”Päätin lopultakin olla rehellinen itselleni. En enää halunnut näytellä uskovaista. Tiedän, että en pysty elämään uskovaisen ihmisen elämää.”
Kenties sinäkin olet joskus kuullut yllä olevan lausahduksen. Tai ehkä olet itse ajatellut asiaa, vaikket ole ajatustasi ääneen lausunutkaan. Olenko rehellinen itselleni? Pystynkö tai haluanko säilyttää uskoni arkipäivän elämässäni ja valinnoissani?
Olin lähtenyt liikkeelle varhain. Aamuinen pilvipouta oli vaihtunut vesisateeksi. Tuuli oli noussut ja kääntynyt vastaan, ja sateen lakattua olin eksynyt suuren pohjoisen kaupungin loputtomille pyöräteille. Kaupungista päästyäni tuuli oli iltapäivällä tyyntynyt, ja aurinko paahtoi armottomasti laajoja soita halkovan maantien pitkille, uuvuttaville suorille. Polkupyörän istuin hiersi, jalkaterät ja sormet puutuivat, väsytti. Hiestä märkä ruumiini houkutteli hetteisen suon paarmoja puoleensa. Matkaa oli vielä, mutta voimat olivat ehtyneet.
Poljin kilometrien mittaista tasaista suoraa arkiviikon iltaan hiljentyvällä maantiellä. Hätistelin paarmoja kasvoiltani. Ohiajavan linja-auton ilmavirta tuntui virkistävältä tuulahdukselta, mutta pian paahtava ilma laskeutui jälleen tukahduttavana ympärilleni. Mietin, mitä ihmettä teen täällä – miksi oikeastaan olen lähtenyt koko matkalle? Mitä kenellekään kuuluu, jos jätän matkan kesken? Itse olen matkalle lähtenyt, ja itse päätän, miten se jatkuu. Olen rehellinen itselleni ja myönnän, että olen lähtenyt voimiini nähden liian vaativalle taipaleelle. Liftaan seuraavan ohiajavan linja-auton tai traktorin kyytiin, ajattelin väsyneenä.
Ilta kului. Linja-autoa ei tullut. Ei tullut traktoriakaan. Pidin lyhyen lepotauon ja jatkoin polkemista. Vähitellen voimat alkoivat palata. Päätin voittaa itseni ja kokeilla, miten pitkälle jaksan. Ja mitä pitemmälle jaksoin, sen mielekkäämmältä taival tuntui. Auringon laskiessa ilma viileni, ja vaikka tunsin väsyväni, iloitsin matkasta ja päämäärän lähenemisestä.
Pitkällä vaelluksella tai urheilusuorituksessa mieli taistelee rasituksen sietämisen ja oman mukavuuden välillä. Johonkin rajaan asti rasitus voi tuntua nautinnolta, mutta voimien ehtyessä motivaatiota koetellaan. Mieli puntaroi tavoitteen ja sen aiheuttaman vaivan mielekkyyttä.
Uskonelämä ei onneksi rakennu oman suorituskyvyn varaan. Uskominen ei ole suoritus niin kuin pitkä vaellus tai maratonjuoksu, eikä sitä varten treenata ja nousta taitotasolta toiselle. Perisynnistä osallisena meillä ei ole voimaa, taitoa eikä osaamista synnittömään elämään. Rehellisesti syntisenä uskovainen ihminen saa uskoa syntinsä anteeksi Jeesuksen lunastustyön perusteella.
Paavali luonnehtii Roomalaiskirjeessä ihmisen kaksiosaisuutta näin: ”Sillä hyvää, jota minä tahdon, en minä tee, vaan pahaa, jota en minä tahdo, teen minä. Mutta jos minä teen, jota en minä tahdo, niin en minä sitä enää tee, vaan synti, joka minussa asuu.”
Perisynnin vaivaama mieli ja oma uskonheikkous puhuvat samaan tapaan kuin vähäiset reisilihakseni – et kuitenkaan jaksa, jätä kesken. Ja rehellisesti voin itselleni vastata, että en jaksakaan – omin voimin. Siksi saan uskoen turvautua siihen anteeksiantamukseen, jonka Jeesus lunasti minunkin puolestani Golgatan ristillä. Uskomisen taipaleella ei tarvitse suoriutua hyvin eikä nopeasti. Askel, tai niin kuin maatiellä, tolpanväli kerrallaan. Heikkokin usko riittää, kaikki muu tulee perässä. Taivasmatkalla ei tehdä ennätyksiä.
