(vähän pitkä, laitan 3:ssa osassa, osa 1, artiklasta XXIV) käännös saksasta:
Sakramenteissa ilmenee Jumalan tahto meitä kohtaan. Ne eivät ole pelkkiä ulkoisia merkkejä, joista ihmiset voidaan tunnistaa (kuuluvaksi samaan joukkoon). On oikein sanoa, että sakramentit ovat merkkejä armosta, signa gratiae.
Sakramenteilla on kaksi puolta, ulkoinen tunnus ja sana. Kyseessä on Uuden Testamentin sana, julistus armosta, kiinnittyneenä ulkoiseen tunnukseen eli merkkiin.
Tämä Uuden Testamentin julistus on vakuutus ja lupaus syntien anteeksi antamisesta, kuten Raamatussa lukee:
Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan, tämä kalkki on uusi Testamentti, minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan. (Luuk 22:19-20)
Sana tarjoaa meille syntien anteeksiantamuksen.
Ulkoinen tunnus eli merkki sinetöi ja vahvistaa julistetun sanan, kuten Paavali asian ilmaisee.*
Mutta jos tarjottua ja julistettua sanaa ei omaksuta siihen uskoen, on ulkoinenkin merkki eli toimitus hyödytön. Usko on todellakin se, jonka avulla vastaanotamme syntien anteeksiantamisen ja saamme lohdutuksen pelokkaaseen omaantuntoon.
Jumala lahjoittaa meille tämän julistetun sanan, jotta meissä heräisi uskominen siihen. Samalla saamme nähdä silmillämme myös ulkoisen tunnusmerkin. Tarkoituksena on liikuttaa sydäntämme uskomaan ja vahvistaa uskoamme.
Pyhä Henki vaikuttaa näiden kahden, sanan ja ulkoisen tunnusmerkin kautta.
*) Room 4:11, "Ja hän sai ympärileikkauksen merkin vahvistukseksi, että hän oli uskon kautta vanhurkaaksi tehty"
Sakramenteissa ilmenee Jumalan tahto meitä kohtaan. Ne eivät ole pelkkiä ulkoisia merkkejä, joista ihmiset voidaan tunnistaa (kuuluvaksi samaan joukkoon). On oikein sanoa, että sakramentit ovat merkkejä armosta, signa gratiae.
Sakramenteilla on kaksi puolta, ulkoinen tunnus ja sana. Kyseessä on Uuden Testamentin sana, julistus armosta, kiinnittyneenä ulkoiseen tunnukseen eli merkkiin.
Tämä Uuden Testamentin julistus on vakuutus ja lupaus syntien anteeksi antamisesta, kuten Raamatussa lukee:
Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan, tämä kalkki on uusi Testamentti, minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan. (Luuk 22:19-20)
Sana tarjoaa meille syntien anteeksiantamuksen.
Ulkoinen tunnus eli merkki sinetöi ja vahvistaa julistetun sanan, kuten Paavali asian ilmaisee.*
Mutta jos tarjottua ja julistettua sanaa ei omaksuta siihen uskoen, on ulkoinenkin merkki eli toimitus hyödytön. Usko on todellakin se, jonka avulla vastaanotamme syntien anteeksiantamisen ja saamme lohdutuksen pelokkaaseen omaantuntoon.
Jumala lahjoittaa meille tämän julistetun sanan, jotta meissä heräisi uskominen siihen. Samalla saamme nähdä silmillämme myös ulkoisen tunnusmerkin. Tarkoituksena on liikuttaa sydäntämme uskomaan ja vahvistaa uskoamme.
Pyhä Henki vaikuttaa näiden kahden, sanan ja ulkoisen tunnusmerkin kautta.
*) Room 4:11, "Ja hän sai ympärileikkauksen merkin vahvistukseksi, että hän oli uskon kautta vanhurkaaksi tehty"
Vastaukset 9
Vanhimmat
(vähän pitkä, laitan 3:ssa osassa, osa 2, artiklasta XXIV) käännös saksasta:
Pyhän sakramentin oikeaa käyttöä on juuri se, kun Jumalan sanan julistuksen uskominen saa omantunnon jälleen tyyntymään. Tämä on todellinen uusitestamentillinen jumalanpalvelus, sillä uudentestamentin korkein jumalanpalvelus tapahtuu sisäisesti, sydämessä, kun vanha aatamimme kuoletetaan ja uudestisynnymme Pyhän Hengen avulla.
