Mitä teen? Oon 13 vuotias, mulla on 11 vuotiaasta asti ollu tosi ahistunu ja väsyny olo, itsetuhosia ajatuksia on useita kertoja päivässä. Aamuisin en jaksa nousta ylös, eikä oo motivaatioo mihinkään. Lenkillä oon alkanu käymään. Siihe kaikki tekemine sitte jääki. On tosi yksinäinen olo, vaikka ois kavereita ymärillä. Koen olevani kaikille vaan se varavaihtoehto, jolla ei oikeestaan oo mitään väliä. En kestä ajatusta lihomisesta, enkä halua laihtua. Joten paino on pysyny aikalailla samana lähes vuoden ajan, siinä ajassa ku muut on lihonu 5-10 kg, ite oon saattanu laihtua pari grammaa. Oon puhunu psykologille ja kuraattorille, mutta aina ku tuntuu menevän paremmin, sama alkaa taas alusta. Joku jolla on kokemusta, antakaa vinkkejä joista on ittellenne ollu oikeesti apua. Perheessä kaikki hyvin, eikä oikeestaan oo ollu mitenkää ihmeellisen kauheita kokemuksia.
Paha olla, ahdistaa.
AuttakaaJoku
11145
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kyllä sinun pitäisi sallia painon nousta kun olet vielä kasvava. Jos et syö tarpeeksi saattaa pituuskasvukin kärsiä. Kaverit ja läheiset ovat tärkeitä, mutta ihmisen pitäisi löytää se oma itsenäinen juju ja elämä, eikä elää vain toisten kautta. Ihmiset lähellä ovat rinnalla kulkijoita, mutta pitää löytää se ihan oma elämä. Onko sinulla haaveita, miksi haluaisit isona?
Hyvä näin vuoden jälkeen vastata. Tilanne sama kun aiemmin just osastolta pääsin pois ja lääkärin mukaan vakava masennus ja epäillään kaksisuuntaista. Ajattelin lähihoitajaks mielenterveys ja päihde puolelle ja näitä perus asioita miehen ja ehkä pari kolme lasta.
Ja harrastukset on hyviä. Onneksi olet jaksanut lähteä lenkille ja siten ylläpitää fyysistä kuntoa. Kirjoituksesi on ihan kuin minä samanikäisenä. En tiedä lohduttaako yhtään, mutta elämä muuttuu sinullakin paremmaksi kohta. Elät juuri elämäsi murrosvaihetta, et ole enää pikku lapsi mutta et ole aikuinenkaan vaan juuri siinä välimaastossa, jossa on ne tuntemukset, ettei ikään kuin kuulu mihinkään.
Sinä selviät, koska olet pystynyt puhumaan ongelmistasi ja pystyt myös kirjoittamaan niistä. Kaikki eivät pysty, suurin osa ei pysty, joten se osoittaa, että Sinussa on henkistä vahvuutta.
Kun kysyit, että mikä on auttanut ja mistä on meille muille ollut apua selviytymiseen niin minulla oli kirjoittaminen - ehkä lukeminen myös, mutta erityisesti kirjoittaminen. Ja en tarkoita päiväkirjaa vaan kirjoitin seikkailutarinoita, fantasiajuttuja, draamaa, kaikkea sellaista missä sain ahdistavat ajatukset pois mielestä edes hetkeksi.
Näyttäisi tekstistäsi päätellen, että kirjoittaminen voisi olla juuri sinun juttusi. Todennäköisesti se jo onkin.
Harrastin sinun ikäisenä musiikkia. Soitin kitaraa ja meillä oli vanha urkuharmoni. Olisin halunnut pianon, mutta meillä ei ollut vara ostaa pianoa. Kitarakin oli minun veljeni ostama, mutta sain lainata sitä.
Maailma ja tulevaisuus ei ole niin toivoton kuin miltä se nyt tuntuu.
Ei se kolmen vuoden ja tilanteen pahentumisen jälkeen jaksa enää lohduttaa. Lenkkeilyä jatkan nykyäänkin painon kurissa pitämisen vuoksi piirtämistä. Toisaalta helpompaa nyt kun masennuksesta on tullut ns. kaveri jos niin voi sanoa.
Haha ahdistus ja masennus nuorena on nykyajan trendi,onneksi nuorempana kukaan oman ikäsistäni ei edes tiennyt tarkalleen mikä on masennus ja ahdistus voi tätä nykyaikaa
Olis varmaan yhtä hassua vielä sillonki ku joku oma läheinen joka nyt vaan sattu syntymään 2000-luvulla, löytyis esim. hirttäytyneenä??? Enkä kyllä tienny itekkään masennuksesta tai ahdistuksesta mitään, ennen ku psykologeilta etc. kuulin sillon 2 vuotta sitten, että ei monet lapset tiiä nykyäänkää.
