tosin edelleen puhun useimmiten vain, jos joku toinen aloittaa keskustelun. Ja mitä yhteisiin rientoihin tulee, en edelleenkään ole aktiivinen. Edelleenkään en tee asioita kavereiden kanssa. Juttelen vain koulussa, mutta jutun määrä on kasvanut merkittävästi.

teekkari kirjoitti:

Kyllähän mun elämä on muuttunu, mutta TKK ei ollu mikään erityinen askel. Se on menny tasasesti parempaan päin. Ala-asteella kiusattiin, mutta toisaalta ala-asteella oli myös eniten kavereita (joista osa oli välillä kiusaajia). Yläasteella kiusattiin. Sitten pääsin mukaan erääseen kaveriporukkaan (nörttipoppoo) ja kiusaaminen loppui, tai ainakin väheni. Lukion alussa oli taas vaikeuksia tutustua ihmisiin, kun en uskaltanut puhua, ellei minulle puhuttu. Mutta loppuunpäin muuttui paremmaksi. Lukiossa en kuitenkaan saanut enää semmoisia todella hyviä ystäviä. Vain sellaisia, joiden kanssa joskus saattoi vaihtaa muutaman sanan koulun käytävällä.
Ala-asteen jälkeen en ole viettänyt kavereiden kanssa aikaa koulun ulkopuolella. Viimeksi kun omanikäinen kaveri kävi meillä kylässä, olin 7-luokalla.
Toivottavasti poikasi saa TKK:lta kavereita. Jos hän tosiaan haluaa sinne, niin varmasti löytyy joku, joka jakaa hänen kiinnostuksensa.
Itse juttelen nykyään jo monen luokkatoverin kanssa, jos satutaan törmäämään. Tosin edelleen puhun useimmiten vain, jos joku toinen aloittaa keskustelun. Ja mitä yhteisiin rientoihin tulee, en edelleenkään ole aktiivinen. Edelleenkään en tee asioita kavereiden kanssa. Juttelen vain koulussa, mutta jutun määrä on kasvanut merkittävästi.

Lue lisää

Ja kun kysyit, että tunnenko olvani yksinäinen.
En enää läheskään niin yksinäinen kuin joskus ennen.
Nettiystävät eivät tietysti ole ollenkaan sama asia kuin oikeat ystävät. Nettiystäviä aloin saada lukion aikana. Ne eivät aina ole pitkäkestoisia suhteita, mutta kyllä siitä hyvä mieli tulee, kun niiden kanssa juttelee.
Lomilla on kuitenkin minuun masentava vaikutus. Jippii, maanantaina pääsee taas luennoille!
Lomilla kun en oikeastaan ole yhteydessä ulkomaailmaan. Eikä minulla niitä nettikavereitakaan niin hirveästi ole, eivätkä ne muutamat ole aina tavoitettavissa. Ainahan loman alku on mukavaa, kun ei koulu rassaa, mutta pidemmän päälle kotona loikoilu käy turhauttavaksi.
Että siinäpä taas tuli vuodateltua...

Mörötär. kirjoitti:

Jos joku tulee kysymään: kuka olen?
Vastaan tietty: Olen Laura.

Jos joku tulee kysymään: Millainen olet luonteeltasi?
Vastaan tietty: Nauran paljon, hieman hullu jne.

Mutta näin ei ole.
Se on yksi sadasta roolista jota näyttelen.

Kukaan ei tunne minua.
Todellista minua.

Kukaan ei jaksa ymmärtää.

Koulussa on kavereita.
Ja yksi ystävä.
Mutta kukaan ei tunne minua, eikä tahdo tuntea.

Heillä on täydellinen maailma.

Jos olen hetkeksi oma itseni heidän seurassaan, he kysyvät heti: "Mikäs suakin vaivaa?".

Eivät edes koita ymmärtää.

Ehkä synkkyys johtuu menneisyydestä.
Väkivaltaisesta isästä.

En tiedä, mikä minua vaivaa.

Tuntuu, kuin en osiais olla normaali.
Normaali itseni.

Päivät kuluvat itsemurhaa meittien.
*Huokaa*.

Ehkäpä joskus lopetan tämän ja päästän itseni varjoihin.

Iäksi.

Ehkä niin olisi helpompi.

Mutta kuka tietää?
Kukaan ei vastaa.

Rukouksiin ei vastata.
En jaksa uskoa enää mihinkään.

Vielä oli toivinkipinä, mutta sekin sammui.



Synkin terveisin: -Siivetön 90-

Lue lisää

Suojaudut olemalla muuta kuin olet, ettei muut näkis sun ahdistusta. Toisaalta on surullista, ettei toiset pääse sun lähelle. Eikö esittäminenkin ole raskasta?

Tiedätkö: sullakin on oikeus saada apua, ja sun ongelmat on yhtä tärkeitä kuin muidenkin masentuneiden. Itsemurha voi tuntua helpolta ratkaisulta. Et kuitenkaan todellisuudessa halua lopettaa sun elämää vaan päästä eroon tuskasta, vai mitä? Älä rakas ihminen harkitse itsemurhaa, sillä se olis vain kaiken heittämistä hukkaan.
Etsithän apua. Ehkä tunnet, ettei kukaan kuitenkaan välitä, mutta onhan eri asia tuntea kuin tietää jotain. Voit hyvinkin huomata jonkun välittävän.

teekkari kirjoitti:

Ja kun kysyit, että tunnenko olvani yksinäinen.
En enää läheskään niin yksinäinen kuin joskus ennen.
Nettiystävät eivät tietysti ole ollenkaan sama asia kuin oikeat ystävät. Nettiystäviä aloin saada lukion aikana. Ne eivät aina ole pitkäkestoisia suhteita, mutta kyllä siitä hyvä mieli tulee, kun niiden kanssa juttelee.
Lomilla on kuitenkin minuun masentava vaikutus. Jippii, maanantaina pääsee taas luennoille!
Lomilla kun en oikeastaan ole yhteydessä ulkomaailmaan. Eikä minulla niitä nettikavereitakaan niin hirveästi ole, eivätkä ne muutamat ole aina tavoitettavissa. Ainahan loman alku on mukavaa, kun ei koulu rassaa, mutta pidemmän päälle kotona loikoilu käy turhauttavaksi.
Että siinäpä taas tuli vuodateltua...