Kenties sinäkin olet joskus kuullut yllä olevan lausahduksen. Tai ehkä olet itse ajatellut asiaa, vaikket ole ajatustasi ääneen lausunutkaan. Olenko rehellinen itselleni? Pystynkö tai haluanko säilyttää uskoni arkipäivän elämässäni ja valinnoissani?
Olin lähtenyt liikkeelle varhain. Aamuinen pilvipouta oli vaihtunut vesisateeksi. Tuuli oli noussut ja kääntynyt vastaan, ja sateen lakattua olin eksynyt suuren pohjoisen kaupungin loputtomille pyöräteille. Kaupungista päästyäni tuuli oli iltapäivällä tyyntynyt, ja aurinko paahtoi armottomasti laajoja soita halkovan maantien pitkille, uuvuttaville suorille. Polkupyörän istuin hiersi, jalkaterät ja sormet puutuivat, väsytti. Hiestä märkä ruumiini houkutteli hetteisen suon paarmoja puoleensa. Matkaa oli vielä, mutta voimat olivat ehtyneet.
Poljin kilometrien mittaista tasaista suoraa arkiviikon iltaan hiljentyvällä maantiellä. Hätistelin paarmoja kasvoiltani. Ohiajavan linja-auton ilmavirta tuntui virkistävältä tuulahdukselta, mutta pian paahtava ilma laskeutui jälleen tukahduttavana ympärilleni. Mietin, mitä ihmettä teen täällä – miksi oikeastaan olen lähtenyt koko matkalle? Mitä kenellekään kuuluu, jos jätän matkan kesken? Itse olen matkalle lähtenyt, ja itse päätän, miten se jatkuu. Olen rehellinen itselleni ja myönnän, että olen lähtenyt voimiini nähden liian vaativalle taipaleelle. Liftaan seuraavan ohiajavan linja-auton tai traktorin kyytiin, ajattelin väsyneenä.
Ilta kului. Linja-autoa ei tullut. Ei tullut traktoriakaan. Pidin lyhyen lepotauon ja jatkoin polkemista. Vähitellen voimat alkoivat palata. Päätin voittaa itseni ja kokeilla, miten pitkälle jaksan. Ja mitä pitemmälle jaksoin, sen mielekkäämmältä taival tuntui. Auringon laskiessa ilma viileni, ja vaikka tunsin väsyväni, iloitsin matkasta ja päämäärän lähenemisestä.
Pitkällä vaelluksella tai urheilusuorituksessa mieli taistelee rasituksen sietämisen ja oman mukavuuden välillä. Johonkin rajaan asti rasitus voi tuntua nautinnolta, mutta voimien ehtyessä motivaatiota koetellaan. Mieli puntaroi tavoitteen ja sen aiheuttaman vaivan mielekkyyttä.
Uskonelämä ei onneksi rakennu oman suorituskyvyn varaan. Uskominen ei ole suoritus niin kuin pitkä vaellus tai maratonjuoksu, eikä sitä varten treenata ja nousta taitotasolta toiselle. Perisynnistä osallisena meillä ei ole voimaa, taitoa eikä osaamista synnittömään elämään. Rehellisesti syntisenä uskovainen ihminen saa uskoa syntinsä anteeksi Jeesuksen lunastustyön perusteella.
Paavali luonnehtii Roomalaiskirjeessä ihmisen kaksiosaisuutta näin: ”Sillä hyvää, jota minä tahdon, en minä tee, vaan pahaa, jota en minä tahdo, teen minä. Mutta jos minä teen, jota en minä tahdo, niin en minä sitä enää tee, vaan synti, joka minussa asuu.”
Perisynnin vaivaama mieli ja oma uskonheikkous puhuvat samaan tapaan kuin vähäiset reisilihakseni – et kuitenkaan jaksa, jätä kesken. Ja rehellisesti voin itselleni vastata, että en jaksakaan – omin voimin. Siksi saan uskoen turvautua siihen anteeksiantamukseen, jonka Jeesus lunasti minunkin puolestani Golgatan ristillä. Uskomisen taipaleella ei tarvitse suoriutua hyvin eikä nopeasti. Askel, tai niin kuin maatiellä, tolpanväli kerrallaan. Heikkokin usko riittää, kaikki muu tulee perässä. Taivasmatkalla ei tehdä ennätyksiä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tarkoitatko, ettet halunnut näytellä olevasi lestadiolainen? Aloituksesta saa siitä sellainen voimakkaan kuvan.
