Olen nuori nainen ja minulla on nyt ollut erilaisia outoja oireita jotka tulevat aina yleensä silloin kun stressaan. Eli hikoilen kuin pieni sika tilanteesta riippuen, sydämeni syke on joskus korkea minkä saan yleensä laskettua hengittelemällä syvään ja rauhoittamalla itseäni, joskus koko ajan menee kylmiäväreitä ja olo on epätodellinen. En saa nukuttua joskus ollenkaan ja toisinaan herään siihen, että haukon henkeä ja sydän hakkaa rinnassa tuhatta ja sataa.
Yleensä sydämeni syke nousee sellaisissa tilanteissa, kun ympärillä on tosi paljon hälinää ja tuntuu ettei ole omaa tilaa ja rauhaa. Esim. juhlapyhät jolloin koti on täynnä ihmisiä tuntuvat ihan kamalalle.
Oireita ei ole tai en ainakaan tiedosta niitä silloin kun olen poissa tutusta ympäristöstä. Ja heti, kun palaan kotiin niin jo parin päivän sisällä huomaan joitakin oireita. Kotona on stressaava ilmapiiri ja minulla ei ole oikeastaan ketään jolle puhua. Ja sen vuoksi olenkin tottunut pärjäämään yksin.
Kun kävin lääkärissä ja kerroin oireista niin lääkäri sanoi ettei voi olla paniikkihäiriö, koska minun pitäisi olla ahdistunut ja koska hän tuntee perheeni ja minut niin hänen mielestään en voi mitenkään kärsiä paniikkihäiriöstä. Asun siis pienellä paikkakunnalla ja minulla ei ole mahdollisuutta mennä kauemmaksi lääkäriin.
Muistelin että jo pienenä minulla oli pakko-oireita, hengitys- ja nielemisvaikeuksia joista en kertonut kenellekään.
Mutta onko kenelläkään muulla tällaisia oireita ja onko neuvoja miten voisin helpottaa oloani aina silloin, kun paniikki iskee?
Yleensä sydämeni syke nousee sellaisissa tilanteissa, kun ympärillä on tosi paljon hälinää ja tuntuu ettei ole omaa tilaa ja rauhaa. Esim. juhlapyhät jolloin koti on täynnä ihmisiä tuntuvat ihan kamalalle.
Oireita ei ole tai en ainakaan tiedosta niitä silloin kun olen poissa tutusta ympäristöstä. Ja heti, kun palaan kotiin niin jo parin päivän sisällä huomaan joitakin oireita. Kotona on stressaava ilmapiiri ja minulla ei ole oikeastaan ketään jolle puhua. Ja sen vuoksi olenkin tottunut pärjäämään yksin.
Kun kävin lääkärissä ja kerroin oireista niin lääkäri sanoi ettei voi olla paniikkihäiriö, koska minun pitäisi olla ahdistunut ja koska hän tuntee perheeni ja minut niin hänen mielestään en voi mitenkään kärsiä paniikkihäiriöstä. Asun siis pienellä paikkakunnalla ja minulla ei ole mahdollisuutta mennä kauemmaksi lääkäriin.
Muistelin että jo pienenä minulla oli pakko-oireita, hengitys- ja nielemisvaikeuksia joista en kertonut kenellekään.
Mutta onko kenelläkään muulla tällaisia oireita ja onko neuvoja miten voisin helpottaa oloani aina silloin, kun paniikki iskee?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ei kannata hankkia itselleen mitään diagnoosia, vaan pyrkiä pois kaikenlaisesta itsensä rajoittamisesta. Ehkä sun oireilu johtuu vaan siitä, että sä olet tullut tietoiseksi omasta kehostasi ja sen tuntemuksista, stressikokemuksista, jotka saavat alkunsa aina samanlaisissa tilanteissa.
Omat ajatukset voi aina kääntää itseä rauhoittaviksi silloin, kun ympäristö tuntuu stressaavalta. Rauhoittele itseäsi ajattelemalla esim. että mä olen ihan turvassa, ei mulla ole mitään hätää, hengittelen tässä ihan rauhallisesti nyt vaan, jne. Tai jos on mahdollista poistua tilanteesta, joka jostakin syystä stressaa, se kannattaa tehdä.
En oikein ymmärrä miksi et voisi ilmaista itseäsi kotona perheenjäsenillesi. Siellähän sinut nimenomaan tunnetaan, etkä joudu selittämään itseäsi tuntemattomille. Jokaisella on oikeus ilmaista mielipiteensä ja tunteensa - varsinkin osana porukkaa. Muiden toiveet osataan ottaa huomioon vasta sitten, kun ne on kaikkien tiedossa. Jos koet perheessäsi olevan kovasti komentelua, voit huomauttaa siitä, että voiskos ton ilmaista jotenkin positiivisemmin eikä aina vaan käskeä, tai jos jotkut huutavat kaiken aikaa, siitäkin on lupa huomauttaa, että pitäkää pienempää meteliä, jne.
Mielipiteen ilmaisu on ihan luonnollinen kommunikointitapa perheessä, joka muodostuu erilaisista persoonista.
No siinä se ongelma varmaan onkin, koska en osaa oikein kunnolla ilmaista tunteitani perheelleni. Olen aika herkkä ja ujo tietynlaisissa tilanteissa. Ja asiaa ei auta se, että muut perheenjäseneni ovat hyvin voimakastahtoisia persoonia ja periaatteessa jyräävät aina minun mielipiteeni, jos sen saan sanottua ääneen.
Siksi stressaan pienistäkin asioista ja ihan normaalitkin jutut joista pitäisi puhua muille saa ahdistuksen nousemaan kurkkuun.
Ennen asiat olivat hieman paremmin, kun minulla oli ystäviä joille pystyin puhumaan, mutta tällä hetkellä minulla ei ketään jonka kanssa keskustella.
Mutta enköhän jotenkin pärjää, yritän ajatella positiivisesti ja jatkan vain eteenpäin.