lasten oireilusta

meil sama juttu, kolmivuotias nassikka on tarhassa ja kylässä niin mukava ja kiltti että hyvä että anatavat pois kun menee hakemaan mutta kotiin kun pääsee niin tosiaan helvetti on irti. en tiedä kauanko sitä vielä kestää ja kauanko ite jaksaa. on kuulemma niin tasapainoinen lapsi että ihan piti se tulla kertomaan, olisi vaan myös kotona sitä niin kiva.

Meillä myös asiat puhutaan halki lasten kanssa. Äiti ei välttämättä tule yhteistapaamiseen, vaikka niin lupaisi edellisenä iltana.
Meillä ei ole jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin tuoda lapset aina alas omista kuvitelmistaan ja toiveistaan. Sanomme yleensä niin, että äidin tapaamista ei kannata odottaa, kun todennäköistä on ettei niin tapahdu, näette kyllä muita sukulaisia tänään.

Puhelimessa äiti lupaa monenlaisia asioita ennen tapaamista, pääasiassa tavaroita, uusia nukkeja, barbeja, tarroja, karkkia ja kaikkea kivaa. Äidillä on aina kova ikävä lapsiaan pari päivää ennen tapaamista, mutta kun aika koittaa niin äitiä ei näy missään.

Aluksi lapsilla oli vaikeaa ymmärtää miksi äiti tekee juuri heille niin. Epäonnistuneiden tapaamisten jälkeen tavarat lentelivät, lapset haastoivat keskenään riitaa, löivät niin nyrkein,kuin sanallisestikin toisiaan. Vanhempi syytti nuorempaa sisarustaan siitä, että ei nähnyt äitiään, äiti kun tykkää vain hänestä.
Vanhempi lapsista sanookin jo nyt ettei edes odota näkevänsä äitiä, kun se ei tule kuitenkaan, vaikka on luvannut.

On otettava huomioon, että kaikki lapset eivät kykene sanallisesti tuomaan ajatuksiaan julki, mutta minun mielestä hyvinkin pieni lapsi kykenee keskustelemaan asioista mikäli vanhempi antaa siihen mahdollisuuden. Tärkeintä on kuuntelu ja läsnäolo. Meillä oireilu on vähentynyt tämän myötä.

Meillä sijaispoika törkeästi pahoinpideltiin pienenä (nyt 7v) eikä koskaan voi palata biokotiin ja hän pelkää aina äitinsä tapaamista. Tapaaminen valvotusti, mutta lapsi kotiin tullessa aina oksentaa ja voi pahoin järkytyksestään. Olen usein sanonut eikö tapaamisia voi rajoittaa, mutta sossu ei uskalla lähteä siihen prosessiin. Tämä on aivan järjetöntä. Mitä helvetin hyötyä näistä on - ei muuta kuin äidin katumusta tukemaan käytetään lasta, sekö lapsen edun mukaista. Kyllä lastensuojelulaki on enemmän vanhempiensuojelulaki.

Omasta mielestäni (ja ihan omakohtaisesta kokemuksestakin) lasta pitää varovaisesti valmistaa siihen mitä omilta vanhemmiltaan voi ja mitä ei voi odottaa. Siis sitä epäilemistä.

Ainakin minun omat vanhemmat lupasivat kuuta ja maata ja kaikkea siltä väliltä. Enemmän isä, kuin äiti, mutta kuitenkin. Maalailtiin niitä kauniita kuvia ja katteettomia lupauksia ja kun ne eivät täyttyneet kun niitä odotettiin, niin se pudotus oli aika murskaava. Jossain jos iitä kirjoitinkin, miten hirveää se oli, kun odotti ja pettyi.

Oma sossuni oli se joka minulle toitotteli varovaisesti ensiksi sitä, etten voi enkä saa luottaa vanhempiini ja uskoa kaikkea mitä puhuvat. Sitten, kun jo itsekkin aloin tajuamaan asiaa ja prosessoimaan sitä, niin sitten siitä puhuttiin jo ihan oikeilla nimillä. Toisaaltaan itse prosessoin aikalailla yksin sitä, mitä on alkoholismi ja olin 9. luokalla, kun sen asian jo aika hyvin sisäistin. 17-vuotias olin, kun tajusin sen täydellisesti, että en tule koskaan olemaan oikeasti ykkönen vanhemmilleni vaan tulen "hyvänä" kakkosena sen alkoholin jälkeen.