Se on todella suurelta osin näyttelyä, ollaan vain mukana, kuten Sinä kuvitellussa pyöräsafarissa.
Jeesushan sanoo; Tule sellaisena kun olet.
Jos siirrymme siihen uskon elämään, siihen Jeesus vastaa;
Matt. 11:28
Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.
Ja epätoivoon, jollei traktori tulekkaan;
Joh. 14:27
Rauhan minä jätän teille: minun rauhani-sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.
Rasitus, ns. tyhjennystreeni on paikallaan ihmisellä, vasta sen jälkeen lihaksisto toimii moitteettomasti.
>>Uskonelämä ei onneksi rakennu oman suorituskyvyn varaan. ** Nyt yrität johtaa ihmisiä harhaan.
Jeesuksen veli Jaakob sanoo sen napakasti, eikä ole ainoa joka liittää teot pelastukseen.
Jaak. 2:17
Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.
Usko ilman tekoja on teeskentelyä, turhaa, kuollutta.
Hän jatkaa;
Jaak. 2:20
Mutta tahdotko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton?
Siitä johtuu, että ihminen on voimaton, ei muusta.
Mainitset perisynnin?? Mitä ajat takaa, joutuuko joku tuomiolle toisen syntien vuoksi? Ei, vaan jokainen vastaa omista tekemisistään Jeesuksen edessä.
Koko perisyntiä ei Raamattu opeta, eikä se sana sisälly Raamattuun.
VL opetus on väärää.
Jeesus ei lunastanut, sen teki Jumala Pojassaan, joka sovitti, sovitti Lain omalla verellään, omilleen.
>>Paavali luonnehtii Roomalaiskirjeessä ihmisen kaksiosaisuutta näin: ”Sillä hyvää, jota minä tahdon, en minä tee, vaan pahaa, jota en minä tahdo, teen minä. Mutta jos minä teen, jota en minä tahdo, niin en minä sitä enää tee, vaan synti, joka minussa asuu.”** Hän opetti oikein, näin se on.
>>Perisynnin vaivaama mieli ja oma uskonheikkous puhuvat samaan tapaan kuin vähäiset reisilihakseni – et kuitenkaan jaksa, jätä kesken. ** Jos jokin sellainen vaivaa, etkä jaksa, on vika jossain muussa kun keksityssä perisynnissä, se on sinussa, tee parannus ja ota vastaan Jeesus, kastata itsesi Hänen ohjeensa mukaan ja ala seurata Häntä, alkaa jalat toimia.
>>Ja rehellisesti voin itselleni vastata, että en jaksakaan – omin voimin.** Siksi juuri, etsi Jeesus, mutta Jeesus ei lunastanut Sinua, vaan jos uskot Hänet Kaikkivaltiaaksi Herraksi, Hän sovitti syntisi ja voitti Lain puolestasi, mutta lunastus jää Jumalalle, jolle Hän esittelee omansa, ja vain omansa.
Etkö sinä tunne perisynti-käsitettä. Se merkitsee sitä, että rikottuaan Jumalaa vastaan ensimmäinen ihmispari ei voinut enää saada täydellisiä lapsia. Geneettisesti heihin tuli virhe, joka on kuten Daavid sanoi: "Synnissä on äitini minut synnyttänyt", siitä syystä synti ja kuolema on peittänyt kuin synkän verkon tavoin ihmiskunnan. Vai luuletko sinä, että tämä elämä täällä maan päällä on vain jokin koekenttä? Perisynnin takia Paavalikin tuskaili perisynnin alaisen lihansa ja hyvää tavoittelevan uskonsa mielen välillä. Voimme kylvää lihaamme silmällä pitäen tai kylvää henkeen.
>>Etkö sinä tunne perisynti-käsitettä.** Tunnen sen tulkintanne, mutta en tunnista sitä, koska se ei esiinny Raamtussa.
>> Se merkitsee sitä, että rikottuaan Jumalaa vastaan ensimmäinen ihmispari ei voinut enää saada täydellisiä lapsia.** Mikä lapsissa muuttui, heidänhän piti olla Jumalan kaltaisia?
>> Geneettisesti heihin tuli virhe, joka on kuten Daavid sanoi: "Synnissä on äitini minut synnyttänyt", siitä syystä synti ja kuolema on peittänyt kuin synkän verkon tavoin ihmiskunnan. ** Tämä ei ollut syy kuolemaan, vaan se esiintyi jo alussa Gen 3;19. Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman."
