Heip kaikille! Ajattelin kertoa myös oman ongelmaisen elämäntarinani, joka on luultavasti samankaltainen kuin monilla muillakin täällä. Jo 12-vuotiaana olin välillä laihdutuskuureilla (lähinnä koska olin lukeut lehdistä että niinkin voi tehdä)..olen silti pienestä asti ollut hoikka, mutta ns.murrosiässä lihoin viitisen kiloa ja koulussa pojat viitsivät siitä lähes joka päivä huomautella ei niinkään kauniisti joka johti siihen että aloin inhoamaan vartaloani. Yläasteella olin eksyksissä monen muunkin asian suhteen, en esimerkiksi kyennyt kestäviin ihmissuhteisiin vaan kehitin itselleni koviksen roolin ja suojakilven jonka taakse piilouduin yhä useammin jopa moniksi päiviksi kun lintsasin koulusta. Vasta 15-vuotiaana paha oloni sai näkyvän muodon, kun laihdutin 14kg vajaassa puolessa vuodessa. Sitä ennen painoin 56kg ja olen 166cm pitkä. Silloin kaikki ristivät minut anorektikoksi ja sain osakseni paapomista joka tuutista. Enkä sitä pistänyt pahakseni, halusin ihmisten säälivän itseäni. Olo tuntui myös turvalliselta, kun kävin viikottain terapiassa ja terveydenhoitajalla juttelemassa. Mutta kun olin lihonut takaisin kymmenen kiloa, kaikki pitivät minua taas terveenä. Äitini ei luvannut enään maksaa terapiaa, koska se ei ollut välttämätöntä ja lakaisi asian maton alle. Kukaan ei arvannut, että heti kun aloitin syömisen aloitin sen ahmimalla. Löyin ahmimisen lohdun. Alussa en oksentanut, vaan kierre oli sellainen että vk-loput ahmin ja arkipäivät olin lähes syömättä. Ensimmäisen kerran taisin oksentaa vain kostaakseni jotain äidilleni. Nyt olen 17-vuotias ja edelleen ystävät bulimian kanssa. Tosin moni muu asia on muuttunut elämässäni. Päästyäni lukioon onnistuin saamaan uusia kavereita, ehkä jopa ystäviä?..ja jo kaksi vuotta kestäneen seurustelusuhteen mikä onkin tärkeintä elämässäni. Huom, poikaystävä on tärkein ei bulimia...ja se on jo jotain. Syömishäiriöni ei hallitse koko elämääni, vaan vain rajoittaa sitä. Haluaisin silti saada apua, sillä kun makaa yksin yöllä seurana vain oksennusta täynnä oleva roskis...en halua mitään muuta kuin kertoa tästä jollekkin. Tuntuu että anoreksiaan saa helpommin hoitoa kuin bulimiaan. Bulimiaa ei näe ulkoapäin. Ja joskus mietin millainen hoito tähän tehoaa? Syksyllä yritin puhua terkalle, joka totesi että olen vain hieman alavireinen ja että ahmimiskohtaukset ovat hyvin yleisiä ja jos oksentelu jatkuu tule kuukauden päästä uudestaan. Ottaisin mielihyvin vastaan lääkkeen, jos sellainen on..mutta epäilen saisinko sitäkään. Vuosi sitten pyysin masennuslääkettä, mutta sitä ei annettu...epäilivät väärinkäyttöä. Ja eivät olleet väärässäkään, aika useinhan hillun pillerihumalassa tai ihan tavallisessa.
Pyydän anteeksi jos tekstistä tuli liian pitkä..ja sekava! Kysyisin vielä kaikilta seurustelevilta että tietävätkö poikaystävänne ongelmistanne? Omani ei ole nähnyt kuin joskus käsissäni arpia...ja siitäkin kovasti huolestunut. Oksentaminen on vain sellainen asia mitä ei voi miehelleen kertoa. Kuka haluaisi seurustella syömishäiriöisen kanssa. Ja miten selittää kuinka voi olla välillä niin onneton että haluaa kuolla, vaikka rakkaan seurassa meinaa pakahtua onnesta...
Kiitän, jos joku jaksoi lukea loppuun:)
Pyydän anteeksi jos tekstistä tuli liian pitkä..ja sekava! Kysyisin vielä kaikilta seurustelevilta että tietävätkö poikaystävänne ongelmistanne? Omani ei ole nähnyt kuin joskus käsissäni arpia...ja siitäkin kovasti huolestunut. Oksentaminen on vain sellainen asia mitä ei voi miehelleen kertoa. Kuka haluaisi seurustella syömishäiriöisen kanssa. Ja miten selittää kuinka voi olla välillä niin onneton että haluaa kuolla, vaikka rakkaan seurassa meinaa pakahtua onnesta...
