lasten oireilusta

kv1

tuonne alas on hukkumassa mielenkiintoinen keskustelu, joten nostin siitä osion tähän:

kummilapsi oli oikein yökylässä (3v) ja käyttäytyi oikein hyvin uhmaiästään ja huolestaan piittaamati (äiti pikkuisen kanssa sairaalassa). ihailtiin lasta ja kehuttiin kotiin viedessäkin kuinka ihmeen hienosti ja ymmärtäväisesti lapsi suhtautui tilanteeseen. jess!!!

paitsi että, kotiuduttuaan oli helvetti irti. äitinsä soitti että nyt ei mikään kelpaa. ruuat lentää lattialle, pikkuista tönitään, heitellään leluilla päähän. koiraa kiusataan ja muksu könyää housunpuntissa kiinni.

nyt sitten tämä ilkeilijöiden kuoro laittaa: niin, mitä muuta odottaa, kun olet tollanen lapsenryöstäjä hirviö, kiusasit kuitenkin lasta ja pelottelit ja uhkailit. tästä sen ainakin näkee...

minusta tämä vain selkeyttää mitä lapselle tapahtuu, kun hän syystä tai toisesta joutuu tahtomattaan pois kotoa. on sitten oma tai sijoitettu tai sukulailapsi, niin siellä kylässä jaksetaan käyttäytyä. olla talon tavalla ja miellyttää.
kotona sitten laukeaa niin stressi kuin kuin muutkin pidäkkeet.

Lapset kuitenkin käytännössä joutuvat tapaamaan biovanhempaa ilman että tapaaminen tapahtuisi lapsen pyynnöstä.kuinka moni sijaisvanhemmista todella on kuullut lapsen kysyvän, saanko mennä kotilomalle? koska äiti tulee? milloin tavataan isää?

meillä on viidessä vuodessa kuultu nuo kysymykset noin kymmenen kertaa. lapsien kyselyjen mukaan tapaamisia olisi alle kaksikertaa vuodessa. (no tietysti, tiheämmät tapaamiset ovat tehneet sen, ettei tarvitse pyytää). ja kuten joskus olen ehkä kirjoittanutkin, meillä tapaamiset eivät ole kaaosta aiheuttavia. ennakkopelkoa ja jännitystä kyllä esiintyy ja jälkijuttelu tapaamisten kulusta ja keskusteluista on toki aina käytävä.

tuolla alemmassa keskustelussa joku pohti sitä mistä lapsen oireilu kumpuaa. minusta sijoitettu lapsi panostaa varsinkin kotilomiin paljon. hän on täynnä odotusta siitä, että äidillä on ruoka valmiina, pullataikina leivottavaksi, luvatut tervetulolelut pöydällä paketissa, huvipaikkojen sisäänpääsuliput kukkarossa. kaikki lupaukset toteutuvat, on joulu ja juhannus ja syntymäpäivä kaikki kerralla. ja sitten on todellisuus.

joskus kaikki on ihan kivasti, ennakkolupauksia ei edes ollut ja oltiin vain mukavasti ihan kotosalla. kahden ja viihdyttiin. mutta näistä vierailuista ei tulekaan valittelun aiheita.

joskus taas homma kaatuu jo biokotiovella. tupa on täynnä möykkäävää kaveriporukkaa: tultiin moikkaan sua lapsi! ruokaa ei ole, tai se on kuivahtanut einespitza. lupaukset on unohdettu: äidillä ei just ollut rahaa, katsotaan sitten ensikerralla kulta. äidistä kaikki on OK, tämä on normaalia kotielämää, mutta lapsen sisällä on pettymys isoilla kirjaimilla, eikä sitä edes oikein uskalla kertoa kenellekään. ettei äiti pety, ettei sijaisäiti pety ja suutu äidille, ettei kaverit saa kuulla, ettei...

mitä muuta te tekisitte pettymyksellenne? kuin riehuisitte? tai tuhrisitte? kun on liian isot asiat pienen käsiteltäviksi.

meillä lapselle juttelu on ollut avainasia. juttelu etukäteen. mitä voi odottaa, mitä pitää epäillä (luitte oikein: minä kehoitan epäilemään katteettomilta kuulostavia lupauksia), mitä tehdä jos homma karkaa överiksi. ja sama uudestaan kotiudutta: menikö kaikki hyvin? mikä oli kivaa? harmittaako joku juttu? miltä nyt tuntuu? huolestuttaako kuinka äiti pärjää? lasten kasvaessa toimii yhä paremmin.

