Moi. Olen 13-vuotias tyttö, ja olen tällä hetkellä TODELLA hämilläni mitä pitäisi tehdä
Alotan tarinan ihan alusta. Olin ennen ihan täydellinen oppilas, ei juuri virheen virhettä. Vitosluokalla menin ihan maahan, itsetunto oli nollissa ja taisi silloin tulla myös ensimmäiset kokemukset viiltelystä (en ole koskaan viillellyt mitenkään syvään, mulla on aina ollut tosi matala kipukynnys joten oon aina viiltänyt niin että sattuu mutta arpia ei jää kun ehkä viikoksi). Tuohon aikaan kävin kuraattorilla ja perheterapiassa vanhempien kanssa. Ilmeisesti tuolloin oltiin sanottu että mulle olisi hyötyä pitkäaikaisemmasta psykoterapiasta. Itsemurha-ajatukset pyöri koko ajan päässä, vaikken koskaan ollutkaan siinä pisteessä että olisin niitä lähtenyt toteuttamaan. Kutosluokalla meni taas hyvin. Kunnes. Aloin tarkkailemaan painoani ja se lähti käsistä. Asiasta en ole koskaan keskustellut kenenkään kanssa, koska en kokenut tarvetta eikä kukaan huomannut mitään. Taas oltiin siinä pisteessä että viiltoja oli käsissä useampaankin otteeseen. No, kutosluokan lopulla sitten elämä alkoi taas jälleen hymyillä. Kesäloma meni aika tasaisesti ilman suurempia ongelmia. No sitten alkoi seiskaluokka. Aluksi motivaatio koulunkäyntiin oli 100%. Sain kokeista 10 ja toisinaan ysejä, niitäkin oikeastaan melko harvoin. Mutta sitten jokainen pieni takaisku alkoi tuntua siltä että niitä ei enää kestä, oon liian herkkä elämään. No, tämä johti (taas) viiltelyyn ja itsemurha-ajatuksiin. Koulumenestys laski kuin lehmän häntä. Aloin saada jatkuvasti 4 kokeista ja opettajien kanssa tuli jatkuvasti riitaa. Vanhemmat huolestui todella mutta sain heidät vakuutettua että kaikki on ihan fine (koska näin silloin 5. luokalla kun kerroin viiltelystä että se todella myös satutti heitä). Nyt taas koulu menee ihan hienosti, olen päässyt kouluaineissa taas mukaan.
Se mitä haluankin nyt kysyä. Eli olen tämän ylen sekasin -kampanjan myötä alkanut oikeasti selata nettiä ja etsiä ihan oikeasti tietoa erilaisista mielisairauksista/-häiriöistä. Silloin silmiini osui epävakaa persoonallisuushäiriö. Netissä terveyskirjastosta löytyvä kuvaus oireista yms. pitää kohdallani jopa pelottavan paljon paikkansa. Onko mahdollista että mulla on jo nyt tunnistettavissa oleva epävakaa persoonallisuushäiriö, vai uskooko mua kukaan jos yritän asiasta puhua? Viimeksi kun mainitsin toistuvasta alakuloisuudesta jmv. asioista, minulle vain sanottiin "se kuuluu ikään, ja menee ohi". Mutta, tutkittuani pitempään tuota epävak. pers. häiriötä, löysin montaa erilaista tietoa. Jossain sanottiin että yleensä oireet alkavat lapsuus-/nuoruusiässä mutta toisessa taas sanottiin että virallinen diagnoosi (joka tarvitaan hoidon/avun saamiseen) annetaan vasta kun henkilö on kärsinyt toistuvasti oireista nuoruusiän lopulta aikuisikään saakka (jotenkin noin se meni, en ihan sana sanaan muista).
Onko ihan oikeasti niin, että munkin ikäisillä voidaan tuo todeta mutta apua suostutaan antamaan vasta henkilön "kärsittyä" oireista pitkään?:o
Oikeasti, haluaisin apua. Yritin mennä sekasin 24/7 chattiin jonottamaan mutta se olikin jo sulkeutunut. Ja jos mun pitää mennä puhumaan, niin kenelle?