Mutta, kun sitä ei tajua ja lapsi haluaakin niin epätoivoisesti sitä biovanhemman rakkautta, että se ostetaan periaatteessa hinnalla millä hyvänsä. Niinkuin vanhin pikkuveljeni, joka luuli, että isän rakkauden ja kunnioituksen saa, kun ryyppää ja vetää huumeita hänen kanssaan. Se arvostus oli niin korkealla ja rakkauden kaipuu niin syvällä, sekä usko, että siinä oli käydä hassusti. Valehtelematta meidän isä ajoi veljeni itsemurhan partaalle, useimmin kuin kerran. Ja siinä oli niin sossut kuin muutkin aika voimattomia, kun se usko oli niin vahva. Ja tottakai se oli. Muistini mukaan kukaan ei varsinaisesti koskaan puhunnut veljelleni siitä millaisia ne meidän vanhemmat oikeasti on ja mitä niiltä voi odottaa. Ja sitten kun se tajuttiin niin oltiin jo todella syvällä suossa. Tällä hetkellä veljelläni ja isälläni on todella huonot välit. Veli on yli parikymppinen ja aika katkera kaikesta tapahtuneesta. En voi moittia häntä, mutta tavallaan on surullista, että hän kanavoi energiaansa niin vahvaan vihaan ja katkeruuteen. Koska tavallaan hän ei ole hyväksynyt sitä mitä tapahtui. Tällä en tarkoita sitä, että tapahtuneet pitäisi hyväksyä ja huono käytös vaan sitä, että elämä meni niin ja nyt ollaan tässä, mennään eteenpäin ja ylöspäin.

Sitten on keskimmäinen veljeni, jolle minä taas, kun kuopus oli ja meitä montavuotta nuorempi niin aloitin toitottamisen, kun itse tajusin, että millään tavalla hän ei voi eikä saa luottaa siihen, että meidän vanhemmat ovat tukena tahi turvana tai osaisivat edes ajatella parasta. Se kun ei voi olla sitä, että kuskataan kovimpia huumeita nenän alle ja rohkaistaan käyttämään niitä. Tai ajamaan kännissä autoa (jota on molemmat vanhempani em. laittaneet vanehmman veljeni tekemään, alaikäisenä ja humalatilassa, välittämättä vähääkään muusta kuin, että lisää viinaa saadaan) ja näihin asioihin veljeni on suostunut siksi, että hän on tavallaan silloin saanut vanhempien hyväksynnän ja huomion, koska on luullut, että tarvitsee sitä (ja tottakai tarvitsee, mutta ei niin) tai että se olisi hyväksi.

Keskimmäinen oli kolmen, kun huostaanotettiin. Vanhin oli 8-vuotias ja minä kymmenen.

Ja missäs muualla lapsi oireilisi, raivoaisi, meuhkaisi kuin siellä missä se on turvallista ja missä siihen vastataan?

Voin laskea sormillani ne kerrat, kun olen vanhemmilleni räjähtänyt 7-vuotiaasta lähtien. Ihan vain siksi, että silloin jo tajusin, ettei siitä ole minkään taivaan hyötyä. Voin itkeä, parrkua ja osoittaa paha mieltäni, mutta se ei paina mitään puntarissa, kun vastapuolena on se kaljapullo.

Toisaaltaan, aluksi, kun aloin puhumaan keskimmäiselle veljelleni, että ei pidä luottaa siihen mitä äiti tai siä lupaa, niin vastaan sain kiukkua, ihan vaan siksi, että ei suostunut hyväksymään sitä, että se rakkaus ja vanhempana olo heillä on kuplaa vaan. Ja siihen meni aika monta vuotta, että hyväksyi sen.

Taisi kadota taas pointti matkan varrelta, joten anteeksi siitä ja että tuli näin pitkä kirjoitus, mutta halusin vaan sanoa sen, että olet kyllä ihan oikeilla jäljillä, sillä oikeasti, ne katteettomat lupaukset ja odotukset joissa joutuu pettymään ovat silkkaa tuskaa. Tahdot uskoa, että olet maailman rakkain vanhemmillesi ja ihan niinkuin muutkin lapset ja sitten kerta toisensa jälkeen saat huomata, että se on vain toiveajattelua ja kuvitelmat "Normaalista elämästä, normaalina lapsena" ovat vain kuvitelmaa ja haavetta, joka ei koskaan toteudu.

Ja jos täällä on alkoholistivanhempien lasten sioitusvanhempia, niin ne kerrat kun vanhemmat menevät jälleen kerran hoitoon ja saavat lapsessa aikaan sen toivon, että tällä kertaa onnistuu, kyllä ne onnistuu, nehän rakastaa ja ja haluaa minut kotiin. Ja kun jälleen kerran hoito menee metsään ja viina vie voiton, niin on hirveää rysähtää maanpinnalle. Kannatta, jos mahdollista, puhua lapsen kanssa siitä, että vaikka vanhemmat nyt yrittävät ja on ihan hyvä, että niin tekevät, niin välttämättä siinä ei onnistutakkaan, että se on vaikeaa, joskus jopa mahdotonta. Se ei voi satuttaa lasta yhtään niin paljon, kuin ne kauniit kuvitelmat, joita jo uskoo melkein totena ja sitten se romahdus, kun hoito ei onnistukkaan.

Tsemppiä!