Muun muassa Emeritus on ihmetellyt tälläkin palstalla esintyvää laajaa Kepu-vastaisuutta. Emeritus näkee yksisilmäisesti tämän Kepu-kaunaisuutena, mikä termi valottaa ilmiötä epätarkasti. Kepu-vastaisuus on saanut yhtä hurmoshenkisiä piirteitä kuin kepulaisuudessa itsessäänkin on esiintynyt.
Kepu-vastaisuuden äärimuodoille on ominaista perusteeton Kepu-vasatainen propagointi. Mutta se on vain ääri-ilmiö varsin laajasta Kepuun kohdistuvasta kritikistä. Kielteiseksi koettu politiikka ja sitä harjoittava puolue koetaan esri asteisesti vastenmieliseksi ja vastustettavaksi.
Myös kommunismi on eri aikoina koettu eri puolilla maailmaa vastenmieliseksi ja vastustettavaksi poliittisesksi aatesuunnaksi. USAssa tämä vastustus sai vainoharhaisia piirteitä 1950-luvulla. Tätä vainoharhaisuutta on kutsutta McCarthyismiksi sen pääideologin senaattori Joseph McCarthyn mukaan. Kommunismia on vastustettu myös Suomessa.
Kepulaisuudella kuten kommunismillakin on historiallinen rasitteensa. Kepulaisuudessa tuon rasitteen voi kiteyttää häikäilemättömäksi ja keinoja kaihtamattomaksi edunvalvontapolitiikan harjoittamiseksi. Sen viimeisen muoto koettiin Paavo Väyrysen muotoilemana tahtopolitiikkana. Se oli jatkoa Kekkosen-Korsimon kehittelemälle poliittiselle juonittelukulttuurille, jonka yhtenä tavoitteena oli eristää kaikki poliittiset vastustajat päätöksenteosta. Keskusta saa puolueena edelleen kantaa sitä historiallista taakkaa, joka tunnettiin käsi toisen taskussa -poliitiikkana, erilaisina iltalypsyinä, lehmänkauppoina, siltarumpupolitiikkana, leimaamispolitiikkana jne.
Ei savua ilman tulta, sanotaan. Keskustavastaisuus peilaa vain historiallista ja ehkä osin nykypäivänkin ihmisten kokemusta Keskustalaisesta tavasta hoitaa ihmisten yhteisiä asioita. Koetaan, että Keskusta hoitaa meidän asioita, mutta ei koko Suomen asioita. Tämä kokemus on ilmeisen vahva ja heijastuu laajana Kepu-vastaisuutena. Mikään muu puolue entisiä taistolaiskommunisteja lukuunottamatta ei aiheuta yhtä vahvoja mielipiteistä puolesta ja vastaan.
Kepulaisuus kute kommunismikin on lähestynyt tietyissä äärimuodoissaan uskonnollishenkistä hurmosta. Tällaiset liikkeet legitoimat itse itsensä samaan tapaan kuin uskonnotkin tekevät. Vääräuskoiset kokevat tällaiset vahvat liikkeet pelottavina uhkina, joihin tulee suhtautua sen mukaisesti. Ne pyrkivät diktatoriseen hallitsemiseen. Kepukin onnistui siinä Kekkosen aikana ja hallitsee edelleen diktatorisesti monia pohjoisemman Suomen kuntia, mikä on johtanut eri aikoina suuriin maaltapakoihin.
Kun katselee nykyistä Matti Vanhasen johtamaa yhteistyöhaluista Keskustaa, sitä ei uskoisi samaksi puolueeksi, joka jokin aika sitten oli vielä värysmäisen riitaahaastava tahtopolitikan ja edunvalvonnan linnake. Silti monet näkevät edelleen kulissien taakse. Siellä näkyy Väyrysen haamu ja Hokkanen - Laatikainen duo on edelleen vanhassa vireessä.