Alotan tarinan ihan alusta. Olin ennen ihan täydellinen oppilas, ei juuri virheen virhettä. Vitosluokalla menin ihan maahan, itsetunto oli nollissa ja taisi silloin tulla myös ensimmäiset kokemukset viiltelystä (en ole koskaan viillellyt mitenkään syvään, mulla on aina ollut tosi matala kipukynnys joten oon aina viiltänyt niin että sattuu mutta arpia ei jää kun ehkä viikoksi). Tuohon aikaan kävin kuraattorilla ja perheterapiassa vanhempien kanssa. Ilmeisesti tuolloin oltiin sanottu että mulle olisi hyötyä pitkäaikaisemmasta psykoterapiasta. Itsemurha-ajatukset pyöri koko ajan päässä, vaikken koskaan ollutkaan siinä pisteessä että olisin niitä lähtenyt toteuttamaan. Kutosluokalla meni taas hyvin. Kunnes. Aloin tarkkailemaan painoani ja se lähti käsistä. Asiasta en ole koskaan keskustellut kenenkään kanssa, koska en kokenut tarvetta eikä kukaan huomannut mitään. Taas oltiin siinä pisteessä että viiltoja oli käsissä useampaankin otteeseen. No, kutosluokan lopulla sitten elämä alkoi taas jälleen hymyillä. Kesäloma meni aika tasaisesti ilman suurempia ongelmia. No sitten alkoi seiskaluokka. Aluksi motivaatio koulunkäyntiin oli 100%. Sain kokeista 10 ja toisinaan ysejä, niitäkin oikeastaan melko harvoin. Mutta sitten jokainen pieni takaisku alkoi tuntua siltä että niitä ei enää kestä, oon liian herkkä elämään. No, tämä johti (taas) viiltelyyn ja itsemurha-ajatuksiin. Koulumenestys laski kuin lehmän häntä. Aloin saada jatkuvasti 4 kokeista ja opettajien kanssa tuli jatkuvasti riitaa. Vanhemmat huolestui todella mutta sain heidät vakuutettua että kaikki on ihan fine (koska näin silloin 5. luokalla kun kerroin viiltelystä että se todella myös satutti heitä). Nyt taas koulu menee ihan hienosti, olen päässyt kouluaineissa taas mukaan.
Se mitä haluankin nyt kysyä. Eli olen tämän ylen sekasin -kampanjan myötä alkanut oikeasti selata nettiä ja etsiä ihan oikeasti tietoa erilaisista mielisairauksista/-häiriöistä. Silloin silmiini osui epävakaa persoonallisuushäiriö. Netissä terveyskirjastosta löytyvä kuvaus oireista yms. pitää kohdallani jopa pelottavan paljon paikkansa. Onko mahdollista että mulla on jo nyt tunnistettavissa oleva epävakaa persoonallisuushäiriö, vai uskooko mua kukaan jos yritän asiasta puhua? Viimeksi kun mainitsin toistuvasta alakuloisuudesta jmv. asioista, minulle vain sanottiin "se kuuluu ikään, ja menee ohi". Mutta, tutkittuani pitempään tuota epävak. pers. häiriötä, löysin montaa erilaista tietoa. Jossain sanottiin että yleensä oireet alkavat lapsuus-/nuoruusiässä mutta toisessa taas sanottiin että virallinen diagnoosi (joka tarvitaan hoidon/avun saamiseen) annetaan vasta kun henkilö on kärsinyt toistuvasti oireista nuoruusiän lopulta aikuisikään saakka (jotenkin noin se meni, en ihan sana sanaan muista).
Onko ihan oikeasti niin, että munkin ikäisillä voidaan tuo todeta mutta apua suostutaan antamaan vasta henkilön "kärsittyä" oireista pitkään?:o
Oikeasti, haluaisin apua. Yritin mennä sekasin 24/7 chattiin jonottamaan mutta se olikin jo sulkeutunut. Ja jos mun pitää mennä puhumaan, niin kenelle?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Älä hyvä nuori tee itsellesi diagnoosia pelkkien nettitestien ja tietojen avulla. Olet kehittyvä ihminen ja aivot kehittyvät ihmisellä aina 25 vuoteen saakka. Älä jää miettimään ja juutu menneisiin masennusjaksoihin.
Jos askarruttaa vielä, niin voit jutella huolistasi vanhempiesi ja asiantuntijoiden kanssa.
Eli oot sitä mieltä että jos yrittäisin puhua mua ei otettais vakavasti? En meinaan halua polttaa siipiäni enää toistamiseen.
Ei se niin mene, että vasta "kovalla diagnoosilla" otetaan vakavasti.
