Mä en enää tiedä...

Moi olen 14-vuotias ja kärsin masennuksesta. Ei ole lääkärillään todettu, mutta kyllä minä ainakin itse huomasin että kaikki ei ole kunnossa. Se alkoi vuosi sitten, kun elämästäni alkoivat kadota värit. Kaikki vanhat ystäväni yläasteella halusivat olla omissa porukoissaan, enkä sopinut niihin mihinkään. Katselin eri porukoita ja huomasin kuinka he täydensivät toisiaan, mutta minä oli ylijäämä kappale. Muutenkin lapsuudessa olen kokenut perheväkivaltaa, kunnes vanhemmat erosivat ja kiusaamista 8v. Tunsin itseni tyhjäksi ja tyhmäksi, kaikki masennustestit sanoivat minun olevan masentunut. En halunnut puhua kenellekkään, mitä he ymmärtäisivät? Halusin kadota, aloin viiltelemään. Vaihdoin liikkatunnilla vaatteitani aina vessassa, jottei kukaan näkisi haavoja. Kaikkea ajanjaksoja en muista, vihasin vain itseäni niin paljon. Laihdutin yhdessä vaiheessa 5kg, vaikka olin jo 5kg alipainoinen. Lopulta romahdus tapahtui ja itkin yhtenä yönä niin paljon, että aamulla silmäni olivat turvonneet. Kukaan ei tiennyt minuun sattuvan, koska laitoin aina tekohymyn päälle. (Mitä olen tottunut koko elämäni tekemään, en paljasta tunteitani. Harva on nähnyt minun itkevän.) Kohtelin ystäviäni huonosti. Sitten älysin että en voi jatkaa näin, heitän hukkaan koko elämäni jos poden vuosia sairautta jossain laitoksessa. Aloin parantua. Päivä, päivältä. Paino nousi. Aloin hymyilemään, oikeasti. Sitten ymmärsin peittäväni sairauden, sillä etten myöntänyt sitä itselleni. Aloin taas masentumaan. Koen numerot alenivat, ja huomasin että minulla ei ole yhtään tosi ystävää. Nyt minä olen tässä ja kirjoitan teille tarinaani, jota harvoja varmaan kiinnostaa. Melkein viiltelin jo taas yhtenä päivänä, mutta maltoin mieleni vielä vähän. Pidän siitä että vihaan itseäni, koska en ansaitse rakkautta. Olen vain joku jonka päältä ihmiset tallovat ja lopulta tukehduttavat. En jaksa enää tätä, haluan vain nukkua. Tänäänkin lintsasin koulusta koska vihaan luokkaani. EN KUULU MIHINKÄÄN!! Mulla ei ole enää kyyneliä mitä itkeä.