8

875

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • tjoo

      meil sama juttu, kolmivuotias nassikka on tarhassa ja kylässä niin mukava ja kiltti että hyvä että anatavat pois kun menee hakemaan mutta kotiin kun pääsee niin tosiaan helvetti on irti. en tiedä kauanko sitä vielä kestää ja kauanko ite jaksaa. on kuulemma niin tasapainoinen lapsi että ihan piti se tulla kertomaan, olisi vaan myös kotona sitä niin kiva.

      • kv1

        aikoinaan pikkulikkana biotytär sanoi vastaavassa tapauksessa: missäs sitä riitelis ellei kotona. nyt murkkuna huutaa: sä oot äiti sun tulee kestää ja kuunnella.

        ja kyliiä on kadehdittava kullanmuru.

        eli sitä kestää ja kestää ja itsekin on vain kestettävä ja jaksettava


      • Luna

        eikös tällainen käytös ole ihan tavallista niin omien kuin sijoitettujenkin piirissä. Sijoitetujen kohdalla oirehdinta on HIUKKASEN rajumpaa, en sanoisi sitä normaaliksi. Kyllähän se omakin kokeilee, mutta ei siitä sentään helvetti ole valloillaan. Tarkoitan tällä sitä, että oma lapsi saattaa kyläreissun jälkeen kiukutella riisumisesta/pukemisesta, murjottaa huuli mutrulla tai polkea vähän jalkaa. Sijoitetun kanssa on helposti edessä kiinnipidettävä raivari, missä hiki ja sylki lentää, lapsi puree, raapii ja lyö ja irtipäästessään satuttaa itseään, heittelee ja rikkoo tavaroita ymym. Meilläkin näitä raivareita oli parhaimmillaan tuntikausia JOKA PÄIVÄ!


    • Jentte

      Meillä myös asiat puhutaan halki lasten kanssa. Äiti ei välttämättä tule yhteistapaamiseen, vaikka niin lupaisi edellisenä iltana.
      Meillä ei ole jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin tuoda lapset aina alas omista kuvitelmistaan ja toiveistaan. Sanomme yleensä niin, että äidin tapaamista ei kannata odottaa, kun todennäköistä on ettei niin tapahdu, näette kyllä muita sukulaisia tänään.

      Puhelimessa äiti lupaa monenlaisia asioita ennen tapaamista, pääasiassa tavaroita, uusia nukkeja, barbeja, tarroja, karkkia ja kaikkea kivaa. Äidillä on aina kova ikävä lapsiaan pari päivää ennen tapaamista, mutta kun aika koittaa niin äitiä ei näy missään.

      Aluksi lapsilla oli vaikeaa ymmärtää miksi äiti tekee juuri heille niin. Epäonnistuneiden tapaamisten jälkeen tavarat lentelivät, lapset haastoivat keskenään riitaa, löivät niin nyrkein,kuin sanallisestikin toisiaan. Vanhempi syytti nuorempaa sisarustaan siitä, että ei nähnyt äitiään, äiti kun tykkää vain hänestä.
      Vanhempi lapsista sanookin jo nyt ettei edes odota näkevänsä äitiä, kun se ei tule kuitenkaan, vaikka on luvannut.

      On otettava huomioon, että kaikki lapset eivät kykene sanallisesti tuomaan ajatuksiaan julki, mutta minun mielestä hyvinkin pieni lapsi kykenee keskustelemaan asioista mikäli vanhempi antaa siihen mahdollisuuden. Tärkeintä on kuuntelu ja läsnäolo. Meillä oireilu on vähentynyt tämän myötä.

    • sijaisisä

      Meillä sijaispoika törkeästi pahoinpideltiin pienenä (nyt 7v) eikä koskaan voi palata biokotiin ja hän pelkää aina äitinsä tapaamista. Tapaaminen valvotusti, mutta lapsi kotiin tullessa aina oksentaa ja voi pahoin järkytyksestään. Olen usein sanonut eikö tapaamisia voi rajoittaa, mutta sossu ei uskalla lähteä siihen prosessiin. Tämä on aivan järjetöntä. Mitä helvetin hyötyä näistä on - ei muuta kuin äidin katumusta tukemaan käytetään lasta, sekö lapsen edun mukaista. Kyllä lastensuojelulaki on enemmän vanhempiensuojelulaki.

      • jumaliste

        Poikaparka. Halikaa ja rutistakaa häntä minunkin puolesta. Kyllä tällä tädillä kyyneleet tuli silmiin nyt. :o(


    • Ent.sioit.myös

      Omasta mielestäni (ja ihan omakohtaisesta kokemuksestakin) lasta pitää varovaisesti valmistaa siihen mitä omilta vanhemmiltaan voi ja mitä ei voi odottaa. Siis sitä epäilemistä.