Silloinhan lastenpsykiatriaa ja nuorisopsykiatriaa ja hoito ei olisi olemassakaan. Lapislle ja nuorille ei aseteta persoonallisuudendiagnooseja, koska se leimaisi liikaa ja turhaan ja persoonallisuuden kehitys on kesken. Mistä ihmeestä olet saanut ajatuksen, että pitää ensin olla diagnoosi, että hoitoa saa? Itselläni käy (aikuisia) asiakkaita, joilla ei ole mitään erityistä diagnoosia, mutta he kärsivät oireitaan. Se on riittävä syy saada apua.
Kouluterveydenhoitaja, koulupsykologi, vanhemmat.
Ja yleensäkin voiko noihin luottaa noihin esim. terveyskirjastosta löytyviin kuvauksiin?
Nimenomaan pelkään siis että jos sanon että kuvaus sopisi tähän häiriöön, niin mulle vaan naurettais ja sanottais että toi kuuluu vaan tohon ikään, mee pois.
T. Aloittaja
No se mikä kokemus itselläni on, on sellainen, että kun hoitohenkilöt luovuttavat suhteesi, lyödään sinulle epävakaa persoonallisuushäiriö diagnoosi. Eli kun vähiten odotat.
Itse en ollut edes tietoinen koko diagnoosista, kunnes tämä todettiin.
Nykyään kaikki luonteenpiirteenikin lukeutuvat epävakaan pers. häiriön piiriin, joten tätä ei kyllä kannata ottaa missään puheeksi. Itse en ole saanut kovin kummoista apuakaan tähän. Sivuoireita sen sijaan kyllä lääkitään, mutta muutoin ei olla kiinnostuneita vaikkapa puhumaan ja selvittämään ongelmiani.
Ja mitä tuohon lapsuus- ja nuoruusiässä alkavaan oireiluun kuuluu, ovat ne niin selkeästi havaittavissa, että ei jää epäselväksi. Usein kuitenkin vanhetessa oireen kuvat vahvistuvat, jos tämä vaiva jää hoitamattomaksi. Minulle annettiin kyseinen diagnoosi vasta 23 vuotiaana, joten peli menetetty. Kohtelu on nykyään sen mukaista.
Kysymyksiä sinulle:
Tuntuuko kuin olisit välillä aivan eri ihminen? Sinun on pakko haastaa riitaa, sillä sisälläsi oleva turvaton lapsi huutaa apua pahaan oloonsa?
(Toisena hetkenä olet taas se kiltti, jonka yli kävellään ja et halua minkäänlaista konfliktia ihmissuhteisiisi).
Oletko joskus irrationaalinen?
Pelkäät muiden ihmisten mielestä jopa turhia asioita, mutta osaat järkeillä syyt itsellesi kuitenkaan pääsemättä pelosta yli?
Pelkäätkö hylätyksi tulemista?
Riiput ihmissuhteissa vaikka sinusta ei pidettäisi ja yrität muovautua sen mukaiseksi, mitä muut ihmiset haluaisivat sinun olevan. Hyväksyntä on tärkeintä elämässä.
Tuntuuko, ettet oikein koskaan ole mukana elämässä?
Elät kuin robotti. Seuraat muiden ilmeitä ja eleitä ja olet mukana "juonessa" vain siksi, ettet erottuisi joukosta. Et osaa heittäytyä nauttimaan elämästä, sillä kaikki asiat kääntyvät lopulta kuitenkin huonoksi. Etsit epätoivoisesti onnea ja ajattelet sen tulevan vasta, kun olet luopunut nykyisestä pelon ympäröivästä kuplastasi.
Oletko pessimisti?
Et uskalla ottaa riskejä? Joskus jos kuitenkin otat riskin, sinusta tuntuu kuin olisit itsellesi vieras ihminen ja ylitit itsesi?
Vastauksia kysymyksiisi:
1. Tuntuuko kuin olisit välillä aivan eri ihminen? Sinun on pakko haastaa riitaa, sillä sisälläsi oleva turvaton lapsi huutaa apua pahaan oloonsa?
- Useammin kuin arvaatkaan.
2. Oletko joskus irrationaalinen?
- Kyllä, melko useasti mutten ihan aina kuitenkaan.
3. Pelkäätkö hylätyksi tulemista?
- Pelkään. Toisinaan haluan vaan sulautua joukkoon ja toisinaan taas menen niin ääripäähän kuin ääripäähän voi mennä, esim. pukeutumisessa.
4. Tuntuuko, ettet koskaan ole oikein mukana elämässä?
- Kyllä. Kyllä. Kyllä. Noi sanat kuvastaa kyllä mua poikkeuksellisen hyvin.