Tämä on ollut Kristuksen tarkoituksena, kun Hän asetti sakramentin ja sanoi: - Tehkää se minun muistokseni. Tehdä Hänen muistokseen, se ei tapahdu pelkin elein tai toimin. Kyseessä ole pelkkä muistelu, niinkuin historiaa muistellaan näytelmin.
Sakramentin käytön tulee tähdätä todelliseen Kristuksen tuntemiseen, Hänen hyväntekonsa etsintään ja haluamiseen saada se omaksi. Usko, joka tässä tuntee Jumalan yltäkylläisen armon, tekee eläväksi. Nimenomaan tätä on oikea sakramentin käyttö. Siinä tulee huomata, keille sakramenttia juuri tuleekin tarjota - niille joilla on pelokas omatunto, syntinsä tunteville, Jumalan vihaa ja tuomiota pelkääville ja lohtua etsiville.
Siksi psalmi(nkirjoittaja) lausuu: - Hän on säätänyt ihmeittensä muiston: armollinen ja laupias on Herra. Hän antaa ruan pelkääväisillensä. (Ps 111:4,5)
Usko, joka tässä tuntee tämän armollisuuden, tekee eläväksi. Tätä on sakramentin oikea käyttö.
(vähän pitkä, laitan 3:ssa osassa, osa 3, artiklasta XXIV)
Tässä yhteydessä tulee esiin kiitosuhri ja kiittäminen. Kun sydän ja omatunto käsittää, millaisesta suuresta hädästä, tuskasta ja kauhusta on pelastunut, nousee kiitos sydämen pohjasta asti tästä sanomattoman suuresta aarteesta.
Kiitollisuuden ilmaisuun soveltuvat messun osiot (seremoniat), joissa Jumalan kiitosta ja ylistystä ilmaistaan näkyvästi. Näin välittyy suuri kiitollisuus saadusta Jumalan armosta, sen korkea arvostus ja kunnioitus.
Tällä tavoin messusta muodostuu kiitos- ja ylistysuhri.
Myös (kirkko)isät mainitsevat sakramentin kahdenlaiset vaikutukset: ensinnä omatunto kokee lohdutuksen ja toisena seuraa Jumalan ylistyksen ja kiitoksen ilmaiseminen. Ensiksimainittu on sakramentin oikeaa käyttöä, toinen on uhria.
Lohdutuksesta sanoo Ambrosius: - Menkää hänen luokseen, Kristuksen luokse ja vastaanottakaa armo. jne, sillä hän on syntien anteeksiantamus. Kysyttekö, kuka hän on? Kulkaa, hän sanoo itse: Minä olen elämän leipä: joka tulee minun tyköni, ei hän suinkaan isoo (ole nälissään), ja joka uskoo minun päälleni, ei hän koskaan janoo. (Joh 6:35)
Näin hän osoittaa, että sakramentin myötä tarjotaan syntien anteeksiantamus. Hän sanoo myös, että se tulee ottaa vastaan uskossa.
(Kirkko)isien kirjoissa on runsain mitoin lausumia, joita vastustajat käyttävät opus operatum **
-käsityksensä ja muiden puolesta tapahtuvien messutoimitustensa tukena.
Kuitenkaan isät eivät puhu sellaisista käytännöistä mitään, vaan he puhuvat Jumalan sanan ja lupausten julistuksen uskomisesta ja omantunnon saamasta lohdusta.
**) sinänsä, suoritettuna tekona vaikuttava asia
Kirkon jumalanpalvelusopas, kohta 19.:
"Seurakunta tuo alttarille Jumalan hyvät lahjat, leivän ja viinin,
kiitosuhriksi. Sana ja rukous tekevät niistä sakramentin: ”Leipä ja
viini uhrataan ensin siunattaviksi, jotta ne pyhitettäisiin sanan ja
rukouksen kautta. Mutta kun ne on siunattu ja konsekroitu, niitä ei
enää uhrata, vaan ne otetaan vastaan Jumalan lahjana.” (Luther.)"
Tuosta puuttuu, mistä kirjasta Luther-sitaatti on. Ei voi tarkistaa, kun ei tiedä.
Kiitosuhri on aineellista, ei hengellistä, tässä. Virhe sinänsä, vai?
On teoksesta Crapula Mundi.
lutteri ei kirjoittanut teosta crapula mundi.