Lue lisää

on varmasti sama eli olla jonkun rakastama ja hyväksymä sellaisena kuin on.
Kiitos kun kirjoitit kokemuksistasi ja ajatuksistasi. Sain niistä paljon ymmärrystä tilanteeseemme ja toivoa tulevaisuuden suhteen.
Tästä rohkaistuneena puhuin poikani kanssa ja ihme kyllä se meni hyvin, koska minulla oli uusi, ymmärtävämpi asenne häntä kohtaan ja hän huomasi sen. En painostanut vaan ymmärsin, ja tällä kertaa sain vastakaikua! Uskomatonta! Asian ydin on mielestäni se, että ITSE hyväksyn tilanteen ja ymmärrän.
Kiitos teille kaikille, jotka olette kirjoittaneet! Olen vilpittömän hämmästynyt siitä, miten syvällisiä ajatuksia, viisaita neuvoja olen teiltä saanut. Ja toisaalta olen ihmeissäni siitä, miten paljon on yksinäisyyttä. Miten ihmeessä kaikki yksinäiset saisi yhteen?
Onneksi edes näin tietokoneen välityksellä.
Lämmin halaus kaikille!

äippäliini kirjoitti:

on varmasti sama eli olla jonkun rakastama ja hyväksymä sellaisena kuin on.
Kiitos kun kirjoitit kokemuksistasi ja ajatuksistasi. Sain niistä paljon ymmärrystä tilanteeseemme ja toivoa tulevaisuuden suhteen.
Tästä rohkaistuneena puhuin poikani kanssa ja ihme kyllä se meni hyvin, koska minulla oli uusi, ymmärtävämpi asenne häntä kohtaan ja hän huomasi sen. En painostanut vaan ymmärsin, ja tällä kertaa sain vastakaikua! Uskomatonta! Asian ydin on mielestäni se, että ITSE hyväksyn tilanteen ja ymmärrän.
Kiitos teille kaikille, jotka olette kirjoittaneet! Olen vilpittömän hämmästynyt siitä, miten syvällisiä ajatuksia, viisaita neuvoja olen teiltä saanut. Ja toisaalta olen ihmeissäni siitä, miten paljon on yksinäisyyttä. Miten ihmeessä kaikki yksinäiset saisi yhteen?
Onneksi edes näin tietokoneen välityksellä.
Lämmin halaus kaikille!

Lue lisää

Mukava kuulla, että suhde poikasi kanssa etenee!
Ja kiitos itsellesi! On oikeastaan ollut todella mukavaa kirjoitella ajatuksiaan tänne. Tämä on vasta toinen kerta, kun koskaan kerron näitä asioita missään, ja aina se helpottaa. Varsinkin kun huomaa, että on muita samassa tilanteessa. Kuten tässä on käynyt ilmi, on yksinäisyydessä hyvätkin puolensa.
On niin paljon aikaa ajatella itseänsä, ymmärtää itseään, ja saada tuotettua näitä syvällisiä ajatuksia. Oi kuinka syvälle tuohon aiheeseen voisikaan vielä pureutua, mutta ajatuksia on varsin vaikea kirjoittaa, muuten kun noin yleisellä tasolla. Muuten teksti menisi sekavaksi...
Vaikka olenkin yksinäinen, olen silti uskomattoman ylpeä siitä, että minulle, kuten todennäköisesti muillekin yksinäisille, on kehittynyt taito tutkia ja ymmärtää itseään ja muita ihmisiä syvällisellä tasolla. Meidän tulisi päästää nämä ajatuksemme maailmalle. Siitä saisi moni ajateltavaa...
Täältä tähän.

teekkari kirjoitti:

Mukava kuulla, että suhde poikasi kanssa etenee!
Ja kiitos itsellesi! On oikeastaan ollut todella mukavaa kirjoitella ajatuksiaan tänne. Tämä on vasta toinen kerta, kun koskaan kerron näitä asioita missään, ja aina se helpottaa. Varsinkin kun huomaa, että on muita samassa tilanteessa. Kuten tässä on käynyt ilmi, on yksinäisyydessä hyvätkin puolensa.
On niin paljon aikaa ajatella itseänsä, ymmärtää itseään, ja saada tuotettua näitä syvällisiä ajatuksia. Oi kuinka syvälle tuohon aiheeseen voisikaan vielä pureutua, mutta ajatuksia on varsin vaikea kirjoittaa, muuten kun noin yleisellä tasolla. Muuten teksti menisi sekavaksi...
Vaikka olenkin yksinäinen, olen silti uskomattoman ylpeä siitä, että minulle, kuten todennäköisesti muillekin yksinäisille, on kehittynyt taito tutkia ja ymmärtää itseään ja muita ihmisiä syvällisellä tasolla. Meidän tulisi päästää nämä ajatuksemme maailmalle. Siitä saisi moni ajateltavaa...
Täältä tähän.

Lue lisää

saa ymmärrystä ja toivoa tulevaisuuteen ajatuksistasi-kuten minäkin. Mielelläni jakaisin näitä ajatuksia kanssasi ja edelleen olisi paljon kysyttävää. Jos haluat/viitsit niin e-mailini on:
[email protected]