5. Oletko pessimisti?
- Voi kuule, saan siitä niin paljon valitusta ettet uskokaan. Jos joku menee pieleen, miellän sen yleensä mun syyksi ja luovutan koska koen yrittämisen ja sen jälkeen epäonnistumisen häpeälliseksi.
Toivottavasti sait noista hiukan vastauksia kysymyksiin.
Kuten ylhäällä jo mainittiinkin: Lapsia tai nuoria ei haluta diagnosoida persoonallisuushäiriöisiksi, sillä eihän koko persoona ole vielä edes puhjennut. Aivotkin ovat kehittyneet täysin vasta 25-vuotiaana, joten miksi haluaisit tällaisen "taakan" harteillesi kannettavaksesi?
Ymmärrän toki, että on helpompi varmaan puhua asioista kun niille on saanut jonkin selityksen. Lopulta se kuitenkin alkaa vaivaamaan kun ihmiset, jotka sinua hoitavat, eivät ota tosissaan. Heillä ei useinkaan ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta asiasta, joten mitä sellaiselta ihmiseltä sitten voi odottaa? Kirjasta luetaan oireen kuvat ja opetellaan ne ulkoa. Tämä jääkin siihen.
Kun kertoo millaista arkipäiväinen elämä tämän kanssa on, eli sovelletaan se ns. käytäntöön, ei enää yhtäkkiä ymmärretäkään. Se taitaa olla aika monissa psykiatrisissa diagnooseissa ongelmana.
Minusta nyt väistämättä valitettavasti tuntuu siltä, että tämä kampanja tekee itselleen karhunpalveluksen. Samalla kun nuoria yritetään saada ymmärtämään mielenterveydellisiä ongelmia, niitä aletaan ikään kuin romantisoimaan.
Tämä tietenkään ei ole mielestäni reilua avuntarvitsijoita kohtaan, sillä kaikki huomio kiinnittyy näihin "vähemmän vakavampiin" tapauksiin, jotka sitten ehkä haluavatkin lopulta vain huomiota.
Tässä esimerkki:
"Minulla on OCD, koska minun on pakko siivota huoneeni joka toinen päivä."
Todellisuudessa OCD: stä kärsivän elämä voi olla niin rajoittunutta pakko-oireiden vuoksi, että se syö kaiken energian muusta ns. normaali elämästä ja lopulta se vie jopa työkyvyttömyyteen.
Mielenterveydellisissä ongelmissa ei ole mitään hienoa ja mielestäni riittää jo sekin, että nykyään voidaan puhua ihan normaalisti näistä asioista eikä leimata kuten ennen vaikkapa kylähulluksi tai mökkihöperöksi.
Mietipäs sitä, että mielurit pitävät 18 aikuisina, mutta syöttävät myrkkyjä alle sen iän, joka todistetusti tuhoaa lapsen aivot.
Ihmisiä ei tosiaan haluta leimata persoonallisuushäiriödiagnoosilla noin nuorena, mutta ei se tarkoita etteikö apua voisi saada. Sinulla on useita elämänlaatuun vaikuttavia oireita, jotka eivät ole ns. normaaleja, kuten itsemurha-ajatukset ja viiltely, syömishäiriöoireilu ja ilmeisesti taustalla vaikuttaa paljon muutakin. Voit vaikka tehdä listaa noista asioista, ja mennä sen kanssa jonkun ammattilaisen luokse! Olisiko koulupsykologi hyvä vaihtoehto, hänen luulisi osaavan ottaa sinut vakavasti? Persoonallisuutesi on tosiaan vielä kehittymässä, joten nyt olisi hyvä paikka saada tukea siihen prosessiin! Tuo selkeästi ilmi, että sinua pelottaa/ahdistaa ja haluaisit apua, äläkä kaunistele oireita.
Olisi myös hyvä puhua avoimesti vanhemman kanssa, jos teillä on hyvä suhde: ensin lapsen hätä voi hämmentää, mutta tasapainoinen vanhempi kyllä ymmärtää, että on paljon parempi olla tietoinen asioista jotta niille voi tehdä jotain ja olla tukena. Epävakaa persoonallisuus kehittyy yleensä nimenomaan silloin, kun vanhempi-lapsisuhteessa on jotain perustavanlaatuista puutetta (johtuen vanhemman omista traumoista, mielenterveysongelmista, päihteistä ym.), joten jos koet suhteen omiin vanhempiin turvalliseksi, niin kyse ei todennäköisesti ole siitä.
Monilla muillakin on näitä kokemuksia, et siis ole yksin vaikka et heti saisi niille nimeä diagnoosin muodossa! Kuulostat tosi fiksulta nuorelta, olisi todellinen harmi jos et saisi kaipaamaasi tukea jo tässä vaiheessa kun elämä on kokonaan vielä edessä. Rohkeutta!