Vähän kyllä huvittaa lukea tämä oma kommentti näin vuoden jälkeen😂.
Tokihan on näitä jotka itselleen diagnosoi vaikka ja minkä sortin mielenterveysongelmia mutta on siinäkin toki kääntöpuolensa. Mm. nuorilla joilla oikeasti on ongelmia on paljon pienempi kynnys hakea apua eikä niin moni jää ongelmiensa kanssa yksin.
Itse olen ollut hyvin ahdistunut ja minulla todettiinkin ( tosin vasta 25- vuotiaana) keskivaikea masennus. Kävin terapiassa 7 vuotta ja siitä oli minulle hyötyä. Minulla oli myös itsetuhoisia ajatuksia. Ahdistus omalla kohdallani johtui lapsuudestani. MInulla on perheväkivaltakokemuksia. Itse pidän sitä tärkeänä, että on aktiivinen ja hakee tarvittaessa apua, kuten olet tehnytkin ja hyvä on, jos harrastaa jotain, että pysyy sellainen tietty aktiivisuus eikä jumitu liikaa pahoinvointiin. Liikunta myös lisää mielihyvähormonien tuotantoa. Psykiatri piti liikunnan harrastamista hyvänä, kunhan muistaa , että kohtuus kaikessa. Keho viestittää pahoinvoinnilla aina jotain eli mun mielestä sitä kannattaa kuunnella ja ammattiapuun kannattaa mun mielestä ehdottomasti turvautua. Yksin ei kannata jäädä ja itsemurha-ajatukset ovat aina vakavasti otettavia, ainakin mun mielestä. Omalla kohdallani itsetuhoiset ajatukset viestittivät jostain ja oli hyvä, että hain apua, vaikka sen saaminen ei ollutkaan helppoa.
Sitä vielä, että oman kokemukseni mukaan ahdistusta ja mielenterveyden häiriöitä ei muutenkaan hoideta hetkessä eli sun ei mun mielestä kannata luovuttaa sen takia, että jos psykologin ja kuraattorin kanssa keskustelunkin jälkeen tuntuu, että ahdistus palaa takaisin jonkun ajan kuluttua. Se oli ainakin omalla kohdallani ihan tyypillistä, mutta enää en ole ahdistunut ja itsetuhoisia ajatuksia ei myöskään ole ollut terapian jälkeen, joka vei vuosia aikaa. Mielenterveysongelmat vievät voimia. näin oli ainakin minun kohdallani. Olet vielä nuori, joten voit ehkä saada vielä yhteiskunnalta tukea terapiaasi. Oletko kokeillut ottaa mielenterveystoimistoon yhteyttä? Tosin en tarkkaan tiedä, missä sinun ikäisiäsi hoidetaan. Luulisi, että koulun terveydenhuolto osaisi ohjata oikeaan hoitopaikkaan. Psykologitkin ovat kyllä ihan hyviä, mutta itse suosittelen mielenterveystoimistoa, koska siitä oli itselleni apua. Muista, että nää ajatukset perustuu mun kokemukseen ja näitä ei tietysti voi soveltaa kaikkiin ihmisiin.Mun pahoinvointi on tietysti eri kun sinun ja meidän taustat/ ahdistuksen syyt ovat erilaiset, mutta hyvä lähtökohta on ihan yleisestikin kaikille se, että juurikin käy koulussa psykologin tai kuraattorin kanssa juttelemassa ja ennen kaikkea ettei jää yksin pahoinvointinsa kanssa. Voimia sinulle!
Psykologilta tosiaan ohjattiin terapeutille ja sieltä osastolle, jolla olin 2 kuukautta ja just n. viikko sitten pääsin pois. Tilanne oikeastaan pahentunut, lääkärin mukaan vakava masennus ja epäillään kaksisuuntaista. Kouluviikoilla nykyään myös saattaa olla useita viikkoja suht vakaviakin paniikkikohtauksia päivittäin, erittäin sekavaa ja epätoivoista oloa, vainoharhaisuutta, ahdistuneisuutta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Enkä edes muista milloin viimeksi olisin nukkunut yli kolmea tuntia yössä. Puolisenvuotta sitten meni liikkuminen ihan överiksi: n. 10-20km kävelyä/juoksua päivässä ja syöminen oli täysin surkeaa.