      Ainakin minun omat vanhemmat lupasivat kuuta ja maata ja kaikkea siltä väliltä. Enemmän isä, kuin äiti, mutta kuitenkin. Maalailtiin niitä kauniita kuvia ja katteettomia lupauksia ja kun ne eivät täyttyneet kun niitä odotettiin, niin se pudotus oli aika murskaava. Jossain jos iitä kirjoitinkin, miten hirveää se oli, kun odotti ja pettyi.

      Oma sossuni oli se joka minulle toitotteli varovaisesti ensiksi sitä, etten voi enkä saa luottaa vanhempiini ja uskoa kaikkea mitä puhuvat. Sitten, kun jo itsekkin aloin tajuamaan asiaa ja prosessoimaan sitä, niin sitten siitä puhuttiin jo ihan oikeilla nimillä. Toisaaltaan itse prosessoin aikalailla yksin sitä, mitä on alkoholismi ja olin 9. luokalla, kun sen asian jo aika hyvin sisäistin. 17-vuotias olin, kun tajusin sen täydellisesti, että en tule koskaan olemaan oikeasti ykkönen vanhemmilleni vaan tulen "hyvänä" kakkosena sen alkoholin jälkeen.

      Mutta, kun sitä ei tajua ja lapsi haluaakin niin epätoivoisesti sitä biovanhemman rakkautta, että se ostetaan periaatteessa hinnalla millä hyvänsä. Niinkuin vanhin pikkuveljeni, joka luuli, että isän rakkauden ja kunnioituksen saa, kun ryyppää ja vetää huumeita hänen kanssaan. Se arvostus oli niin korkealla ja rakkauden kaipuu niin syvällä, sekä usko, että siinä oli käydä hassusti. Valehtelematta meidän isä ajoi veljeni itsemurhan partaalle, useimmin kuin kerran. Ja siinä oli niin sossut kuin muutkin aika voimattomia, kun se usko oli niin vahva. Ja tottakai se oli. Muistini mukaan kukaan ei varsinaisesti koskaan puhunnut veljelleni siitä millaisia ne meidän vanhemmat oikeasti on ja mitä niiltä voi odottaa. Ja sitten kun se tajuttiin niin oltiin jo todella syvällä suossa. Tällä hetkellä veljelläni ja isälläni on todella huonot välit. Veli on yli parikymppinen ja aika katkera kaikesta tapahtuneesta. En voi moittia häntä, mutta tavallaan on surullista, että hän kanavoi energiaansa niin vahvaan vihaan ja katkeruuteen. Koska tavallaan hän ei ole hyväksynyt sitä mitä tapahtui. Tällä en tarkoita sitä, että tapahtuneet pitäisi hyväksyä ja huono käytös vaan sitä, että elämä meni niin ja nyt ollaan tässä, mennään eteenpäin ja ylöspäin.

      Sitten on keskimmäinen veljeni, jolle minä taas, kun kuopus oli ja meitä montavuotta nuorempi niin aloitin toitottamisen, kun itse tajusin, että millään tavalla hän ei voi eikä saa luottaa siihen, että meidän vanhemmat ovat tukena tahi turvana tai osaisivat edes ajatella parasta. Se kun ei voi olla sitä, että kuskataan kovimpia huumeita nenän alle ja rohkaistaan käyttämään niitä. Tai ajamaan kännissä autoa (jota on molemmat vanhempani em. laittaneet vanehmman veljeni tekemään, alaikäisenä ja humalatilassa, välittämättä vähääkään muusta kuin, että lisää viinaa saadaan) ja näihin asioihin veljeni on suostunut siksi, että hän on tavallaan silloin saanut vanhempien hyväksynnän ja huomion, koska on luullut, että tarvitsee sitä (ja tottakai tarvitsee, mutta ei niin) tai että se olisi hyväksi.

      Keskimmäinen oli kolmen, kun huostaanotettiin. Vanhin oli 8-vuotias ja minä kymmenen.

      Ja missäs muualla lapsi oireilisi, raivoaisi, meuhkaisi kuin siellä missä se on turvallista ja missä siihen vastataan?

      Voin laskea sormillani ne kerrat, kun olen vanhemmilleni räjähtänyt 7-vuotiaasta lähtien. Ihan vain siksi, että silloin jo tajusin, ettei siitä ole minkään taivaan hyötyä. Voin itkeä, parrkua ja osoittaa paha mieltäni, mutta se ei paina mitään puntarissa, kun vastapuolena on se kaljapullo.

