Joku fiksu on joskus sanonut, että ilmaise tunteesi ja kerro mielipahastasi. Miten ihmeessä niin voi tehdä niin, että ei joutuisi väärinymmärretyksi? Aina, jos minä sanon jonkun asian olevan huonosti tai tuntevani surua tai suurta tuskaa saan kokea, että tämä lause "ilmaise tunteesi" on väärä. Minä en saa ilmaista tunteitani. Ehkä siksi ajanmyötä olen sortunut itsetuhoisuuteen, joka on osa elämääni nykyäänkin. Ajaako se ihmisen vahingoittamaan itseään, kun tunteitaan ei osaa eikä pysty ilmaisemaan?
Haluaisin niin kovasti vain kuolla. Vain nukahtaa pois tai kävellä kiskoille ja ajatella, että tämä on se viimeinen tunti tai hetki, kun enää kärsin täällä. Sekin tuntuu väärältä. Kaikki mitä teen tuntuu väärältä. En tiedä miten parantaa oloani. Haluaisin viiltää käteni ja katsoa kuinka saastunut ja paha veri mikä minussa kulkee valuisi pois minusta. Valuisi niin kauan, että se saastunut paha veri loppuisi ja myös saastunut minä lakkaisin olemasta.
Miten pääsee jatkuvasta tyhjyydestä ja tuskasta pois? Lietson itseäni vain enemmän täyteen tuskaani niin, että lopulta maailmassa ei ole, kuin minä ja tuskani. Minä ja salatut kyyneleeni, jotkat vierivät pitkin poskiani silti auttamatta minua mitenkään. Tuntuu, että voisin itkeä vuorokausia ilman, että oloni paranisi lainkaan. Itkeminen on reaktio, mutta itkeminen ei reaktiona aiheuta minussa mitään helpotusta niin, kuin sen pitäisi tehdä.
On väärin ajatella, että itsemurha tai itsensävahingoittaminen auttaisi mitään tai olisi ratkaisu. Siltä se vain tuntuu. Se on, kuin voima joka ajaa sinua siihen, että tekisit jotain. Tee edes jotain, että olosi helpottuisi, että et ole vain sinä ja oma turha itsesi. Tee jotain! Se ääni huutaa päässäsi, se tuska virtaa elimistössäsi ja mikään ei mikään pysty sitä parantamaan enää. Sinä ja tuska olette liian yhtä. Elän tuskassa joka on itsessäni minun toinen puoleni. Joka kolikolla on toinen puolensa - miksei siis myös ihmisellä olisi? Minulla se on tuskani luulen niin. Se on se mikä pitäisi salata, pitäisi pitää sisällään, mutta se on niin vaikeata. Joskus sitä niin haluaa huutaa tuskansa ulos. Huutaa koko maailmalle tuskansa ja toivoa, että sillä se menisi pois, mutta eihän se mene.
Olen alkanut vihata unta..En vihaa oikeastaan nukkumista, koska sehän on aina aikaa pois täältä, pois täältä maailmasta missä en halua olla, mutta vihaan niin paljon heräämistä. Vihaan sitä, kun avaan silmäni ja tiedän jälleen olevan uusi päivä, joka ei edes ole oikeasti uusi. Viime yönä näin unta..Näin ihanaa unta, mutta kun heräsin ja tiesin kaiken olevan vain unta ja valhetta halusin tappaa itseni, koska edes heräsin. Jos näkee unta jostain missä on hyvä olla tai tuntuu hyvältä herääminen on vielä kamalampaa. Se on, kuin joku iskisi naulan sydämeesi, koska todellisuus iskee päälle 100-0.
Olen alistunut. Olen niin alistunut, että tuntuu, että en edes välitä kohta enää viillänkö tai tapanko itseni. Hengittäminen sattuu, hengittäminen on yksi asia joka satuttaa paljon. Luultavasti siksi, että se on niin selvä merkki siitä, että yhä edelleen sinä elät ja hengität. Minä en haluaisi, en jaksaisi enää. Haluaisin unohtaa, että edes elän ja hengitän, jos kerran on pakko elää ja hengittää.