>>Vai luuletko sinä, että tämä elämä täällä maan päällä on vain jokin koekenttä? Perisynnin takia Paavalikin tuskaili perisynnin alaisen lihansa ja hyvää tavoittelevan uskonsa mielen välillä. Voimme kylvää lihaamme silmällä pitäen tai kylvää henkeen.** Minä en luule mitään ja Paavali ei puhunut perisynnistä mitään.
Silloin ei ollut vielä VL- raamattua.
Jäi se paikka näyttämättä, missä asia ilmenee Raamatussa.
Kes.
Vaikea uskoa, että voit ajatella tuolla tavalla.
Jos ei perisyntiä olisi, eli ensimmäisen ihmisparin kautta kuolema levinnyt kaikkiin heidän jälkeläisiinsä, niin miksi tarvittaisiin lunastusuhria heidän puolestaan?
Tuo sinun mainitsema raamatunpaikka oli Jumalan antama oikeudenmukainen rangaistus synnin teon jälkeen.
Laitetaan vain yksi raamatunpaikka tähän:
Roomalaisille 5:12 "Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä."
Eli Aadamin teko oli tietoinen synti, ja ei syntinen ihminen millään voinut siittää enää synnittömiä lapsia.
Jäi vain ilmoittamatta, missä perisynti on.
Synnin tunnistan kyllä, siitähän Raamattu kertoo, mutta kertoo myös sovituksesta.
Ei saa kirjoittaa sellaista soopaa, mihin ei pysty vastaamaan.
Kes
kirjoittaa sellaista soopaa, johon pystyy vastaamaan?
Taisi olla heinolaan polkemassa tämä kaveri, toivottavasti pääsi perille. Joko kempeleessä on voltit nakeltu sillai eksegeettisesti ja käyty kontekstillä?
tuu, että aloittaja on Jumalan lapsi ja siis pyöhäilemässä Heinolasta poispäon, ehkäpä Lahden rauhanyhdistykselle kuulemaan Jumalan sanaa ja tapaamaan toisia uskovaisia. Hän on havainnut, että uskovainen ihminen ei ainakaan vanhan osansa puolesta ole koskaan hyvä, jotenka pitää tyytyä olemaan sellainen kuin on ja panna turvansa Jumalan armoon.
äläpäs rupea maailman menoon mukaan. seuroihin vain niin kyllä saat uskosi takaisin. kyllä niissä on järkeä kun vain lopetat epäilyt ja uskot.
näin minulle kerrottiin pienenä. jouduin riitoihin vanhempien kanssa kun ymmärsin raamatun paremmin kuin he ja näytin kuinka heidän uskonsa on puutaheinää
"Päätin lopultakin olla rehellinen itselleni. En enää halunnut näytellä uskovaista. Tiedän, että en pysty elämään uskovaisen ihmisen elämää.”
-
Enpä jaksanut lukea paljon enempää.
Mutta.
- uskovainen ihminen on, jos uskoo Jeesukseen ja Jumalaan("Joka minuun uskoo..")
- vl ei ole, kuin vaan LLL uskovainen, ei Raamatun mukaan uskovainen
- veteleppä siitä vl , pf, terskat taakse ja runkuksi.........helvettiin, koska sekin synti.
Mukava kirjoitus,kirjoitatko lisää tuollaisia matkakertomuksia.
"Rehellisesti syntinen" kohdallani tarkoittaa,että esim. televisio on itselleni hyvin tärkeä kapistus.Uutiset ja monet dokumentit näkee nykyisin tosin tietokoneen kauttakin.Niitäpä juuri katselenkin.
Toinen on se,että minulla ei ole hermoja eikä kyllä taloudellista varallisuuttakaan alkaa perustaa suurta lapsilaumaa.Vaikka ne niin ihania ovatkin.Siinäkin asiassa olen "Rehellisesti syntinen"
Kun ei viitsi lähteä Kelaan kerjuulle.
Olenko sitten kaikkien ihmisten mielestä ees syntinen, se on taas otettava huomioon.Ja olenko Raamatun mukaan syntinen.
Perisynti sanaa ei ole Raamatussa, se on totta. Eikä kukaan peri toisen ihmisen tekemiä syntejä sellaisenaan. Mutta jotakin Raamattu sentään todistaa.
Room.5.
12 Sentähden, niinkuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet-
13 sillä jo ennen lakiakin oli synti maailmassa, mutta syntiä ei lueta, missä lakia ei ole;