      Toisaaltaan, aluksi, kun aloin puhumaan keskimmäiselle veljelleni, että ei pidä luottaa siihen mitä äiti tai siä lupaa, niin vastaan sain kiukkua, ihan vaan siksi, että ei suostunut hyväksymään sitä, että se rakkaus ja vanhempana olo heillä on kuplaa vaan. Ja siihen meni aika monta vuotta, että hyväksyi sen.

      Taisi kadota taas pointti matkan varrelta, joten anteeksi siitä ja että tuli näin pitkä kirjoitus, mutta halusin vaan sanoa sen, että olet kyllä ihan oikeilla jäljillä, sillä oikeasti, ne katteettomat lupaukset ja odotukset joissa joutuu pettymään ovat silkkaa tuskaa. Tahdot uskoa, että olet maailman rakkain vanhemmillesi ja ihan niinkuin muutkin lapset ja sitten kerta toisensa jälkeen saat huomata, että se on vain toiveajattelua ja kuvitelmat "Normaalista elämästä, normaalina lapsena" ovat vain kuvitelmaa ja haavetta, joka ei koskaan toteudu.

      Ja jos täällä on alkoholistivanhempien lasten sioitusvanhempia, niin ne kerrat kun vanhemmat menevät jälleen kerran hoitoon ja saavat lapsessa aikaan sen toivon, että tällä kertaa onnistuu, kyllä ne onnistuu, nehän rakastaa ja ja haluaa minut kotiin. Ja kun jälleen kerran hoito menee metsään ja viina vie voiton, niin on hirveää rysähtää maanpinnalle. Kannatta, jos mahdollista, puhua lapsen kanssa siitä, että vaikka vanhemmat nyt yrittävät ja on ihan hyvä, että niin tekevät, niin välttämättä siinä ei onnistutakkaan, että se on vaikeaa, joskus jopa mahdotonta. Se ei voi satuttaa lasta yhtään niin paljon, kuin ne kauniit kuvitelmat, joita jo uskoo melkein totena ja sitten se romahdus, kun hoito ei onnistukkaan.

      Tsemppiä!

      • olen kanssasi siinä,että lapsi "raivoaa"siellä missä on turvallista.Meillä on sijoituksessa nuoria,kouluikäisiä ja leikki-ikäisiä ja suoraan sanoen olen onnellinen kun he "kyläilyjen" jälkeen äkkäilevät kunnolla.Se tuntuu,että he tosiaan luottavat meihin ja ehkä olivat ikävöineet edes hiukan luoksemme;kiva on kyläillä ja kotiin palata.Niin,ja samalla lailla ne äkkäilevät "biotkin".Voimia!!!!


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Kaksi vuotta

      Sitten mä ihastuin suhun päätä pahkaa, kun meillä klikkasi heti ekasta päivästä lähtien. Et varmasti tunne samoin ja tek
      Ikävä
      22
      6606
    2. Alahan tulla paikkaamaan tekojas

      Ja lopeta se piilossa oleminen. Olet vastuussa mun haavoista. Vien asian eteenpäin jos ei ala kuulumaan.
      Suhteet
      27
      4110
    3. Ei tunnu, että välität yhtään

      Tuntuu, että et edes muista minua koko ihmistä. 😢
      Ikävä
      31
      2982
    4. Onko kenellekään muulle käynyt niin

      Että menetti tilaisuutensa? Kaivattu oli kuin tarjottimella, osoitti kiinnostusta vahvasti, silmät ja olemus täynnä rakk
      Ikävä
      171
      2973
    5. Ketä tietää

      Missä ammuttiin pyssyllä.
      Kotka
      10
      1848
    6. Onko hän elämäsi rakkaus?

      Itse olen sitä mieltä että kyllä se näin taitaa nyt olla
      Ikävä
      82
      1744
    7. Tietääkö kaivattusi että

      olet häneen ihastunut? 🤠
      Ikävä
      150
      1614
    8. Tekisin mitä vaan että

      Pääsisin eroon susta.
      Ikävä
      147
      1612
    9. Näytitpä taas niin hyvältä!

      Nautit tilanteesta täysin rinnoin. Sinä olet kuin
      Tunteet
      12
      1478
    10. Veikeä Satu

      Tuu jutteleen, kaipaan sua. Oot kuuma nainen.
      Ikävä
      22
      1440
    Aihe