Haluaisin niin kovasti vain kuolla. Vain nukahtaa pois tai kävellä kiskoille ja ajatella, että tämä on se viimeinen tunti tai hetki, kun enää kärsin täällä. Sekin tuntuu väärältä. Kaikki mitä teen tuntuu väärältä. En tiedä miten parantaa oloani. Haluaisin viiltää käteni ja katsoa kuinka saastunut ja paha veri mikä minussa kulkee valuisi pois minusta. Valuisi niin kauan, että se saastunut paha veri loppuisi ja myös saastunut minä lakkaisin olemasta.
Miten pääsee jatkuvasta tyhjyydestä ja tuskasta pois? Lietson itseäni vain enemmän täyteen tuskaani niin, että lopulta maailmassa ei ole, kuin minä ja tuskani. Minä ja salatut kyyneleeni, jotkat vierivät pitkin poskiani silti auttamatta minua mitenkään. Tuntuu, että voisin itkeä vuorokausia ilman, että oloni paranisi lainkaan. Itkeminen on reaktio, mutta itkeminen ei reaktiona aiheuta minussa mitään helpotusta niin, kuin sen pitäisi tehdä.
On väärin ajatella, että itsemurha tai itsensävahingoittaminen auttaisi mitään tai olisi ratkaisu. Siltä se vain tuntuu. Se on, kuin voima joka ajaa sinua siihen, että tekisit jotain. Tee edes jotain, että olosi helpottuisi, että et ole vain sinä ja oma turha itsesi. Tee jotain! Se ääni huutaa päässäsi, se tuska virtaa elimistössäsi ja mikään ei mikään pysty sitä parantamaan enää. Sinä ja tuska olette liian yhtä. Elän tuskassa joka on itsessäni minun toinen puoleni. Joka kolikolla on toinen puolensa - miksei siis myös ihmisellä olisi? Minulla se on tuskani luulen niin. Se on se mikä pitäisi salata, pitäisi pitää sisällään, mutta se on niin vaikeata. Joskus sitä niin haluaa huutaa tuskansa ulos. Huutaa koko maailmalle tuskansa ja toivoa, että sillä se menisi pois, mutta eihän se mene.
Olen alkanut vihata unta..En vihaa oikeastaan nukkumista, koska sehän on aina aikaa pois täältä, pois täältä maailmasta missä en halua olla, mutta vihaan niin paljon heräämistä. Vihaan sitä, kun avaan silmäni ja tiedän jälleen olevan uusi päivä, joka ei edes ole oikeasti uusi. Viime yönä näin unta..Näin ihanaa unta, mutta kun heräsin ja tiesin kaiken olevan vain unta ja valhetta halusin tappaa itseni, koska edes heräsin. Jos näkee unta jostain missä on hyvä olla tai tuntuu hyvältä herääminen on vielä kamalampaa. Se on, kuin joku iskisi naulan sydämeesi, koska todellisuus iskee päälle 100-0.
Olen alistunut. Olen niin alistunut, että tuntuu, että en edes välitä kohta enää viillänkö tai tapanko itseni. Hengittäminen sattuu, hengittäminen on yksi asia joka satuttaa paljon. Luultavasti siksi, että se on niin selvä merkki siitä, että yhä edelleen sinä elät ja hengität. Minä en haluaisi, en jaksaisi enää. Haluaisin unohtaa, että edes elän ja hengitän, jos kerran on pakko elää ja hengittää.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sammaapa sitä täälläki.
Silti uskon tarinaasi.
Asperginä ja perinnöllisesti depressiivisenä
miehenä voin käsittää jotain tuntemuksistasi.
Depressiossani on muillekin tuttu
"musta aukko" vaihe; äkillisesti mielenmaisema
romahtaa synkäksi yöksi.
Saatan olla töissä tai vapaalla kun kaikki
mielekkyys elämästä äkkiä häipyy.