Kiitän, jos joku jaksoi lukea loppuun:)
Vastaukset 4
Vanhimmat
aivan niin!
Todellakaan ylensyömisistä ja oksenteluista _ei vain pysty_ kertomaan miehelleen. Se on kummallsita, koska se on läheisin ihminen maailmassa, ja silti, ei voisi ikinä kuvitellakaan kertovansa tästä.
Ja olen huomannut saman, että olen alaviereinen, masentunut ja onneton, enkä usenkaan välitä pätkääkään, mitä minulle voisi tapahtua, esim, jos kävelen keskellä yötä päissäni heikoilla jäillä kenenkään tietämättä...
Vaikka en varsinaisesti halua tappaa itseäni, niin silti ajattelen monesti, että olis parempi lakata olemasta.
Tästäkään ei tuo mieheni tiedä mitään. En viiltele itseäni enkä muutakaan sellaista, joten tämä ei näy mitenkään ulospäin. Tuskin kukaan edes aavistaa mitään. :(
Ja minäkin olen aloittanut laihdutuskierteen jo joskus 12 vuotiaana. Olin pienenä pullea lapsi, ja sellainen ei murrosiässä enää sopinut, vaan jouduin kiusatuksi. Yläasteella oksentelinkin sitten jo, en ahminut aina, vaan oksentelin tavallistakin ruokaa pois lihomisen pelossa. Itsekuri ei riittänyt olemaan syömättä, jos olisi, olisin luultavasti anorektikko.
Luulin jo, että olen normalisoitunut syömisen suhteen, kunnes aloin viimekeväänä laihduttaa, ja huomaan nyt painaneeni samalla "käynnistä syömishäiriö"-nappia. Edelleenkään itsekurini ei riitä pitämään näppejä erossa herkuista, ja niitäpä sitten ensin syötyäni oksentelen morkkiksessa pois...
Apua en kyllä osaa sinulle antaa, kun itsekin olen mikä olen. Mutta koitetaan, päivä kerrallaan, kyllä me vielä selvitään. Toivon että seur. kerran sinut otetaan tosissaan, kun menet apua pyytämään esim siltä terkkarilta.
niin, päivä kerrallaan se on vain elettävä ja kestettävä! Mullakin on kyllä hyviäkin kausia (usein kesällä tunnen itseni terveeksi) mutta syömishäiriö on mulle se pakokeino kun tulee ongelmia..luulen että se tulee aina oleen mulle sitä...koska en osaa mitään muuta keinoa. Mulla puuttuu kans ihan täysin itsesuojeluvaisto. Pystyisin kuvitteleen myös itseni heikoille jäille käveleskelemään...En missään nimessä halua kuolla, mutta se on vain hidasta itsensä kiduttamista. En jotenkin osaa pelätä itseni puolesta, koska en ole sen arvoinen...esim joskus yöllä kadulla toivoisin jonkun hakkaavan minut. Outoa, koska toisaalta taas sitä pitää huolta ulkonäöstään sairaalloisesti. Mutta eihän näissä ajatuksissa mitään järkeä olekkaan.
Kaikkea hyvää sulle..
Noin kolmen vuoden ajan olen ns. "laihdutellut", mutta hieman yli puoli vuotta alkoi ilmaantua bulimian oireita. Poikaystäväni sai tietää oksentelustani vahingossa ja alussa hän ei osannut suhtautua tilanteeseen. Valehtelin ennen joulua lopettaneeni oksentamisen, koska poikaystäväni oli aina niin huolissaan minusta.. En halua hänen tietävän totuutta itseni enkä hänenkään takia..
Minä kerroin kumppanilleni bulimiastani ja mielestäni se oli ehkä eniten elämääni helpttava teko. Ajattelin että tämä ihminen ei ole riittävä minulle jos hän ei voi hyväksyä minua sellaisena kuin olen. Sairaana. Sillä minulle bulimia on jokapäiväinen, todella elämääni rajoittava tekijä. Kukaan ei ole minua bulimiani takia tuominnut [vaikka kyllä aluksi, aivan kuten tekin, pelkäsin sitä kuollakseni]
Kumppanini on ollut paras ja uskollisin tukijani ja terapeuttini. Uskallan kertoa hänelle tasan tarkkaan paljonko olen syönyt, miten oksentanut ja miltä minusta tuntui. Tai voin sanoa, etten jaksa tänään lähteä mihinkään, sillä olen oksentanut itseni niin huonoon kuntoon.
Kauneinta on kuulla kumppanin sanovan: "Haluaisin päästää sut joskus pois ruumiistasi ja mielesi ahdistavista kahleistaja mennäkseni itse tilalle. Yritän aina parhaani mukaan saada sut unohtamaan sairautesi seurassani."