Tuo on suurella todennäköisyydellä Lutherin teoksesta 4 saarnaa pyhästä ehtoollisesta. Löytyy muistaakseni teoksesta valitut teokset 3. Mielenkiintoista sinänsä että tuo saarna on vuodelta 1520, jolloin Lutheria ei ollut vielä asetettu bullaan ja hän ei ollut ottanut sakramentteja "omiin käsiin". Kun hän myöhemmin teki oman messukaavansa vuonna 1523, hän jätti pois juuri tuon offertorio osion. Tämä saarna on ainut paikka missä Luther puhuu vähänkään positiivisesti offertoriosta. Tätä paikkaa Evlut kirkko nyt käyttää härskisti perustellakseen offertorion takaisin ottamista. Offertorion ideahan on perinteisesti katolilaisuudessa ja ortodoksisuudessa ollut juurikin tuo ehtoollisaineiden Jumalalle uhraaminen jotta hän voi pyhittää/siunata ne niin että niistä tulee Kristuksen ruumis ja veri. Tekstin tarkoitus ei sinänsä ole puolustaa offertoriota, vaan saada ihmiset ajattelemaan, että eukaristia ei ole ihmisen uhri Jumalalle. Myöhemmin Luther nimittäin asiaa tutkittuaan sanoi, että kaikki offertoriosta eteenpäin haisee uhraamiselta. Myös Lutherin ajatus oli se, että eukaristia on jotain, minkä Jumala antaa ihmisille ja siihen ei saa sekoittaa ihmisten omaa uhraamista, ei siis edes hengellisiä uhreja. Voin laittaa pätkän saarnasta tähän, jos vain ehdin.
Luther kirjoittaa näin teoksessa 4 saarnaa Pyhästä ehtoollisesta (valitut teokset 3):
(s.565-) Kun nyt lähes koko maailma on tehnyt ehtoollisesta uhrin, jonka he jumalalle uhraavat, mikä epäilemättä on kolmas ja pahin väärinkäyttö, on meidän tässä tarkoin erotettava, mitä me uhraamme ja mitä emme uhraa. Sana "uhrata" on epäilemättä joutunut ehtoollisen yhteyteen, kun apostolien aikana, jolloin oli vielä muutamia Vanhan testamentin harjoituksia voimassa, kristityt toivat kokoon ruokaa, rahaa ja muuta tarpeellista, jotka ehtoollisen ohella jaettiin tarvitseville, niin kuin olen sanonut ja niin voimme lukea apt 4. luvusta, että kristityt möivät kaiken, mitä heillä oli, ja toivat apostolien jalkojen juureen; nämä sitten sallivat jakaa ja antaa yhteisestä tavarasta jokaiselle, mitä hän tarvitsi. Niinpä opettaa pyhä apostoli Paavali, että kaikki, mitä syömme tai käytämme, on pyhitettävä Jumalan sanalla ja rukouksella ja siitä Jumalaa kiitettävä; siitä johtuu ruoan siunaaminen ja siitä kiittäminen. Vanhassa liitossa oli tapana, että kun Jumalaa kiitettiin saadusta hyvästä, se käsin kohotettiin Jumalaa kohden, niinkuin sanotaan Mooseksen laissa; siksi apostolitkin sen samoin kohottivat ylös, kiittivät Jumalaa ja pyhittivät Jumalan sanalla ruoan ja mitä muuta kristityt toivat kokoon. Kristus itsekin, niin kuin Luukas kirjoittaa, nosti maljan ja kiitti Jumalaa, joi ja antoi toisillekin, ennen kuin hän asetti sakramentin ja testamentin.