Iän myötä niiden käsittää lientyvän.
Tavallisesti rikas unielämä tuo avun, mutta on
nuo syvät depisrotkot esim. auton ratissa
melko pelottavia.
Kieltäydyn kaikesta lääkityksestä paitsi
luontaistuotehoidoista.
Olen ongelma lähiympäristölleni, kuitenkin
perheelleni eniten.
Itsetuhoisuus ilmenee ikään kuin ulkoaohjattuna
kaiken " väärintekemisenä"
Kiroilen ja raivoan.
Varmasti niitä reunatapauksia hoitolaitosten
ulkopuolella.
Ns. henkiset opettajat ovat neuvoneet lähes
näkymättömän polun kuljettavaksi.
Silti joskus tuntuu, ettei raatokärpäsetkään
sylje päälleni. uskon, että monille - sinullekin esim.
painon hallinta lähes anorektikon rajoilla
tekisi jopa maanantai aamuista siedettävämmän.
Jippo on tietenkin siinä, kenen fysiikka kestää
nämä fakiirikuviot.
Elämähän on riskiyritys.
Jos ihan skitsorehellisiä ollaan, hyvin monet
toivoisivat näkevänsä kuolinilmoitukseni.
Sitä ilonpilkahdusta pirullinen luonteeni
ei hevillä soisi.
Sitä osaa kai ilmaista itseään paremmin myös tekstillisesti..
Tuo lähes anorektikkona jopa maanantai olisi siedettävä kohta. Minulla on ollut anorexia ja se oli sellainen helvetti, että alussa toki kaikki oli paremmin, mutta kun elämä vajoaa enää sinne kiloihin, kaloreihin jne. elämä ei ole siedettävää, koska elämää ei enää ole. Lopulta havahdut sairaalassa siihen, että mietit lihottaako tippaletku sinua lisää entisestään..
Tuokin on toki vain yksi miljoonista tavoista kiduttaa itseään. Itsensä kiduttaminen on turhaa, mutta silti niin jotain antavaa. Mitä se antaa onkin eriasia mitä pitäisi pohtia tarkemmin, koska ilman antamista/saamista kukaan ei satuttaisi itse itseänsä.
Yksilöllistähän kaikki on. Minun ongelmat ovat laatikossa ja sinun muiden ovat niissä toisissa laatikoissa.
Olen saannut viime aikoina paljon ns. syytöksiä niskaani ja saannut kuulla ties mitä vikoja itsestäni eli kai minäkin olen sitten se taakka. Valitettavasti nämä "totuudet" on laukonut mieheni mistä tuo ensimäinenkin kirjoitus lähti edes liikkeelle.
Nyt vain kuulen sitä mikä kaikki minussa on pielessä ja kaikki on syytäni jopa omassa päässäni ja ajan myötä kaiketi se on luonnut sen, että en halua edes mennä ulos, koska nämä vikani näkyvät muka jo muillekkin ihmisille.
Ei tässä ole järkeä, ei päätä, ei häntää..Miten joku jota rakastaa niin paljon voi satuttaa niin paljon, että et enää jaksa saatika halua elää? Silti toinen luulee vain tekevänsä parhaansa ja oikein.
Ehkä suhteemme on tuhoon tuomittu. Sen näyttää aika. Ehkä sillä välin vain joskus kirjoitan mielestä kumpuavia ajatuksiani tänne. Sen saa nähdä.
Voimia kaikille muille elämiseen.
Tuossa anoreksiaheitossa ei ole sentään
sitä olennaista taudin kuvaa.
Vaikka joka aamu käyn vaakassa, kuitenkin vain siksi ettei ylipaino pääse ryöstäytymään.
Olen ohutluisena jäbänä liian painava jos
katsotaan > sentit yli pituuden.
Tästä arvosta olen 5kg alipainoinen.
Vitamiinituotteisiin menee 90e/kk.
On se sen arvoista.
Jo illalla tuntuu aamulla mielekkäältä herätä.