Selkein irtiotto vanhakantaisesta kepulaisuudesta tapahtui 1980-luvun alussa. Kansa osoitti silloin kyllästyneisyytensä laaja-alaisesti. Ensin se näkyi Keskustan sisällä, kun Johannes Virolainen voitti puolueen esivaalissa Ahti Karjalaisen. Vielä näkyvimmin uusi aika näkyi varsinaisessa presidentinvaalissa, kun Mauno Koivisto suurena kansansuosikkina valittiin ylivoimaiseen tapaan presidentiksi. Merkille pantavaa tässä oli se, että Koivisto valittiin ilman metkuja ja kansanvallan loukkauksia, joihin Kekkosen aikana oli totuttu. Kontrasti oli selvä jo senkin vuoksi, että vielä tälläkin kertaa Väyrynen yritti kaikkensa, jotta Karjalainen valittaisiin vaikka takaoven kautta. Väyrynen piti tällaista juonittelua niin tavanomaisena, että on jopa kertonut tapahtumista rehellisesti jälkikäteen.
Keskustan kannattajien on hyvin vaikea täällä nähdä, miksi heidän kannattamansa puolue on joutunut niin suuren vastustuksen kohteeksi. Olen yrittänyt sen moneen otteeseen heille kertoa, mutta ei se vaan mene perille. He eivät usko edes omia silmiään, vaikka on selvästi nähtävissä, että mikään muu puolue ei saa muita puolueita käsittelevillä sivuilla näin valtaisaa vastustusta osakseen kuin Keskusta. Eivät ymmärrä, että se on merkki jostain todellisesta eikä vain kirjoittajien päähän pilkahtanut ajatus.

Vastaukset 6
Vanhimmat
Mielipidepankki avauksessaan suhteellisen hyvin kuvaa kepun vastustamisen perussyitä.
Suurin este puolueen nousulle todelliseksi vaihtoehdoksi kaikille kansanosille on se, että suuri osa ihmisistä ymmärtää sen puheiden ja tekojen ristiriidan joka kepun politiikassa on silmiinpistävää.
Koulutettujen ja itsenäiseen ajatteluun kykenevien on mahdotonta äänestää kepua, ainakin niin kauan kun on myös rehellisempiä vaihtoehtoja.
Näin "nerokkaasti" aivoittelee Kokoomuksen törkytiimin pääideologi, tämä omiin luutuneisiin päähänpinttymiin sementoitunut Mielipide pankki.
Politiikassa vain vähän ja ainoastaan alatasolla vaikuttaneena voin yhtyä kirjoitukseesi täysin, mutta minun mielestäni kuvailet kepulaisuuden ohella suomalaista, perinteisesti vääräntaista tapaa politikoida ja kähmiä.
Kepulaisuuteen tarralaputtamiasi piirteitä nimittäin on omien havaintojeni mukaan esiintynyt erittäin huomattavassa määrin ainakin SDP:n ja vasemmistoliiton joukoissa ja havaittavissa määrin myös joissain kokoomuslaisissa.
Yhteinen hyvä on kovin usein historiassamme tallattu puolueen eduntavoittelun jalkoihin. Ihan viime aikoinakin.
Harvemmin nykyään enää löytääkään McCarthyn ihailijoita. Paavo Lipposen perikunnasta siis heitäkin vielä tapaa.
Muuten. Talous on nykyajan pääuskonto.
"Holkeri muistuttaa olleensa itse kaksi kertaa ehdolla presidentinvaaleissa häviämässä Mauno Koivistolle, "jotta vaalit saatiin näyttämään demokraattisilta". Hänen näissä vaaleissa saavuttamillaan kakkos- ja kolmossijalla ei Holkerin mukaan ollut juurikaan laajempaa poliittista merkitystä."
(STT)
Mielipidepankin kaikista ympäripyöreistä kepuvastaisista ideologisista pöperryksistä tämä tämänkertainen on ehkä toistaiseksi alittamaton limbo.
Asioissa mennään aasinsilloilla eteenpäin, eikä varsinaista asiaakaan ole, kunhan lämmitellään omia taskuja hapantuneella kepukaunalla. McCarthykin jää viisaana miehenä Mielipidepankin historiankirjaan. Ehkä hra pankkiiri haaveilee itsestään suomalaisena kepuvastaisuuden mccarthyna?
Jos ihmiseltä alkavat luomisvoimat loppua noin pahasti, ettei enää saa sisimmässään kiertelevää maalaisvihaa elpymään (älykkäästä kritiikistä nyt puhumattakaan), kannattaisi ehkä tehdä jokin irtiotto arkikuvioista ja etsiä uusia sisältöjä elämään. Joten nenä irti niistä junttilan tuvan seinäpaskoista ja lasselehtishistoriankirjoista ja vaikka filosofian tai psykologian peruskurssille siitä.