Luin kirjoituksesi uudestaan, ja huomasin että psykoterapiaa olikin jo väläytelty mahdollisuutena. Uskaltaisitko vain marssia jomman kumman vanhemman luo ja sanoa, että tilanne on nyt sellainen että haluaisitkin kokeilla terapiaa tai muuta keskusteluapua? Jos olette jo yhdessä käyneet perhetapaamisissa, niin tuntuu että vanhemmat olisivat valmiita kyllä tukemaan sinua.
Olen 20v ja mulla todettiin muutama viikko sitten epäväkaa persoonallisuushäiriö.
Kaikki alkoi univaikeuksillaja keskittymisongelmilla noin puoli vuotta sitten. Pikkuhiljaa tunteet alko heittelemään ilosta alakuloon alta aikayksikön. Riippuvuus ja musta-valko-ajattelu eli joko-tai tuli kuvioon. Aloin etsimään netistä että mikä mulla saattaisi olla. Epävakaan persoonallisuushäiriön netistä sain itselleni diagnoosiksi ja puhuin sitten psykiatriselle sairaanhoitajalle ja hän teki mulle persoonallisuustestin. Ja epävakaahan sieltä tuli!
Luota omaan vaistoosi, puhu siitä esim koulun terkkarille tai jos käyt psykologilla tms, ota puheeksi, sut otetaan kyllä tosissaan.
Psyk.sairaanhoitaja ei voi diagnosoida mitään. Testi on varmasti suuntaa antava, muttei virallinen diagnoosi. Ja noin yleisesti puolen vuoden ongelmien ilmentymisen jälkeen ei vielä persoonallisuushäiriötä diagnosoida, oireet voi johtua niin monesta asiasta elämässä. Pers.häiriö kuitenkin kehittyy pikkuhiljaa lapsesta nuoreen aikuiseen ja on "puhjennut kukkaan" vuosien aikana, ei yllättäen.
Toivon sulle aloittaja että saat apua ongelmiisi. Valitettava totuus on se, että olet ihan oikeilla jäljillä siinä mitä pelkäät. Omalla kohdalla rankahkoa hoitohistoriaa on takana nyt vähän alle 10 vuotta ja aluksi ei asetettu diagnooseja, sitten alettiin asettamaan juuri epävakaata ja luoja ties mitä ja nyt viimeiseksi entiset heitettiin romukoppaan ja tilalle tuli liuta uusia. Psykiatria on siitä jännä tieteenala että jokainen ammattilainen jonka tapaat tekee sinusta omanlaisensa kuvan jonka perusteella diagnosoi tietyt piirteesi tai käyttäytymisesi tietyistä asioista johtuviksi. Ei ole mitään röntgensädettä siihen että pää on sekaisin, joten ei ole yhtä oikeaa, kaiken selittävää vastaustakaan. Diagnoosina voi olla mitä tahansa, kunhan saat tarvitsemasi avun! Se jos itse koet että epävakaus sopii sinuun niin suosittelen että käyt itse perehtymään aiheeseen, kirjastosta löytyy paljon kirjoja aiheeseen liittyen (niitä itsekin aikanani luin) ja niistä nappaat sellaista mikä voisi sua auttaa - joskus helpottaa edes se, että saa jotain selitystä omalle käytökselleen. Vaikutat tosi älykkäältä ja analyyttiseltä tyypiltä ikäiseksesi, joten on täysin mahdollista, että vaikka olisit epävakaa persoonallisuus, pystyt itse omin keinoin vaikuttamaan omiin oloihisi paljon enemmän kuin ne tusinahoitsut tai sisäänpäinkääntyneet lääkärit: ota heiltä vain pakollinen lääkitys, jos koet sitä tarvitsevasi ja se keskusteluapu, jota voivat tarjota (SINÄ olet oman itsesi ja elämäsi asiantuntija, he katsovat sua aina ulkoapäin ja toimivat vain peilinä, johon voit katsoa ja nähdä uusia reittejä itseesi). Mä pääsin terapiaan vasta liian myöhään, se olisi sulle (kuten olisi ollut mullekin) oikea ratkaisu mahdollisimman varhain, taistele sen puolesta. Kaikkea hyvää sulle, mulla on vahva usko siihen, että pärjäät, vaikken tiedä susta mitään, mutta ainakin sua kiinnostaa oma hyvinvointisi tai persoonasi.