Tästä tavasta on jäänyt vielä kolme merkkiä: ensiksikin, että ehtoollisen ensimmäistä ja viimeistä rukousta sanotaan kollehdaksi, se on: kokoamiseksi, mikä todistaa, että nämä rukoukset on luettu siunauksena ja kiitoksena kokoon tuodun ruoan ylitse, jotta se tulisi siunatuksi ja Jumala kiitetyksi pyhän Paavalin opetuksen mukaisesti. Toiseksi, että ihmiset evankeliumin mukaan vielä ehtoollisen jälkeenkin uhrasivat, josta silloin veisattu virsi on saanut nimekseen offertorium, toisin sanoen "uhri". Kolmanneksi, että pappi kohottaa öylättilautasella ja niin Jumalalle uhraa siunaamattomat ehtoollisleivät juuri silloin, kun offertoriumia veisataan ja ihmiset tuovat uhrilahjojaan, mikä osoittaa, ettemme me uhraa sakramenttia Jumalalle, vaan ainoastaan kerätyn ruoan ja tavaran uhrit ja kollehdat, joista sitten Jumalaa kiitetään ja ne siunataan kaikille tarvitseville jaettaviksi. Perästä päin, kun pappi hiljaisessa messussa kohottaa siunatut rippileivät ja maljan, ei hän sano sanaakaan uhrista, vaikka hänen ennen muuta tulisi puhua uhrista ja sitä muistaa, jos ehtoollinen olisi uhri; mutta niin kuin on edellä sanottu, hän ei kohota sitä Jumalalle, vaan meille nähtäväksi, muistuttaakseen meitä testamentista ja innostuttaakseen meitä siihen uskomaan. Samoin kun hän sakramentin kohottaa tai antaa, ei hän sanallakaan muistuta uhrista, niin kuin pitäisi välttämättä olla, jos tämä sakramentti olisi uhri. Siksi ei ehtoollista voi sanoa uhriksi sakramentin vuoksi vaan ruoka ja rukous ovat siinä yhdistyneet siten, että Jumala saa kiitoksen ja ehtoollisaineet siunauksen. Nyt on jo luovuttu siitä tavasta, että ehtoollisessa kerätään ruokaa ja rahaa, eikä siitä ole jäänyt enempää merkiksi kuin jokunen roposen uhraaminen pyhinä juhlina, varsinkin pääsiäispäivänä, jolloin vielä tuodaan kirkkoon siunattavaksi pannukakkuja, lihaa, munia ym. Sillä nyt on perustettu sen sijaan säätiökirkkoja, luostareita ja sairaaloita, joita ylläpidetään vain siksi, että niistä käsin ja nissä itsekussakin kaupungissa annetaan tarvitseville kaikki heidän tarpeensa ja ettei näin ollen olisi kristittyjen joukossa yhtään kerjäläistä eikä puutteenalaista, vaan kaikki saisivat ehtoollisesta ruumiin ja sielun tarpeeseen. Mutta kaikki on mennyt kieroon; aivan niin kuin ei ehtoollista tarjota oikein sieluille, vaan pidetään sitä uhrina eikä testamenttina, samoin toisaalta se, mikä on ja minkä pitäisi olla uhri, nimittäin kirkon ja luostarien omaisuus, ei olekaan uhri, eikä sitä jaeta Jumalaa kiittäen ja Jumalan siunaksia tarvitseville, joille se kuuluu. Siksi Jumala vihastuukin ja antaa tapahtua, että kirkkoja ja luostareita nyt käytetään sodan tarpeisiin ja maailmalliseen komeiluun ja niin väärin, ettei mitään muuta omaisuutta pidellä ja tuhota niin häpeällisesti ja halpamaisesti, mikä onkin oikein ja kohtuullista, kun se ei palvele sitä, mihin se on tarkoitettu, nimittäin köyhiä, niin ettei se ole enää arvollinen palvelemaan, vaan on vain synniksi ja häpeäksi.
Kysynet: "Mitä sitten jää ehtoolliseen, jotta sitä voisi sanoa uhriksi, kun siinä viran puolesta niin paljon puhutaan uhrista?" Vastaus: Minä sanon, ettei jää mitään, sillä oitis ja lyhyesti on meidän annettava ehtoollismessujen olla sakramenttina ja testamenttina, jotka eivät ole eivätkä voi olla uhri yhtä vähän kuin toisetkaan sakramentit -kaste, rippi, kasteenliiton uudistus, öljyllä voitelu, ym.- muutoin kadottaisimme evankeliumin, Kristuksen, lohdutuksen ja kaiken Jumalan armon. Siksi on meidän erotettava pelkkä ja sula ehtoollinen rukouksista ja menoista,
joita pyhät isät ovat lisänneet, ja pidettävä nämä molemmat niin kaukana toisistaan kuin taivas ja maa, jotta ehtoollinen ei olisi muuta kuin Kristuksen sanoihin perustuva testamentti ja sakramentti. Mitä sanan lisäksi on, sitä meidän on pidettävä Kristuksen sanan rinnalla saman arvoisena kuin monstranssia ja korporalea (öylättirasia ja ehtoollisvälineitten alusliina) rippileipään ja maljaan verraten, joita emme katso muuksi kuin lisätarpeiksi joissa ja joiden avulla sakramenttia voidaan sopivasti ja arvokkaasti käsitellä. Aivan saman arvoisina kuin me pidämme monstranssia ja korporalea ja alttariliinaa sakramenttiin verrattuna, tulee meidän pitää myös kaikkia ehtoolliseen lisäiltyjä sanoja tekoja ja menoja Kristuksen sanojen rinnalla, joissa hän asettaa sakramentin.
Luderi, kiitos paljon näistä sitaateista.