Niin riippuvainen riittävästä nukkumisesta
että huonosti nukutun yön jälkeen sitä laskee
vaan tunteja päästäkseen vaikka puolen tunnin
virkistäville tirsoille.
Lösövaiva pilkkoo yöunen vähintään kolmeen
pätkään.
Elämän tarkoituksettomuus iski tänäänkin
moneksi tunniksi päälle.
Ottaisin piristystä pullosta, mutta
ex-alkoholistina saan siitä pahoja
syyllisyydentunteita.
Vielä pahempaa kun vaimo ahdistuu jos känniin
asti otan.
On totta, että masokismin puolelle tämä menee.
Kuitenkaan toistaiseksi parempia
vaihtoehtoja ei ole näkyvissä.
Tekstissäsi näkyy sisäinen
haavoittumisalttiutesi.Sama itsetunto-ongelma
täällä.
Kun vakka kantensa valitsee, vaimoo täytyy
varoo eleilläkään loukkaamasta.
Te naiset osaatte sen kipeimpään nilkkaan
osuvan kalikan valita.
Läheisin lyö nasevimmin!
Kaiken kaikkiaan; kyllä toimiva parisuhde,
väliin onnahdellenkin huonomman
poikamieselämän voittaa.
Voimia sinulle turhis!
,
Sinullakin näköjään paljon samaa. Itse en juo, joten siinä ei ongelmaa, mutta lääkkeet, viiltely yms. sitten ongelma ja kuten em. anorexiakin.
Kidutusmuotoja miten kestää elämä on erilaisia. Monet eivät voi käsittää miten kukaan voi tehdä itselleen niin tai näin, mutta keskellä helvettiä sitä voi. Toisaalta, jos mitään ei ikinä olisi tehnyt niin luultavasti ei kuuluisi siihen "itsetuhoistenryhmään". Toisaalta taas se sietämättömän hyvä olo, kun tiedät edes jotenkin olevasi elossa, kun edes jotenkin vahingoitat itseäsi.
Masokismia tai ei, mutta eihän tuo normaalia ole. Elät keskellä elävää kuolemaa ja toivot vain pääseväsi pois - kuitenkaan jaksamatta enää tehdä mitään sen asian eteen, että pääsisit pois. Ehkä jonakin kauniina päivänä voin vihdoin sanoa olevani onnellinen, koska tiedän ns. elämäni päättyvän.
Kyllähän sitä haluaa olla ihmisen kanssa. Siitä, kun olisikin kyse, että kaikki olisi vain mieheni syytä. Mikään, kun ei edes ole tahallisesti aiheutettua ja luultavasti hänkään ei tuhojaan tajua. Eikä luultavasti kai edes halua. Sitä yrittää ilmaista itseään. Kertoa siitä tuskasta mikä on sisällä ja ajaa sinua kohti kuolemaa päivä päivältä niin asia kääntyy vain joksikin muuksi.
Ja jälleen olet vain sinä ja tuskasi, tyhjyytesi ja tiedät, että se pitää salata. Hymyile, naura, puhu, toimi..Älä paljasta miten sisälläsi tehdään kuolemaa, miten sisälläsi kärsit koko ajan enemmän. Älä kerro, että tämä on ehkä viimeinen yö jonka vietät täällä.
Luulisi, että nuorena ihmisenä voisi todeta, että ne ongelmat vuosia sitten ovat ohi, mutta kaikki on edelleen tässä ja nyt. Tai edes, että on saannut jotain aikaan elämässä, mutta kun ei ole. Kaikki on vain kaatunut päälle ja alta et ehkä enää jaksa yrittää pois. Ehkä en haluakkaan. Tiedän, että pystyn miljoonin tavoin satuttamaan itseäni, mutta miten itseään voi korjata? Vai voiko ihmistä enää korjata, kun tuntuu, että itsekkään ei ole enää olemassa?
Voimia sinulle Ilkka. Veikkaan, että sinä tunnistat minun tekstini, jos kirjoittelen tänne. Koita sinä jaksella ja pärjätä maailmassa.